Traditionaalisen vallankäytön järjen ja mielen perään ei voi huudella tai (modernin tavoin) arvostella tai vastuullistaa päätöksentekijöitä. Pelko voi usein olla valtajärjestelmän kitti. Myös nyky-yhteiskunnassa on traditionaaleja ja näkymättömiä (Berndtson 1996, 37-43) valtasuhteita ja -resursseja, joilla ihmisryhmät voivat hallita, kasvattaa tai manipuloida toisiaan. Monet kulttuurimme itsestäänselvyydet, hierarkiat ja valta-asemat eivät ole avoimen ja poliittisen keskustelun kohteena. Uskonto, perheyhteisö, sukupuoliasetelmat ja monet työnjaon perinteeseen sitoutuvat vallankäyttötavat (työnantajan valtasuhteet, henkinen ja ruumiillinen työ) ovat edelleenkin monen ihmisen arkea. Taloudelliset keskukset, patriarkaaliset (miehiset) kulttuurit, rikkaat yhteiskuntaluokat ja sivistyneet kulttuurit tai ryhmät ylivoimaisine resursseineen osoittavat, kuinka jotkut yhteiskuntaryhmät voivat hallita toisia (jopa enemmistöjä). Äärimmäisenä vallankäytön muotona tulee tietenkin väkivalta, joka sekin voi (edelleen) olla hyväksyttyä (legitiimiä) ja jopa laillista (legaalia): esimerkiksi kuolemantuomiot ja kansainvälisen yhteisön (YK) tukemat rauhaanpakottamiset.