Poliittisten voimien funktiot

Puolueiden, painostusryhmien ja joukkotiedotusvälineiden funktiot poikkeavat ratkaisevasti viranomaisten (instituutioiden) tehtävistä. Viranomaisfunktiot perustuvat selkeisiin ja legaalisiin periaatteisin, valmisteluun ja suunnitteluun, pysyvien normien antamiseen yhteiskunnalle, näiden soveltamiseen, fyysiseen täytäntöönpanoon ja kontrolliin sekä neuvotteluun (diplomatiaan) suhteessa ei-valtiollisiin toimijoihin. Poliittisten voimien funktiot taasen jäsentävät epävirallisempia, poliittisempia kiistanalaisempia, ristiriitaisempia ja siten avoimempia kysymyksiä ja ongelmanasetteluja. Janssonin mukaan poliittiset voimat mobilisoivat ja kanavoivat poliittisia mielipiteitä neljällä tavalla:

(1) Poliittinen sosialisaatio ja rekrytointi.

Tässä prosessissa yksilö joutuu kosketuksiin yhteiskunnan poliittisten instituutioiden kanssa ja omaksuu niiden arvostuksia tai (sosiaalistuu negatiivisesti) vastustaa niitä. Poliittisia sosiaalistajia on paljon, puolueiden ja järjestöjen koulutustehtävä on monien haastajien edessä vaikeuksissa, puoluekoulut ovat monissa maissa kriisissä. "Kehdosta hautaan" -puoluekulttuurit ja eurooppalaiset poliittiset "leirit" (vrt. USA:n mustien ghetot) eivät enää toimi ainakaan vanhan oikeisto-vasemmisto -puoluekaavan mukaan. Poliittiset ja ideologiset auktoriteetit ovat menettäneet asemiaan - yksilöt oppivat, keskustelevat ja neuvottelevat uusien tietolähteiden ja auktoriteettien kanssa.

(2) Intressiartikulaatio

Etujen esittäminen ja kanavointi on painostusryhmien erityistehtävä. Vahvimmat taloudelliset etujärjestöt, korporaatiot, perustavat toimintansa palkkatyöläis-, maatalousyrittäjä- ja työnantajaryhmien taloudellisten etujen laskelmointiin ja tiukkaan organisaatioon työpaikalta aina valtakunnallisiin keskusliittoihin saakka. Suomi on maailman järjestäytyneimpiä (palkkatyöläis)maita ja useat taloudelliset edut ja tulot ovat 'sopimuksellisia'. Painostusjärjestöt eivät aina pysy ruodussaan ja monien järjestöjen luonne on muuttunut elämykselliseen ja yksilöiden identiteettityön suuntaan.

(3) Intressikeräymä (aggregaatio)

Intressikeräymä (etujen aggregointi) on levännyt lähinnä puolueiden ja joidenkin ideologisesti vahvasti ohjelmallisten organisaatioiden harteilla. Puolueiden ideaalinen tehtävä onkin Almondin mukaan (Almond-Coleman 1960) sovitella yhteen ja yhdistellä eri intressejä sekä luoda niistä käypiä ohjelmavaihtoehtoja. Hyvinvointivaltio-puolueiden samankaltaistumisen ja 'draaman' rapistumisen olosuhteissa puolueiden symbolit, (vaali)ohjelmat tai vaihtoehdot eivät ratkaisevasti enää poikkea toisistaan. Toimeenpanovalta (hallitus ja pyrky päästä sinne), monet talouden "kovat tosiasiat" ja kansainvälinen kilpailu (integraatio) ovat kaventaneet puolueiden aggregaatiotilaa ja monet vahvat etujärjestöt, yksilöt ja keveät painostusjärjestöt ovat saaneet uutta potkua politiikassakin. Ihmiset eivät välttämättä usko perinteisiiin luokkayhteiskunnan puolueohjelmiin tai puolueiden kykyyn edustaa jonkun tai joidenkin pysyvää etua. Individualismi ja antikollektivismi heijastuvat myös tässä. Puolueet pelkäävät monin tavoin "puolueellisuuttaan" Nyky-Suomessa.

(4) Poliittinen kommunikaatio

Poliittinen viestintä liittyy kaikkeen yhteiskuntakeskusteluun ja -toimintaan, mutta Janssonin mukaan erityisten kommunikaatiosta huolehtivien erityisinstanssien (YLE, maakunta- ja puoluelehdet, nuorisolehdet, Internet) muodostuminen merkitsee niiden oman poliittisen funktion olemassaoloa. Suoranaisen puoluelehdistön ja kanavien merkitys on merkittävästi laskenut Hän korostaakin informaatiotekniikoiden integroivaa vaikutusta, ne eivät ole olemassa vain (naiivin puolueettoman) informaation levittäjinä tai mielipidevaikuttajina: "Maailma on täällä tänään - globaaleilta ongelmilta ja mahdollisuuksilta ei voi ummistaa silmiään, poliittista vastuuta on vaikea paeta".

Mitä erilaisemmat julkisuudet (yksityiset, tele- tai kestoviestinnän sekä universaalia yleisöä varten tuotetut viestit ja sanomat) tuottavat tietoa, kuvia ja tulkintoja maailmasta. Nämä julkisuudet ja mediakulttuurit perustuvat erilaisiin todellisuuskäsityksiin ja aineistoihin ja niillä voi olla erilaisia premissejä ja tavoitteita: tieteellinen/objektiivinen, informatiivinen/puolueeton ja asiallinen, maailmankatsomuksellinen/avoimen arvottava ja tulkitseva, kaupallinen/asiakkaita ja ostajia hamuava. Politiikassa on pitkälle kyse näiden tuotettujen merkitysten korrektisuudesta ja niiden yhteisyydestä (jaettavuudesta).

Politiikka koulutus- ja mediayhteiskunnassa tapahtuu usein juuri näiden julkisuuksien ja merkkien maailmassa, niissä ja niistä. Poliittiset toimijat ja niitä tulkitsevat tutkijat joutuvat median (mainosten, merkkien, kuvien, symbolien, tekstien, 'brandien' ja tulkintojen) ja sen merkitysten maailmaan ja voivat - jos osaavat - tulkita ja luoda näillä kentillä uusia tulkintoja, merkityksiä ja arvoja. Aina humanistinen ja poliittinen ihminen on ollut myös reetori, kaunopuhuja, joka suostuttelee, puhuu, taustoittaa ja käyttää hyväkseen kulttuurinsa symboleja ja merkkejä, mutta tieteen, koulutuksen ja median, siirrettävien kuvien ja tiedon maailmassa ihmisen koko elämä, tuotanto, kulutus ja harrastukset kiinnittyvät tähän merkkien tuotannon maailmaan. Myös poliittisesta maailmasta voi - ainakin toivottavasti - tulla aktiivisempi, vaihtoehtoisempi ja yksilöllisempi, jos kykymme toimia tiedon ja median maailmassa moninkertaistuvat. Tiedotusvälineet on jo pitkään nähty propagandan ja demokraattisen joukkoviestinnän sekä medialukutaidon tutkimuskohteina.

Uutisten ja raporttien kaupallisuus on usein ilmeistä. Samaan keskusteluun liittyy moraalisia ja filosofisiakin sävyjä saanut polemiikki median tuottamien imagojen (yksilöhahmojen ja -kuvien) kasvaneesta merkityksestä eli siis oikeastaan siitä, mitä politiikan yksilöllistyminen merkitsee mediayhteiskunnassa. Yksilöllistyminen on seurausta kansallisen yhtenäisyyskulttuurin ja kollektiivisten ideologioiden rapautumisesta ja heijastuu kansalaisten omintakeisten ja yksilöllisten valintatapojen ja joustavuuden kasvuna ja toisaalla myös yhteiskuntakeskustelun ja jopa puoluepolitiikan vaihtoehtojen henkilökeskeisyytenä. Karismaattiset, ilmaisuvoimaiset ja 'selittämättömään' aikalaistulkintaan kykenevät yksilöt, tutkijat, "tee-se-itse-gurut" ja asiantuntijaimagot toimivat olohuoneissamme.

Myös puolueet pelaavat vahvoilla johtajaimagoillaan ja niitä reunustavilla "nuoriso- ja missukkavarapuheenjohtajillaan". Jopa puolueiden oppositiot ja niiden fraktiot (omintakeiset osapuolet) toimivat karismaattisten henkilöiden avulla.

Aikoinaan Suomessa media mullisti lokaalit (paikalliset) kyläyhteisöt ja politiikan 'leirit' ja niiden (idelogiauskollisen, elämäntavallisen ja suullisen) perinteen mukaisen maailmankuvan - sama tapahtuu Janssonin mukaan nyttemmin kehitysmaissa. Viime aikoina on taas paljon puhuttu kansallisen tiedotuslinjan pettämisestä. Toisaalta globaalit tiedonsiirron (email, chattailu, internet, tekstin ja kuvansiirtotekniikat) väylät ja nopeus tekevät kansallisvaltiolle mahdottomaksi kontrolloida tiedon ja merkitysten virtaa. Diktatuurit rakoilevat ja globaaliliikkeet nousevat tässä tiedon uudessa poliittisessa vapaudessa? Toisaalta monet tutkijat katsovat, että paikallisia asioita on paljon poljettu kansallisten ja yleisten poliittisten teemojen jalkoihin - voikin olla, että paikallisjulkisuudet nousevat (osaltaan uuden teknologian ansiosta) ja politisoivat uusin tavoin ihmisten lähipiirin asioita: "Toimi paikallisesti - ajattele globaalisti"?

Politiikan ja median suhteista puhuminen on usein abstraktia ja yksiniittistä, moralisoivaa. Poliittisen kulttuurin ristiriitainen "viestinnällistyminen" kiteytyy omalla tavallaan seuraavassa politologisessa aikalaisarviossa (Moring - Himmelstein 1993): (1) Poliittisesta tiedosta on ylitarjontaa - vallitsee jonkinlaiset kuluttajan markkinat. Ostajat eivät aina kykene kriittisiin arvioihin ja valintoihin. (2) Keskeisten medioiden toimintaa ohjaa suhteellisen itsenäisen "profesionaalistunut" medialogiikka, mikä on dramaattisesti itsenäistynyt 1990-luvulla. (3) Joukkoviestimet luovat julkisuuden, jota poliitikkojenkin on käytettävä ja niidenkin "on pelattava julkisuuspeliä". (4) Viestintävälineiden suora vaikutus äänestäjäkunnan käyttäytymiseen on summa summarum kasvanut.

Sisällysluetteloon