Esimodernin vaiheen perinteinen yhteiskuntajärjestys on dramaattisesti järkkynyt keski-ajan jälkeen. Kansallisvaltioiden, demokraattisten vaalien ja kansalaisoikeuksien esiinmarssi, (jälki)teollisen työ- ja kulutuskulttuurin läpimurto, siihen liittyvä rahvaan järjestäytyminen (mobilisaatio), tuotannon ja (sota)teknologian (vallan) produktiivisuuden ja kansainvälistymisen lisääntyminen ovat muuttaneet yhteiskuntien luonnetta ja valtajärjestelmiä. Moderni maailma ei yksinkertaisesti toimi tai kehity ilman järkiperäisiä, julkisia ja tehokkaita poliittisia järjestelmiä, joiden avulla kansalaiset voivat omissa maissaan keskustella, osallistua ja päättää (ainakin periaatteessa) yhteisistä ratkaisuista.
Avoimissa demokraattisissa poliittisissa järjestelmissä vallanjako ei perustukaan enää kirjoittamattomaan perinteeseen tai absoluuttisten ja suvereenien vallankäyttäjien (papisto, kuninkaat) yksipuoliseen määräysvaltaan, organisatorisiin kykyihin tai mielivaltaisiin oikkuihin. On paljon puhuttu ja kirjoitettu kansalaisten ja yksilöiden oikeuksista (valtiovallan ja muiden ihmisryhmien suhteen) ja yhtäläisistä demokraattisista vaaleista. Moderni hallinto ja organisaatiomaailma muodostavat Salmisen (1993, 10-17) mukaan unversaalin edellytyksen vastuunalaiselle (responsiiviselle) ja rationaaliselle päätöksenteolle sekä sen kansanvaltaisuudelle, laillisuudelle, oikeusturvalle ja yhdenvertaisuudelle.
Uuden ajan poliittiset (kansallis)vallat ovat joutuneet avautumaan myös ulkoisessa suhteessa. Maailma ei suinkaan ollut valmis kansallisvaltioiden nousun jälkeen. Vallankin pienten valtioiden (vallankäyttäjien) suvereenisuus on riippuvaista kansainvälisisistä taloussuhteista, sopimuksista ja (super)valloista. Suomi, jos jokin pikkuvalta, on tietoinen tästä: Suomen poliittisessa järjestelmässä syntyvaiheessa ja kehityksessä 'ulkoinen' (ensimmäisen maailmansodan lopputulos ja (Neuvosto)Venäjän heikkous) ja 'sisäinen' (oman avoimen ja demokraattisen valtiojärjestelmän luonti ja sen ristiriidat, sosialidemokraattien 'kapina' vuonna 1918) ovat aina liittyneet toisiinsa. Brown (1997, 125-144) katsookin perusoppikirjassaan, että suvereenit vallankäyttäjät ovat tulleet sekä sisäisessä että ulkoisessa suhteessa kontrollin ja vuorovaikutuksen piiriin.
30-vuotisen sodan lopettaneen Westfalenin rauhankongressin jälkeen siirtomaakonfliktit sekä 1900-luvun maailmansodat ovat kuitenkin osoittaneet, kuinka järkkyvä maailmanjärjestelmä on. Suuret sodat ja niiden jälkeiset rauhat ovat strukturoineet maailman voimasuhteita ja varsinkin pienten valtioiden poliittista tilaa. Monien maiden sisäinen kypsyminen moderniksi demokraattiseksi valtioksi ei ole ratkaissut niiden kehitystä, vaan 'isoisten' diilit ja panssarit.
| Vakaan maailmanjärjestelmän luonti on vaikeaa |