Kansalaisyhteiskunnalla (vrt. engl. Civil Society ja saks. Lebenswelt, 'elämismaailma') viitataan tässä niihin toimintavapauksiltaan ja tiloiltaan muuttuviin elämänalueisiin (käytäntöihin) yhteiskunnassa ja kultuurissa, jotka ovat vapaita valtiollisesta sääntelystä ja kontrollista (tai niillä on ainakin jonkinlainen oma elämä tai suhteellinen vapaus). (Berndtson 1996, 41-48.) Esimerkiksi useiden valtioiden takaamat kansalaisten perusoikeudet (kokoontuminen, ilmaisu- ja järjestäytymisvapaus) viittaavat tähän alueeseen ikäänkuin valtiovallan vastaisena ja sitä poliittisesti koettelevana kenttänä.
Joskus puhutaan yksityisestä (privaatista) tai traditionaalisten poliittisten normien maailmasta kansalaisyhteiskuntana. Tällöin esimerkiksi eettiset ja harrastusvalinnat tai kasvatus-, ruokailu- ja rakastelutavat jäävät kansalaisten oman valinnan, itsehallinnan tai perinteen vaalinnan tai kehittämisen piiriin. Monissa kulttuureissa valtio ei ole keskiössä päätöksenteon tai ihmisten identiteetin vaalimisen ja kehittämisen kannalta: valtio on pikemminkin vain turvayhteisö (Yhdysvallat liittovaltiona) tai kyseenalainen valtakeskitys ja -koneisto, jota vastustetaan (esim. autonomistien käsitys Espanjasta). Kansalaisyhteiskunnan järjestys perustuukin tällöin ei-valtiolllisiin perusteisiin - esimerkiksi uskontoon, talouden tuottamiin selviytymisperiaatteisiin tai yhteiskunnallisten voimien tasapainoiluun.
Kansalaisyhteiskunta on mielletty eri aikoina ja eri filosofioissa sangen varioivin tavoin. Välillä 'kansalaisyhteiskunta' on haluttu pitää yksipuolisen sivistämisen ja kurittamisen kohteena. Väliin siitä on taas puhuttu ideaalisti, ikäänkuin välttämättömänä ihmisen itsetoteutuksen kenttänä, missä luodaan edellytykset vallan ja monistisen valtion arvostelulle, itse asiassa modernille pluralistiselle elämäntavalle ja valtiolle.
Usein ajatellaan myös niin (Berndtson 1996, kuvio s.54), että kaksi muuta keskeistä modernia yhteiskuntatiedettä - sosiologia ja kansantaloustiede - keskittyvät juuri epävirallisiin ja usein kirjoittamattomiin (lain ja auktoritatiivisen normin mielessä vapaan) kansalaisyhteiskunnan aktiviteetteihin ja säännönmukaisuuksiin. Yksinkertaistaten voisi sanoa, että sosiologia pohtii kansalaisyhteiskunnan kirjoittamattomia normeja (alueiden, etnisten ryhmien ja sukupuolten erot) - ja taloustiede kulutuksen, säästämisen ja tuottamisen epävirallisia säännönmukaisuuksia tai oletuksia. Näin ne olisivat lähempänä kansalaisyhteiskuntaa ja yksilöiden privaattia aluetta kuin valtio-oppi, joka usein pohtii erityisen aseman saaneita virallisia ja kaikkia sitovia normeja (perustuslaki, asetukset, tulonjako- ja palvelujärjestelmät). 'Politiikan' omalakinen kenttä muhisi siis valtion suunnalla, kun taas 'talouden' ja 'sosiaalisen' kentät olisivat itsenäisempiä. Tiedämme kuitenkin, etteivät talouden jutut (tulonsiirrot, maatalouspolitiikka, valuutta- ja korkopolitiikka) tai sosiaalinen järjestys (perhepolitiikka, aluepolitiikka tai etnisten vähemmistöjen suoja) ole riippumattomia valtiosta tai poliittisesta kamppailusta. Usein politiikassa onkin kyse rajanvedosta: miten itsenäisiä firmat tai perheet saavat olla - mikä on yksityisyyden rajat tai suoja?