Vielä 1970-luvulla saatettiin maaseudulla ja osin kaupungissakin vieroksua nuorta, joka jätti tai vaihtoi vanhempiensa "poliittisen kodin" - puolueen tai ideologisen tradition. Tällaista "takinkääntäjää" saatettiin vieroksua myös niissä ideologian leireissä, joihin muutettiin. Nyttemmin 1980-luvun jälkeen tiukkaa järjestäytymistä ainakin perinteisten ideologioiden suunnassa pikemminkin vieroksutaan - yksilöllinen skeptisyys politikkaa kohtaan on normaalia. Jokaisessa meissä asuu "pieni ja fleksiibeli jörn donner", joka vaihtaa ammattia, seuralaista, maata ja poliittista puoluettaan muutaman kerran vuosikymmenessä. Liikkuvasta (fleksiibelistä, vrt. kännykkäkielen 'Mobile') ja yritteliäästä yksilöstä on tullut aikamme iskusana - myös politiikassa. Mitä (politiikan ilmiöiden) yksilöllistyminen sitten milloinkin tarkoittaa, on toinen 2000-luvun taitteen yhteiskuntatieteen suuri kysymys.
Poliittisen kulttuurin yksilöllistyviin piirteisiin on tässä verkkokurssissakin viitattu useasti: median tukemat imagot, karismat ja asiantuntijat, uudet professiot, markkinaehtoinen kehitys kohti kuluttajayksilöä, poliittisten kollektiivien rapautuminen ja valtiollistuminen ja globaalit yhteydet antavat ainakin periaatteessa uutta tilaa ja haasteita juuri (kompetenteille) yksilöille ja heidän epäviralliselle osallistumistavoilleen. Vaikka yksilöllistymisteesistä käydään vilkasta polemiikkia, monet tutkijat ovat valmiit näkemään sen läpäisevänä tendenssinä koko poliittisessa järjestelmässä - esimerkiksi saksalaisen Ulrich Beckin tunnetussa riskiyhteiskunnan teoriassa yhdistyvät ajatukset globaalien riskien kohtaamisesta ja yksilön vastuusta (sub-politiikasta). Monet muutkin tutkijat uskovat, että poliittiset valinnat ovat lähentyneet yksilöllisten valintojen maailmaa ja ratkaisuvastuuta.
|
Euronuoret toimivat sekä perinteisten että |