Real Player Media Player (12.11 min)
Real Player Media Player (12.11 min)
Perinteinen valta ja järjestys...
Kansalaisyhteiskunta
Perinteinen ja moderni näkemys valtiosta
Traditionaali järjestys korvataan modernimmilla 'sisäisillä' ja ulkoisilla järjestelyillä
Valtiollinen monismi ja yksinvalta horjuu
Poliittiset (kollektiiviset, ryhmätasoiset) voimat
Poliittisten voimien funktiot
Poliittiset kollektiivit kokosivat voimia, rakensivat hyvinvoinnin ja saivat identiteettiongelmia
Puolueet valtiollistuvat: kansalaisten käsivarsista valtiollisen järjestyksen ylläpitäjiksi?
Politiikka ja yksilöllistyminen
Markkinat ja uudet professiot demokratiaa ja hyvinvointivaltiota muokkaamassa
Globalisaatio ja politiikka
Kuusi illustraatiota valtion, poliittisten kollektiivien
ja kansalaisyhteiskunnan välisistä suhteista
Tässä verkkoluennossa pyritään pohtimaan sitä, kuinka modernisaatiokehitys on vaikuttanut (kansalais)yhteiskunnan, poliittisten voimien (kollektiivien) ja valtion välisiin suhteisiin varsinkin viimeisen vuosisadan kuluessa. Näitä termejä käytetään arkikielessä sangen sekavasti ja ne ovat teorian ikuisuuskysymyksiä. Parlamentaarikotkin jättävät usein erottelematta valtion (julkisen) ja yhteiskunnan (epäviralliset sosiaaliset yhteisöt ja rakenteet kuten perhe ja alueyhteisöt). Tuore keskustelu hyvinvointivaltiosta ja hyvinvointiyhteiskunnnasta on kuitenkin esimerkki siitä, kuinka sosiaalisten ongelmien ratkaisuvastuuta koskevassa keskustelussa mietitään vastuun jakamista virallisten instituutioiden ja kansalaisverkkojen yhteistyössä.
Kansalaisyhteiskunnan käsitettä ei pidä sekottaa esimodernin ajan yhteisön käsitteeseen. Vanha yhteisöllisyys (heimot, kaskiviljelyryhmät Suomessa) perustui sisäistettyihin tapoihin ja järjestykseen. Jos vaikkapa joku suku oli saanut haltuunsa auktoriteetin ja sen symbolin - vaikkapa 'jäniksenkäpälän' - ja yhteisön jäsenet luottivat tähän valtaan järjestyksen lähteenä, yhteisö toimi. Tällöin ei kuitenkaan voi puhua voi kansalaisyhteiskunnasta, jossa kansalaiset tai heidän ryhmänsä olisivat nousseet esiin ja olisivat tietoisia itsestään (identiteetti, julkisuus, järjestäytyminen) ja he muodostaisivat (mykkää) valtaa kyseenalaistavan voiman. Siirtymä traditionaalisesta yhteisöllisestä vastuusta erillisten instituutioiden (kunnat, valtio) varassa tapahtuvaan oikeudenmukaisuuteen saa tulkintansa kuulussa Emile Durkheimin teoriassa. Hän puhuu siirtymisestä mekaanisesta solidaarisuudesta (yhteisön tuki ja järjestys) orgaaniseen solidaarisuuteen (teollinen työnjako, vaihtotalous ja erillisen sosiaalista tasapainoa ylläpitävän julkisen voiman kehitys). Friedrich Tönnies puhuu samasta muutoksesta. 'Geimeinschaft' viittaa perinteiseen yhteisöön, kun taas 'Gesellschaft' liittyy modernimpaan työnjaon maailmaan, missä ihmisten väliset sosiaaliset suhteet ja riippuvuudet eivät ole enää yhtä välittömiä.
Kun kansalaiset mobilisoituvat (kansallisvaltio, yleinen mielipide, uudet luokat ja ryhmät, uudet ongelmat ja rahvaan järjestäytyminen sekä demokraattiset uudistukset) voidaan puhua modernin kansalaisyhteiskunnan synnystä. Tällöin sen ryhmiä ei voi ohittaa järjestystä, yleisiä normeja ja sosiaalisia ongelmia koskevissa ratkaisuissa. Omien yhteiskunnallisten kokemustensa perustalta järjestäytynyt kansalaisyhteiskunta muodostaa myös poliittisia voimia (kansan- ja valistusliikkeitä, uskonnollisia ryhmiä, puolueita, etujärjestöjä). Tämä mobilisaatio luo perustan kansalaisten ja julkisen vallan (kunnat, valtio ja myöhemmin esim. EU) vuorovaikutukselle ja mittelölle - itse asiassa poliittiselle järjestelmälle. Kansalaiset, heidän poliittiset orgaaninsa ja julkinen valta osallistuvat yhteisten ratkaisujen tekoon.
Valtio ei ole aina toiminut hyväksytyllä tai laillisella tavalla kansalaisyhteiskunnan yläpuolella, sen auktoriteettina - eivätkä poliittiset puolueet ja järjestöt ole aina olleet kamppailemassa valtiollisista asemista sekä takaamassa keskustelua ja vastuullisia suhteita valtion ja kansalaisten välillä. Missä näissä maailmoissa (sfääreissä, tasoilla) muhii 'politiikka'; missä ovat 'poliittisesti' kuumimmat paikat kussakin kehityksen vaiheessa? 'Politiikan' paikka yhteiskunnan, 'kollektiivisen' tai suhteen ei ole itsestäänselvä tai stabiili - päinvastoin, se on muuttunut dramaattisesti viimeisten sadan vuoden aikana Suomessa. Tätä muutosta hahmotetaan tässä luvussa.
Max Weberin klassinen käsite traditionaalinen eli perinteeseen tukeutuva vallankäyttö viittaa valtasuhteisiin, jotka olivat vallitsevia ennen modernia ja demokraattista valtiota ja poliittista järjestelmää. Tällaiset perinteeseen sidotut vallankäyttömuodot ovat usein annettuja, mykkiä eikä niitä voi kyseenalaistaa. Ne mahdollistavat vallankäytön mielivaltaisuuden - etenkin siinä mielessä, että vallanalaiset ihmisryhmät eivät voi suojautua hallitsevien (mieli)vallalta, kyseenalaistaa heidän ratkaisujaan tai vaihtaa päälliköitä. Ne perustuvat usein yhteisöllisiin ja uskonnollisiin perinteisiin, joilla valta on tehty oikeutetuksi ja hyväksytyksi (legitiimiksi). Traditionaali vallankäyttö siis voi olla sangen hyväksyttyä ja toimivaa (funktionaalisesti tehokasta). Kysymys on viime kädessä ihmisten uskosta vallankäyttäjän toimien mielekkyyteen. Valta kulkee suvussa, perustuu johonkin perinteiseen riittiin tai se on saatu uskonnon pyhien normien mukaisesti suoraan jumalalta.
| Nyky-yhteiskunnassakin on traditionaalisia vallankäytön muotoja |
Traditionaalisena aikana (jolloin valta oli yhteisön rakenteessa) ei voida edes puhua valtion ja kansalaisyhteiskunnan eroamisesta tai niitä välittävistä poliittisista voimista. Vasta moderni maailma erottaa yhteiskunnallisen vallankäytön ja valtiollisen vallan toisistaan - samalla poliittiset voimat (laajoja kansalaispiirejä keräävät puolueet, yhdistykset, liikkeet ja kansalaismielipidettä luovat julkisuudet syntyvät.
