Maailmanpolitiikan tutkimuksen linja

Kansainvälinen politiikka nousi ensimmäisen kerran valtio-opin laitosten parrasvaloihin 1940-luvun lopulla, jolloin Yrjö Ruudusta tuli alueen professori. Tämä maailmansodan jälkeinen kansallisen itsetutkistelun vaihe kesti vain muutaman vuoden. Konflikit ovat myöhemminkin pysäyttäneet kansainvälisen politikan tutkimuksen ja monet ovat jääneet analysoimaan niitä. 1960-luku ja sen kansainvälistyvä, silloin monessa suhteessa diplomatian rajoja rikkova radikaali henki, nosti kansainvälisen politiikan tutkimuksen agendan uudelleen esiin ja tiukasti luettu Hans Morgenthaun realismi ei enää yksin hallinnut tutkimusalaa. Jälkibehavioralismi tuli Suomeen osaksi juuri kansainvälisen rauhantutkimuksen ja kansainvälisten valtasuhteiden kritiikin myötä.

Sotilaallis-teknisen mobilisaation ja varustelukierteen, geopolitiikan ja sodan ja rauhan tutkimuksen perinteet ovat saaneet rinnalleen kansallisvaltioiden välisten teknologisten, taloudellisten ja poliittisten suhteiden analyysin. Kansainvälinen järjestelmä ja sen käsitteellinen pohdiskelu on täydentynyt sen konkreettisen muutoksen ja tilannekohtaisen analyysin myötä. Oman maan ja muiden valtioiden ulkopolitiikka ja sen suhde suurvaltojen (meillä lähinnä Neuvostoliiton/Venäjän) ja kansainvälisen järjestelmän kehitykseen on ollut helsinkiläistenkin tutkijoiden eräs perusjuoni. Väliin tutkijat ja ulkopoliittinen päätöksenteko ovat toimineet toisiaan lähellä, jopa yhteisissä keskustelupiireissä (Ulkopolitiikka-lehti ja Paasikivi-Seura).

Kysymys asettuu myös laajemmin, kulttuuristen ja laadullisten aineistojen kautta: kulttuurin ja sivilisaation kehityksen ja rauhan problematiikka. Merkitseekö globalisaatio uutta rankkaa (vallan)jakoa ja polarisaatiota vai nousevatko päällimmäisiksi kulttuurisen oppimisen ja miksattujen identiteettien maailma? Samalla kysytään, kuinka kulttuureja erotellaan ('toiseus') ja kuinka vihollisuudet luonnollistetaan tai kulttuurisesti perustellaan. Aktuelleja konflikteja voi tavoitella "kulttuurisodan termein" - lännen rauhanturvaoffeensiivien taustalta voi löytyä perinteisiä viholliskuvia ja metaforistiikkaa. Ulkopolitiikasta on monesti edetty joko kohti (globaalin) vallan analyysiä tai sitten laajan turvallisuuden käsitettä, minkä piiriin kuuluvat ekologiset, sosiaaliset ja kulttuurisen identiteetin kysymykset. Samaan asetelmaan kuuluvat globaalisti legitiimien hallinnan, toimijoiden ja proseduurien (yhteisten toimintaperiaatteiden) erittelyt.

Kansainvälisen politiikan laaja-alaiset (epä)viralliset ja dynaamiset toimijat, järjestelmän rakenne, yhteistyö ja konfliktit ovat olleet tutkimusalan näpeissä jo paljon ennen glogalisaatiokeskustelua. Tieteenala on myös eriytynyt turvallisuuspolitiikan, taloudellis-sosiaalisten ongelmien ja kehitys- ja rauhankysymysten suunnissa. Samoin integraatio ja EU eurooppalaisena tai globaalitoimijana nousevat erityisalueikseen. Kansainväliset taloudelliset rakenteet ja kansainvälinen poliittinen taloustiede ovat vaikuttaneet jo vuosikymmeniä Suomessakin.