"Miten valtio-opin tutkimus eroaa arkikielestä"Real Player Media Player (9.08 min)
Auffermannin, Virtasen ja Paakkunaisen keskustelu valtio-opin linjoistaReal Player Media Player (13.25 min)
"Miten valtio-opin tutkimus eroaa arkikielestä"
Real Player Media Player (9.08 min)
Auffermannin, Virtasen ja Paakkunaisen keskustelu valtio-opin linjoista
Real Player Media Player (13.25 min)
Valtio-tieteet ja valtio-opin opetus, linjajako
Politiikan tutkimuksen ja arkikielen erot
Kolme valtio-opillista lähestymistapaa ja tiedonintressiä
Jo aiemmin tällä verkkokurssilla on noussut esiin se, että useimmat modernit yhteiskuntatieteet, ainelaitokset ja professuurit ovat humanististen tieteiden eriytymisen tulosta. Eriytyminen on joidenkin tulkkien mukaan merkinnyt yhteisen viitekehyksen ja "Grand Old Theoryn" katoamista: kukin tallaa yksin omilla poluillaan. Esimerkiksi yhteinen keskustelu vallasta nousee esiin populaareilla foorumeilla harvoin. Kansantaloustiede, sosiologia ja valtio-oppi muodostivat ytimen valtiotieteelliselle tiedekunnalla (1945) ja ovat saaneet seurakseen viestinnän, sosiaalipolitiikan, sosiaalipsykologian, käytännöllisen filosofian, yhteiskuntahistorian (aiemmin sosiaali- ynnä poliittinen historia) ja tilastotieteen. Nämä aineet ovat sisäisesti heterogeenisia. Sosiologian opiskelija voi jo alkuopinnoissaan valita kymmenien erikoistumislinjojen välillä: väestötieteestä, perhe- ja aluesosiologiasta poliittiseen sosiologiaan. Taloustieteessä mikro- ja makronäkökulmat elävät rinnakkain.
Helsingin yliopiston valtio-opin kolme linjaa - (1) politiikan tutkimus, (2) hallinto ja (3) maailmanpolitiikka - jakavat porukkaa jo opiskelun aloitusvaiheessa. (Berndtson 1996, 265-289 "Hallinto-oppi ja kansainvälinen politiikka politiikan tutkimuksen erityisalueina".) 1970-luvulta saakka disintegraatiota ovat syventäneet tieteenalojen rajoja rikkovat koulukunnat kuten tälläkin kurssilla aiemmin käsitellyt vaalitutkimuksen, rationaalisen valinnan, eliittiteorian, Foucaultin inspiroiman "biopolitiikan" tai naistutkimuksen perinteet, julkisuudet ja seurat. Valtiotieteellisessä tiedekunnassa voi suorittaa opinto- ja sivuainekokonaisuuksia esimerkiksi johtamisen tutkimuksessa (valtio-opin laitos vastaa), kehitysmaatutkimuksessa, mediakasvatuksessa, kansainvälivisten tehtävien kokonaisuudessa, EU-opetuksessa, nais- ja kaupunkitutkimuksessa ja liiketaloustieteessä. Seuraavat kappaleet perustuvat laitoksen viralliseen esittelytekstiin opetuksesta ja linjajaosta, missä tulee selvästi esiin laitoksen tämänhetkinen pyrkimys ylittää liian tiukat linjojen sektorit sekä menetelmäopetuksen ja yhteisten poliittisten ongelmien ja aineistojen merkitys.
Tutkimusvaatimukset linjoittain
Laitoksen, opiskelun ja linjojen taustan esittelyt
YLEISEN VALTIO-OPIN LINJAJAOSTA
(1) Politiikan tutkimuksen (yleinen) linja on jo ajat sitten jakautunut (2) maailmanpolitiikan ja (3) hallinnon ja organisaatioiden tutkimuksen suuntiin
Perinteisestä nimestään huolimatta valtio-oppia voidaan pitää yleisen valtio-opin nettisivujen mukaan politiikan tutkimuksen ja opetuksen kaikki keskeiset alueet kattavana oppiaineena, joksi sen nimi esimerkiksi englanniksi ja ranskaksi käännetäänkin (Political science, science politique). Historiallisen taustansa vuoksi valtio-oppi voidaan tosin edelleen ymmärtää suppeassa merkityksessä pelkästään valtiollisten instituutioiden, puolue- ja järjestötoiminnan ja poliittisten prosessien tarkasteluna. Politiikan tutkimuksena valtio-oppi hahmottuu kuitenkin laajassa merkityksessä kaikkinaisten yhteiskunnallisten - ja myös kansainvälisten - valta- ja vuorovaikutussuhteiden tutkimuksena. Näin sen tutkimuskohteen osaksi nousevat myös ei-valtiolliset valta- ja politikointiresurssit ja kulttuurit. Poliittisesti relevanteiksi nousevat myös laajan politiikkakäsitteen mukaiset asiat elämänpolitiikasta identiteettipolitiikkaan ja (kulttuuriseen) itsekuriin. Toisaalta mukaan nousevat ei-valtiollisesti hallitut ja kamppailunalaiset asiat kuten globaalin talouden, ekologian ja vastuusuhteiden (demokratian) luomisen tavat tai niiden jarruttaminen. Globaali kamppailu voidaan analysoida aseellisen tai taloudellisen voiman tai poliittisen tiedon hegemonian (vrt. Gramsci edellä) termein. Samanaikaisesti julkinen hallinto ja erilaiset (puoliviralliset) organisaatiot kehittyvät eri elämänalueilla, Euroopan unionissa ja globaalisti. Niillä on usein omalakinen kehitystapansa ja norminsa, jota tutkiikin hallinnon ja organisaatioiden tutkimuksen linja.
Maailmanpolitiikan ja sen näkökulmien monet kasvot – hallintokin kansainvälistyy
Globalisoitumisprosessien ja ylikansallisen yhdentymisen mukana kansallisvaltioiden asema on heikentynyt - tai ainakin radikaalisti muuttunut - ja kansainvälisten suhteiden ja kansainvälisten organisaatioiden tutkimus ja siihen liittyvä opetus ovat saaneet aivan uutta merkitystä. Kansainvälistyminen, valtion aseman heikkeneminen ja julkisen hallinnon muutokset ovat nostaneet esiin kysymyksen kansalaisyhteiskunnasta: perinteistä kansalaisjärjestöjen kenttää joudutaan uudistamaan, kun politiikkaan vaikutetaan nyt myös ei-valtiollisten toimijoiden kansainvälisiä väyliä myöten.
Maailmanpolitiikan linjan nimi laitoksella oli aiemmin kansainvälinen politiikka. Painopiste kansallista politiikkaa ja valtiota laajemman aihealueen ilmiökentän ja tutkimuskohteen määrittelyssä onkin siirtynyt globaaleihin, maapallon mittasuhteen ilmiökenttiin. Voidaan jopa väittää Anthony Giddensin hengessä, että ylipäänsä yhteiskuntatieteen tutkimuskohde on globalisoitunut: näennäisen paikalliset ja kansalliset asiat ovat riippuvaisia toisella puolella maailmaa vaikuttavista voima- ja ratkaisusuhteista sekä ajatusmalleista – ja päinvastoin. Maailmanpolitiikan (World politics) tutkimuksen käsitteen synonyyminä tai alakäsitteenä käytetään usein myös kansainvälisen politiikan (International politics), kansainvälisten suhteiden (International relations, IR) ja aluetutkimuksen (Area studies) termejä.
Aluetutkimuskin analysoi kansallisvaltioita isompia alueellisia haasteita ja liittosuhteita kuten esimerkiksi Välimeren alue, Kaakkois-Aasia tai erillisen Aleksanteri-Instituutin Venäjän ja Baltian maiden tutkimus. Kehitysmaatutkimuksen instituutiot saavat aluetutkimusta yleisempiä tehtäviä, jolloin pohditaan taloudellisia integraatioteorioita, kehityksen käsitettä ja konkreettisemmin kehitysapua. Muiden maiden kuin Suomen poliittisten järjestelmien tutkimusta ei pidetä osana kansainvälistä politiikkaa.
Oma perustelunsa on myös jakaa nimen omaan Helsingin yliopiston kansainvälisen politiikan tutkimus kolmeen: Ulko- ja turvallisuuspolitiikka (kansallisvaltioiden ja kollektiivisten rauhanturvaliittoumien ja sopimusten merkitys eri dimensioilla asevaraisista keinoista diplomatiaan, kauppaan ja kollektiiviseen politiikkaan), rauhan- ja konfliktintutkimus (sodan, ristiriitojen ja niiden muotojen rauhanomaisen ratkaisun mahdollisuudet) ja globaali poliittinen talous (maapallon kehitystä koskevat kaupan, modernisaation, keskinäisriippuvuuden integraatioteoriat sekä niiden taustalla olevien voimaan tai tietoon perustuvien oikeutustapojen pohdinta, maailmanjärjestelmä ja globaali demokratia). Laitoksen rinnalla toimii Eurooppa-tutkimuksen keskus, jonka aktiviteetit liittyvät erityisesti Euroopan unionin kehitykseen ja laajemmin Euroopan poliittiseen dynamiikkaan ja identiteettiin.
Maailmanpolitiikka on kompleksinen, ainutlaatuinen, sosiaalisesti rakentunut ja historiallisesti muuttuva tutkimuskohde (puumalli tai edellä mainittu sektoriteoreettinen ajattelutapa, jossa halutaan mieltää politiikka aika lailla itsenäisenä kannikkana maailmaa). Monet taas korostavat vuorovaikutusta ja päällekkäisyyttä muiden tieteiden ja ainelaitosten linjojen kanssa (kukkamalli tai aspektiteoreettinen idea, minkä mukaan kaikissa asioissa voi joskus olla myös poliittinen puolensa). Pohditaan, onko kansainvälinen politiikka oma vai monitieteinen tutkimusala tai pikemminkin osa valtio-opin disipliiniä.
Intellektuaali -historiallisesti kansainvälinen politiikka ja sen tutkimus sidotaan usein myös sotien historiaan ja anglosaksisen tieteenalan kehitykseen globaaliksi ajatukseksi. Kansainliitto-idealismi nosti esiin kysymyksen, miksi I Maailmansota syntyi? Professori Tuomas Forsberg kärjistääkin hyvin, että maailmanpolitiikan tieteenalan historia on realismin (kansallinen etu, epäviralliset voimapoliittiset intressit ja valtapolitiikka toiminnan ei-moraalisena perustana) ja idealismin (rauhaan uskova idealismin ja Kansainliiton/YKn voimavaroihin luottaminen) välistä dialektiikkaa. Versailles’n rauha ruokki idealismia, kun taas II maailmansota toi sen rinnalle realismin (’Appeasement’ –politiikka) ja ydinaseiden vierittämän erityisen voimapolitiikan muodon, kauhun tasapainon. 1970-luvun liennytys suurvaltojen välillä mahdollisti muun muassa nyttemmin monimielisemmin nähdyn Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen (ETYK) eli uuden (tasapaino)idealismin.
Keskinäisriippuvuuden ja rauhan- ja kehityskysymysten rinnalla pohdittiin kansainvälistä pluralismia. Uusrealismi sai jalansijaa 1980-90 –luvuilla: maailmaa hahmotettiin anarkistisemmin ja uusliberaali talous antoi lisäväriä realismille. Kylmän sodan loppu tuki uusrealistista ajatusta, että valtiot ovat itsenäisiä ja rationaalisia. Terrorismin vastainen sota on nostanut Forsbergin mukaan esiin oman realisminsa. Samalla rationalismi on tullut haastetuksi post-strukturalismin avulla. Kylmän sodan myötä marxilainen tutkimus on haipunut alueelta; toisaalla jopa feministinen ja kansainvälisten ilmiöiden konstruktivistinen hahmotus (valtiot kielellisinä oppeja miksaavina yhteisöinä, sosiaalinen vuorovaikutus ja argumentit muutoksen mahdollisuuksina) ovat haastaneet vanhoja jakoja esimerkiksi rationaalisen mallin ja poststrukturalismin välillä. Epävarmuus (kontingenssi) on vahvasti mukana globaalien riskien edessä ja terrorin myötä julistetun ’jatkuvan poikkeustilan’ myötä.
Hallinnon ja organisaatioiden tutkimus
Hallinnon ja organisaatioiden tutkimuksen eriytyminen politiikan tutkimuksessa on monissa yliopistoissa johtanut hallintotieteen laitoksiin, joissa tutkitaan julkista hallintoa tai yleisemmin organisaatioita ja johtamista. Toisissa taas kansainvälinen politiikka tai kansainväliset suhteet ovat erkaantuneet politiikan tutkimuksesta. Helsingin yliopiston valtio-opin laitoksessa nämä kolme aluetta yhdistyvät ainutkertaisella tavalla. Se tarjoaa mahdollisuuden ottaa uudella tavalla huomioon poliittisten, hallinnollisten sekä toisaalta kansallisten ja kansainvälisten ilmiöiden keskinäisriippuvuus, joka on ns. globalisaation myötä vain vahvistunut. Perinteisesti hallinnon tutkimus työskentelee eritasoisten ja kiinnostavien käsitteellisten ongelmien kanssa. Professori Turo Virtanen eksplikoi näitä ongelmia metaforistisesti. Mitä ovat hallinto ja johtamisjärjestelmä organisaatioiden yleisinä tehtävinä? Mikä on politiikan, hallinnon, oikeuden ja toisaalta kansalaisyhteiskunnan välinen suhde? Mikä on ryhmätasolla johtajuuden (leadership – suunnan luominen, muutos, sitoutuminen, leader-follower -suhteessa) ja johtamisen (management – järjestyksen, jatkuvuuden ja valvonnan ylläpitäminen superior – subordinate –suhteessa) välinen suhde? Uusien arvojen ja tavoitteiden puolesta toimivaa politiikkaa synnyttää juuri ristiriita arvostettujen tavoitteiden ja käytettävissä olevien resurssien välillä (monen toimijan tilanteessa). Toisaalta hyväksyttyjen arvojen vaalintaan ja päätösten toimeenpanoon keskittyvää hallintoa synnyttää parhaimpien keinojen ja käytettävissä olevien resurssien ristiriita (monen toimijan tilanteessa). Hallinnolla ymmärretäänkin yleisesti politiikan antamien tavoitteiden ja erilaisten resurssien yhdistämistä mahdollisimman tehokkaasti (tuottavuus, tehokkuus, vaikuttavuus).
Hallinnon ja organisaatioiden tutkimus (trad. Administration and Organisation Studies) ei ole kehittynyt vain osana yleisen valtio-opin – politiikan tutkimuksen ydinlinjan, politologian – genreä ja sen linjajaot ylittävää ja synteesejä etsivää intersektio -kehittämistä. Sillä on edelleen yhteytensä julkishallinnon (Public Administration), julkisen ja muun johtamisen (Public Administration, ’leadership’) sekä hallinto- ja organisaatiotieteisiin. Yrityksen hallinnointitavoilla ja sekä yleisillä organisaatiotutkimuksilla on inspiroiva suhde hallinnon ja organisaatioiden tutkimuksen kehitykseen.
Myös hallinnon ja organisaatioiden tutkimuksessa on – esimerkiksi prof. Turo Virtasen mukaan - kiehtovia erilaisia tutkimuksen viitekehyksiä (teorioita) ja tapoja määritellä oma tutkimuskohde. F.Taylor on mallintanut tieteellisen liikkeenjohdon periaatteita työn organisointia ja sen tehokkuuden tutkimusta varten. Työnjohdon ’mutu’-periaatteita, työntekijöiden vastustusta ja tehottomuutta voidaan voittaa hänen mukaansa tehtävien, työntekijöiden ja työvälineiden yhteensovittamisella, rationalisoimisella (työntekijöiden kvalifikaatio tieteen avuin, työmenetelmien standardisointi, työajan ja työvaiheiden analyysi, taloudelliset kannustimet urakka- ja yksilönormein). Organisaatioteorian puitteissa pohditaan eri tavoin, mistä ja mistä osista organisaatiot muodostuvat? Miksi niihin liitytään ja mihin ne pyrkivät sekä millä hyödyllä? Miten organisaatiot kuolevat tai millä tavoin ne elävät vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa? Osa tutkijoista keskittyy myös organisaatiokäyttäytymisen monitieteiseen tutkimukseen (esimerkiksi tehokkuuden ja hyvinvoinnin yhdistämiseen).
Toisenlaisen näkökulman tarjoaa itsesäätelevän systeemin malli, joka hallinnollisten normien (muutosten) tarkastelun tasolla muistuttaa Eastonin poliittisen järjestelmän mallia syöttö- ja tuotostekijöineen (edellä). Myös hallinnon/organisaatioiden maailmassa tunnetaan kontingenssin käsite ja teoria. Organisaatioiden haasteet ja dynamiikka varioivat – on osattava käsitellä myös niiden erilaistumiseen ja yhtäläistämiseen liittyviä tilannekohtaisia ja sattumanvaraisia asioita. ”Kielellisen käänteen” jälkeen myös hallinnon tutkimuksessa on entistä enemmän mietitty hallintokulttuureja, hallintamentaliteetteja ja esimerkiksi feminististä organisaatioteoriaa (lasikatot, sukupuolispesifit kompetenssit ja stereotypiat). Julkisen hallinnon tutkimus on säilyttänyt vahvan asemansa osana disipliiniä. Weberin byrokratiateoriaa (ks. sen ideaalimallia edellä) kehitellään edelleen uusien tulos- ja tehokkuusvastuuksien olosuhteissa. ”Uuden julkishallinnon” paradigma kiistää ajatuksen toivottavasta poliitikon ja virkamiehen roolieron selkeydestä; hallinnossa tuleekin politikoida. Suomessa vahvaan asemaan 1970-luvun alussa noussut ’Policy-analyysi’ elää edelleen vahvasti. Tällöin hallinto asettuu toimintapolitiikkana ja politiikkalinjausten toteuttajana kokonaisuuden osaksi ja sen responsiivisuus artikuloituja tarpeita ja vaikuttavuutta kohtaan tulee kriittisen analyysin asiaksi.
Yleisiä kehityspiirteitä
Kansalaisjärjestöt ovat alkaneet kehittää ns. kolmannen sektorin voittoatavoittelematonta toimintaa täydentämään taloudellisen kasvun heikentymisen myötä vähentyneitä julkisia palveluja ja luomaan uusia yhteisöllisen toiminnan muotoja. Valtio-opissa kansalaisyhteiskuntaan kohdistuva tutkimus ja opetus ovatkin nyt entistä keskeisemmässä asemassa. Tämä tarkoittaa, että politiikkaa ja hallintoa tutkitaan yhä enemmän organisaatioiden ja niiden kansallisen ja kansainvälisen verkostoitumisen tasolla eikä vain politiikan ja hallinnon perinteisten instituutioiden näkökulmasta.
Pyrkimys taloudelliseen tehokkuuteen on johtanut markkinoiden voimistuvaan rooliin myös muiden kuin yritysorganisaatioiden toiminnassa. Lisäpiirteenä on informaation ja viestinnän poliittisen ja hallinnollisen merkityksen kasvu, joka muuttaa valtiollisen toiminnan tehostamisen ja oikeuttamisen tapoja. Kun globaalien ja paikallisten ongelmien ratkaisumallit kilpailevat äärellisistä voimavaroista, myös politiikan ja hallinnon moraaliset ongelmat kärjistyvät. Nämä muutokset ovat sekoittaneet perinteisiä jakolinjoja kansallisen ja ei-kansallisen sekä julkisen ja yksityisen välillä. Valtio-opin opetusta on uudistettu kattamaan näiden kehityspiirteiden vaikutus niihin työelämän haasteisiin, joita oppiaineesta valmistuneet joutuvat kohtaamaan.
Valtio-opillisen tutkimuksen tehtävänä on tuottaa tietoa laajasta ja tärkeästä yhteiskunnallisten ilmiöiden kentästä. Niiden syvällisempi tulkitseminen ja ymmärtäminen edellyttää politiikan tutkimuksen ohella usein muiden ihmistieteiden tutkimuksen ja käsitteistön tuntemusta. Sosiologia auttaa ymmärtämään yhteiskunnan rakennetta, psykologia poliittista sosialisaatiota ja poliittista johtajuutta, kansantaloustieteen rationaaliset mallit poliittista päätöksentekoa, hallintotiede tehokkaan ja tuloksellisen yhteistoiminnan ehtoja, moraalifilosofia hyväksyttävää poliittista ja hallinnollista toimintaa.
Valtio-oppi pyrkii antamaan opiskelijoille teoreettisesti jäsentyneen ja empiiriseen tutkimukseen perustuvan kuvan poliittisista ja hallinnollisista rakenteista ja prosesseista kansallisessa ja kansainvälisessä toimintaympäristössä. Opetuksessa korostetaan laajan nykypolitiikkaa ja uudistuvaa hallintoa sekä kansainvälisiä suhteita käsittelevän tietopohjan hallintaa, kykyä kriittiseen ajatteluun sekä kykyä tuottaa uutta tietoa. Valtio-oppi on yhteiskunnallisilta vaikutuksiltaan väistämättä kriittistä: vallankäyttöä eritellessään politiikan ja hallinnon tutkimus paljastaa niiden todellisia, arkielämässä huomaamatta jääviä ominaisuuksia.
Näiden tavoitteiden toteuttamiseksi valtio-opin opetuksessa on viime vuosina siirrytty enenevästi pienryhmäopetukseen, jonka pääpaino on keskustelussa (argumentaatiovalmiuksien kehittäminen) sekä tutkimusprosessin oppimisessa erilaisten harjoitustöiden kirjoittamisen avulla (aineistojen keruu, tiedon jäsentäminen ja tulkinta, omakohtainen ajattelu ja tieteellisen tekstin kirjoitustaito).
Valtio-opin opetus nojaa alkuvaiheessa yhteiseen perusrunkoon, jonka jälkeen opiskelijalla on mahdollisuus erikoistua omimmilta tuntuvien alueiden opiskeluun. Erikoistuminen tarkoittaa sekä mahdollisuutta valita useista vaihtoehtoisista oppisisällöistä että mahdollisuutta valita kolmesta peruslinjasta: politiikan tutkimuksen linja, hallinnon ja organisaatioiden tutkimuksen linja ja maailmanpolitiikan linja.
Linjajako ei ole kuitenkaan tiukka, sillä oman linjan valinnan jälkeenkin on mahdollista suorittaa muiden linjojen opintojaksoja. Vastikään on aloitettu myös ns. intersektio-opetus, jossa uudella tavalla yhdistetään poliittinen, hallinnollinen, kansallinen ja kansainvälinen näkökulma. Kaikilla linjoilla annetaan opetusta, joka kohdistuu Euroopan unioniin.
Politiikan tutkimuksen linjalla opetus kohdistuu...
| Politiikan tutkimuksen suuntautumisvaihtoehtoa voi avata myös laajemmin. |
Hallinnon ja organisaatioiden tutkimuksen linjalla opetus kohdistuu...
Ajankohtaisia hallinnon ja julkisten organisaatioiden vinkkitekstejä:
Turo Virtasen tapa avata julkisen hallinnon ajankohtaisia reformeja
Leadership Culture, Performance, and Change
A Follow-up Study of Reforming
Finnish Public Agencies in 1995-98
Markku Temmeksen hallinnon historian luotaus
Temmeksen ja Timo Moilasen tuore ja relevantti esimerkki hallinnon tutkimuksen alan arviointitutkimuksesta "Johto-organisaatiot tienhaarassa"
Hallinnon tutkimuksen seura, julkaisuja ja "journaalin" sisältöjä
Kuntaliiton linkkejä kuntatutkimukseen ja sen sosieteetteihin
| Hallinnon ja organisaatioiden suuntautumisvaihtoehtoa voi avata myös laajemmin. |
Maailmanpolitiikan linjalla opetus kohdistuu...
Ajankohtaisia maalilmanpolitiikan tekstivinkkejä:
Pasi Saukkosen tekstit (4.1. ja 4.2.) Suomen ulkopolitiikasta, kanainvälisistä suhteista ja EU-suhteesta
Forsbergin ja Vogtin artikkeli "Suomen ulkopolitiikan eurooppalaistumisesta"
Tapio Raunion arviota EU:n merkityksestä Suomen poliittiselle liikumavaralle
Yleisen valtio-opin uuden kv. politiikan professorin Heikki Patomäen ja Teuvo Teivaisen uusi kirja
"Globalisaatio vaatii uuden demokratisoimisstrategian"
Heikki Patomäen kolumni "Eurooppa olevan suuressa ketjussa"
Dosentti Timo Kivimäen luentorunkoa kansainvälisestä politiikasta
Heikki Patomäki – Teuvo Teivainen: World Social Forum
| Maailmanpolitiikan suuntautumisvaihtoehtoa voi avata myös laajemmin. |
Yleisen valtio-opin laitoksen esimies, prof. Turo Virtanen on kahden kuvion avulla eritellyt 'linjojen' paikkaa toisaalta systeemitasojen ja toisaalta kansallisen ja kansainvälisen vuorovaikutuksessa.
Valtio-opin tutkimuksen tuottama ja valtio-opin opiskelun välittämä tieto on tieteellistä ja systemaattista. Tutkimustiedon ymmärtäminen ja sen omakohtainen tuottaminen ovatkin valtio-opissa keskeisessä asemassa: opetus painottuu voimakkaasti teorian, metodologian ja tutkimusmenetelmien alueelle. Tutkimuspainotteisuus takaa sen, ettei tieto vain kartoita päivänkohtaisia "pintailmiöitä", vaan analysoi ja tulkitsee tärkeiden ilmiöiden ja ongelmien syitä ja seurauksia yhtä hyvin kuin ennakoi tulevia poliittisia tapahtumia ja käännekohtia. Vaikka vain harvasta valtio-opin opiskelijasta tulee tutkija, jokaisen valtio-opin opiskelijan on osattava lukea tutkimuksia sekä pystyttävä tekemään selvityksiä yhteiskunnallisista kysymyksistä.
Valtio-opin opiskelu antaa yleisiä valmiuksia toimia tehokkaasti monentyyppisissä tehtävissä. Tämä perustuu koulutuksen kykyyn antaa realistinen yleiskuva poliittisen ja hallinnollisen toiminnan roolista kansallisissa ja kansainvälisissä organisaatioissa. Tällainen tietämys on erityisen käyttökelpoista verkostoituvassa toimintatavassa, joka ylittää organisaatioiden, alueiden ja valtioiden rajoja ja jossa olennaista on kyky suuntautua uudelleen nopean muutoksen oloissa.
Valmiuksia tehokkaaseen yhteistoimintaan kehittävät myös opetuksessa käytettävät menetelmät, joissa sovelletaan sekä ryhmäperusteista että itsenäistä työskentelyä unohtamatta esiintymisvalmiuksien kohentamista. Ulkomaalaisille suunnattu englanninkielinen opetus on osin yhdistetty suomalaisten opiskelijoiden opetukseen. Koska opiskelijavaihto ulkomaisten yliopistojen kanssa on hyvin vilkasta, tarjoutuu mahdollisuus kansainvälisiin oppimisympäristöihin sekä laitoksella että ulkomailla.
Opetukseen kuuluu myös tutustuminen vierailujen, harjoitustöiden laadinnan ja työharjoittelun kautta siihen kansalliseen ja kansainväliseen toimijaverkostoon, joka on valtio-opin tutkimuskohteena. Tällä tavalla tutuksi tulevat polttavien yhteiskunnallisten ongelmien taustat niin globaalilla kuin paikallisella tasolla, samoin kuin mahdolliset tulevat työnantajat.
Valtio-opista valmistuneet ovat sijoittuneet hyvin, myös huolimatta viime vuosien vaikeasta yleisestä työllisyystilanteesta. Lähes tasavahvuisesti on sijoituttu valtionhallintoon sekä järjestöjen ja yritysten palvelukseen. Yleisiä tehtäviä ovat suunnittelu, johtaminen, tiedotus tai tutkimus mitä erilaisimmilla toimialoilla. Monet ovat sijoittuneet keskeisiin tiedotusvälineisiin sekä kansainvälisten järjestöjen ja EU:n tehtäviin.
Ammattiin hakeutumisessa valtio-opin antamaa yleistä pätevyyttä täydentävät erikoistuneemmat sivuaineopinnot, joiksi kannattaa harkita myös tiedekunnan ulkopuolisia opintoja, kuten tietojenkäsittelyoppia, kansainvälistä oikeutta, talousmaantiedettä tai liiketaloustiedettä. Tarjolla on myös kehitysmaaopetusta. Valtio-opin laitos kantaa päävastuun johtamisen sivuainekokonaisuudesta (JOS), joka soveltuu sivuaineeksi myös valtio-opin pääaineopiskelijoille.
"TIEDEKUNNASTA TYÖELÄMÄÄN": Vuonna 1998 valtiotieteiden maisteriksi valmistuneiden sijoittumisselvitys. (Valtiotieteellisen tiedekunnan opintotoimisto, Minna Puoskari.)
