Valtiollinen monismi ja yksinvalta horjuu

Modernin politiikan aikakausi on monessa suhteessa avannut (1) monistista (yhtenäistä ja yksiulotteista) valtiovaltaa ja (2) perinteistä (yhteisöllistä) vallankäyttöä.

(1) Liberaalit kansalaisoikeudet ja yleinen äänestysoikeus, rahvaan (palkkatyöntekijöiden, maalaisväestön) kansalaisliikkeet ja poliittinen järjestäytyminen, kansalaismielipiteen kehitys (esimerkiksi yleinen mielipide ja sanomalehdistö) useissa läntisissä maissa merkitsivät auktoritatiivisen valtiovallan vastaista kamppailua ja sen vastuiden jakamista. Kehitys veikin kohti avoimempaa ja poliittisempaa (pluralistista eli moniarvoista ja -toimijaista) valtiovaltaa: 1900-luku merkitsi (viimeistään 1960-luvulle tultaessa) meillä Suomessakin sitä, että entistä laajemmat kansanryhmät saattoivat kokea poliittisen järjestelmän avoimeksi ja osallistuvansa täysivaltaisesti "yhteisen laivan" ohjaamisen ainakin kapteenien valinnan suhteen tai oman puolueen (ideologien) kautta. Harvat kuitenkaan uskoivat kahtiajaon päättäjiin ja sen kohteisin purkautuneen.

Linnan "Täällä pohjantähden alla" on kiistämättä ohittamaton "sammakkoperspektiivin" tarina suomalaisesta politiikasta.

Väinö Linnan teosten ja monessa suhteessa professori Jaakko Nousiaisenkin (Suomen poliittinen järjestelmä 1998, 30-114) tulkintojen mukaan suomalaisen poliittisen demokratian luonti ja modernin kansallisen eheyden (yhteisen laivan ja sen navigoinnin kielikuva) rakentaminen on riippunut suuresti ainakin seuraavista seikoista: myöhäisestä irtautumisesta Venäjän yhteydestä, pitkään jatkuneesta agraarisuudesta (aiemmasta torppariongelmasta) ja tätä kautta myöhäisestä palkkatyöväestön ja keskiluokan esiinmarssista (jota pidetään sosiaalivaltion mobilisoijana), kansalaissodasta 1918 ja sen jälkeisestä tiukasta, mutta myös monien reformien sävyttämästä, kansallisvaltion rakentamispolitiikasta (-1936), toisen maailmansodan kriisistä ja sen jälkihoidosta sekä 1960-luvulla tapahtuneesta poliittisen demokratian (kansallisesta ja kansainvälisestä) avautumisesta ja sosiaalivaltion rakentamisesta.

Sisäiset kriisit (kapina, sosiaalinen niukkuus ja alistaminen, kova työnteko) ja ulkoiset maailman paineet (sodat ja sopeutuminen isojen voimatasapainoihin) limittyvät: Linnan sammakkoperspektiivissä ja Nousiaisen 'politiikassa' (järjestelmän osien oppimisprosessissa) yhdistellään ja luovitaan näiden kokemusten ristiriitaisessa maailmassa. Linnan Täällä pohjantähden alla -teoksessa korostuvat Pentinkulman sosiaaliset ristiriidat, niiden musertaminen ja eheyttämisen visio, Nousiaisen kirjassa korostuvat eheyttävä historiallis-institutionaalinen tarkastelu ja realismi vanhaan kunnon 'jussi-teljolaiseen' henkeen (valtio-opin professori ja Nousiaisen opettaja). Nousiasen akateeminen realismi (suomalaisen poliittisen kulttuurin piirteet ja ristiriidat ) ja Linnan "Täällä pohjantähden alla" limittyvät monissa kohdin.

(2) Toisaalta yhteisöjen traditiot (suvun, työ- ja asuinyhteisön, maakunnan, naapuruston, uskonnon ja epävirallisten arvojen) ja rahvaan useat kansanliikkeet ja ideologiat ovat joutuneet tässä kamppailussa keskeiseen rooliin ja myöhemmin testiin. Suomessa vallankin rahvaan laajojen kansanliikkeiden (erityisesti raittius-, valistus-, urheilu- ja osuustoiminta) ja kaaderipuolueiden (sosialidemokraatit ja maalaisliitto) nousu merkitsivät vahvoja kollektiiveja ja kansalaisten kamppailun käsivarsia. Esimerkiksi demarit olivat vuosisadan alussa ehkä maailman organisoitunein ja tiukimmin mobilisoitu puolue (eniten jäseniä/potentiaalinen kannattajakunta). Kansanliikkeiden merkitys suomalaisen poliittisen järjestelmän mobilisoinnissa oli vaikuttava jo Venäjän vallan aikana ja eduskuntauudistuksessa 1905-07, jolloin luotiin selkäranka suomalaiselle politisoituville joukkoliikkeille ja edustuksellisen demokratian Suuri Lupaus.

Venäjän vallan varjossa toimiminen ja vuoden 1918 kapinan kokemukset tekivät suomalaisista myös varovaisia. Vuosisadan alussa politisoituneita kansanliikkeitä ja etenkin turvakaarteja (punaisia, mutta myös valkoisia kaarteja) pidettiin myös vaarallisina ja anarkistisina - vallankin kansalaissodan jälkeen. 'Sisäisiä' ristiriitoja välteltiin, jotta Suomi olisi voinut olla 'ulkoisessa' suhteessa ehyempi ja voimakkaampi. Osallistumalla itsenäisen Suomen valtio- ja kunnallisvallan instituutioiden toimintaan, kansanliikkeet itsekin ovat muuttuneet luonteeltaan .

Sisällysluetteloon