Kolme valtio-opillista lähestymistapaa ja tiedonintressiä

Ihmisen aktiviteetit - tiede - tiedon intressit

Pohtiessaan yhteiskuntaa, ihmistä ja valtaa koskevan tieteen mahdollisuuksia Jürgen Habermas (1996, suomeksi ks. Tuomela-Patoluoto 1978) yhdistää toisiinsa kolme tarkastelutasoa, jotka tarkastelussa osaksi yhdistyvät:

INHIMILLISEN TOIMINNAN ASPEKTIT

TIETEELLISET LÄHESTYMISTAVAT

KOLME TIEDONINTRESSIÄ

Kriittisen ymmärtävän asenteensa puitteissa Habermas avaa keskustelua kaikenlaisen inhimillisen käsittämisen mahdollisuuksista ja ennakkoehdoista. Hän on liikkeellä Gadamerin hengessä, selvittämässä 'ennakkoluulojen', oppimiemme luku- ja katsantotapojen ehtoja. Mitä katseemme näkee, mitä pää alkaa erittelemään, mitä tietoa tästä syntyy? Miten erilaiset inhimillisen toiminnan puolet opettavat meitä suhtautumaan ympäristöömme? Kuinka nämä ihmisen perusorientaatiot heijastuvat tiedekäsityksessämme? Monet yhteiskuntatieteellisen tiedon tuottamisen tavat sisältävät omat "ideologiansa": se, miten tieto ymmärretään, määrittelee jo sitä, mitä tutkimuksella saadaan.

Seuraava typologia on kuulunut jokaisen kriittisen opiskelijan lukupöydälle viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana. Siinä Habermas löytää kahden perusdimension - "inhimillisen toiminnan aspektin" ja "tieteen ja sen tavoitteen" - avulla tiedonintressien kolmijaon.

Empiiris-analyyttinen tutkimustapa ja tekninen tiedonintressi

Empiiris-analyyttisen tutkimuksen tarkoituksena on faktojen (tosiasia-aineistojen) ja informaation kerääminen. Ajatuksena on yhteisen (asioiden hallittavuutta lisäävän) kommunikaation ja sen tietoperustan laajentaminen myös politiikkaa, sosiaalisia ongelmia, hallintoa ja valtaa koskevien kysymysten osalta. Tiedon kerääminen muistuttaa mitä tahansa instrumentaalista työn (itsekuri, tavoitteellisuus, toisto) tekoa, missä uskotaan mahdollisuuksiin aikaansaada kiistattomia (arvovapaita) tuloksia. Tuloksia voi myös työstää eteenpäin, analysoida ja yleistää. Työnomainen määrätietoisuus ja "hienvuodatusvalmius" perustuu ajatukseen, että työntekijällä ja tutkijalla on edessään valmis maailma tai sen osa, joka makaa edessämme omalla yleisellä tavallaan. Uskotaan, että se, mikä näyttäytyy edessämme, on yhteisen työn ja kommunikaation näkökentässä: on mahdollista vastata kysymykseen, "miten asiat todella ovat" ('Sein'-maailma). Samalla ajatellaan, ettei asioiden tekemiseen tai tutkimukseen kuulu normatiivinen ja arvottava kysymys tai tehtävä, "miten asioiden tulisi olla" ('Sollen'-maailma).

Empiirisyys tutkimustavan nimessä viittaa nimenomaan siihen, että kokemusperäinen tieto on arvossaan. Asenteen tausta on Suomessa 1950-luvun behavioralismissa (käyttäytymistieteellisyydessä, ks. verkkokurssin neljäs luku) ja halussa irtautua "sotaan johtaneista teoreettisista alkemioista". Luonnontieteen ideaalia seuraavaan empiirisyyteen ja loogisen päättelyn ideaan liittyy monesti "humanistis-historiallisen maalailun" tai "kriittisen idealismin" arvostelu. Käyttäytymisen tutkijat uskovatkin usein siihen, että tieto ja sen yhteenvedot voivat muiden työn tulosten tapaan kasvaa ja kumuloitua. Aiemmin uskottiin, että maailmankartan valkoiset aukot voidaan täyttää uusilla aineistoilla ja rationaalisilla yhteenvedoilla - tiedon tuottamalla kommunikatiivisella asenteella. Atk on arvossaan empiiris-analyyttisessä tutkimuksessa, sillä se auttaa havaintojen ja tiedon analyysissä ja yleistämisessä (riippuvuudet kuten korrelaatiot, generointi, aggregaatit, monimuuttujamallit).

Luonnontieteen ja positivistisen (naturalistisen) tieteenideaalin seuraaminen johtaa myös siihen, että etsitään riippuvuusssuhteita - usein juuri kausaliteetteja, missä kyetään nimeämään syy (riippumaton muuttuja) ja seuraus (riippuvainen muuttuja). Päättely voi olla induktiivista (empiirisen aineiston sisältä, sen rakentumisesta ja luonnehdinnoista lähtevää) tai hypoteettis-deduktiivista (muualla koeteltujen tai ongelmaa koskevien teesien testaamista). Yleistämisen taso on tällaisissa töissä korkea - yksityisistä havainnoista edetään ryhmä- ja kulttuuritasolle. Lainomaisuudet ovat tärkeitä, itse asiassa ne ovat tiedettä itseään. Valtio-opissa uskottiin yhteiskuntatieteen yhteisiin postivistisiin menetelmiin erityisesti 1960-luvulla. Niiden avulla myös perusteltiin uusia virkoja ja resursseja - onnistuneesti.

Kokemusperäisiä tietoja erittelevän ja työtä muistuttavan rationaliteetin Habermas nimittääkin tekniseksi tiedonintressiksi. Tutkijan suhde maailmaan, sen aineistoihin ja ongelmiin on viileä ja tarkoitushakuinen. Ongelmista ja valinnoista tulee teknisiä kun ne luonnollistetaan. Habermas puhuukin paljon tällaisen tutkimuksen sosiaaliteknokraattisesta luonteesta, jolloin se toimii tavallaan hallinnon managerina ja kasnsalaisyhteiskunnan kommunikatiivisuutta vastaan. Puhtaita luonnontieteen ideaalia seuraavia tutkimushankkeita on vaikea löytää. Monet tutkimukset tai niiden yleisempää analyysiä ennakoivat empiirisen aineiston analyysit kuitenkin perustuvat empiiris-analyyttisen tiedonkäsityksen perustalle. Kerättyjen tai käytettyjen faktojen ja tilastojen taustoittaminen, lähdekritiikki, riippuvuksia häiritsevien tuntemattomien tekijöiden pohdinta ja aineistotyypin problematisointi vievät tutkijaa ulos luonnontieteen pakkopaidoista ja laboratorio-olettamuksista.

Ongelmat ja tutkimuskohteet voivat myös pirstoutua tai teknistyä, atomisoitua, kun erotetaan historiasta ja yhteiskunnallisten voimien kokonaistilanteesta. Voidaanko poliittisia tekoja selittää subjektin (äänestäjän nuoruus tai kannattajan uitto- tai metsätyömiestausta) harkinnan ja "oman pään" ulkopuolelta - tilastoista, sosiaalisesta taustasta, kysymättä asiaa tai taustan merkityksiä toimijalta itseltään? Johtaako sosiaaliteknokratian tapa selittää toimijoiden ongelmia ja valintoja kontekstista käsin fatalismiin! Voiko ihmistä tutkia poliittisena toimijana ilman heidän sijoittamistaan osaksi poliittista kulttuuria, kamalaa vallanjakoa, historiaa ja hänen itsessä kunnioittamia merkityksiä ja tavoitteita? Voiko faktoja ja arvoja erottaa?.

Hermeneuttinen tulkinta ja praktinen tiedonintressi

Hermeneuttinen eli ymmärtävä tutkimustapa on vanhaa perua. Antiikin Kreikassa (Hermes - jumalan ymmärryksen sanansaattaja) pohdittiin käsitteiden merkityksiä ja suhdetta paremman elämän enakointiin ja retoriikkaa.

Pilapiirtäjät ovat olleet taitavia kuvan kautta puhujia. "Hirviö"-kuva julkaistiin 1783 Englannin uuden koalitiohallituksen perustamisvaiheessa. Ketunhäntä liittyy kuvaan ja hallituksen keskeiset figuurit asettuvat eri osiin hirviötä.

Standardista työelämää paremmin hermeneutiikka voidaan liittää kieleen ja sen asemaan maailmaa ja sen suhteita konstituoivana ihmisen mahdollisuutena. Tutkimusalueena ja ongelmana onkin monesti juuri tulkinta, joka ei välttele praktisia ongelmia. Päinvastoin, ajatuksena on, että ihminen on merkityksellistävä ja kiellinen olento. Hän elää arvojen maailmassa, osana niitä ja siellä häntä on tutkittavakin. Ihminen ja tutkija eivät pääse eroon kielestään, arvoistaan - kulttuurisista peleistä, joihin "hänet on heitetty".

Tutkija saattaa osata kertoa ja tulkita muidenkin tapoja elää ja valita merkitysten ja arvojen hierarkiassa tai sekamelskassa. Ihminen tekee praktisia valintoja erilaisten arvo- ja merkityssidonnaisten vaihtoehtojen olosuhteissa. Sosiaaliset kontekstit ja 'fatalismit' ovat olemassa myös hermeneutikoille. Hän ei kuitenkaan halua palauttaa tutkimuskohteita ja inhimillisiä subjekteja niihin eikä usko kausaliteetteihin. Etsiessään finaalisen ja teleologisen (ihmisten intentioiden, tavoitteiden, utopioiden) pohdiskelun kautta perustavia merkityksiä ihmisten elämässä ymmärtävä tulkitsija hahmottaa myös kontekstin (iän, sukupuolen, luokan ja kotiseudun) merkityksinä. Kyse on siis siitä, kuinka köyhä, maalainen, nainen tai nuori näkee tai lukee oman kontekstinsa tai kuinka ihminen elää näitä sosiaalisia olosuhteita koskevien kulttuuristen koodien tai järjestysten mukaisesti. Valta tarkoittaakin usein kulttuurin vallitsevien normien ja järjestysten valtaa, esimerkiksi keskiluokan tuottaman "hyvän maun" standardeja ja esimerkkiä.

Esimerkiksi romaninuoresta ei tule professoria lainkaan yhtä suurella todennäköisyydellä kuin Espoon Westendin keskiluokkaiskodin nuoresta. Hermeneutikko kysyy "miksi" eikä tyydy vain tilastoriippuvuuksiin. Ja saattaa vastata: romaninuoren maailmassa akateemisen uran merkitykset eivät aktualisoidu keskiluokan kodin tapaan; kodissa ei ole kirjahyllyä tai jos on, se ei rakennu yliopistoprofessioiden varassa; romaninuoren kokemukset, odotukset ja tulevaisuushorisontti vain harvoin tukevat kompetensseja, mitkä johtavat yliopistoon. Toiseksi esimerkiksi, naistutkimus erottaa biologisen sukupuolen ('Sex') yhteiskunnallisesta ('Gender'), jolloin vasta viimeksimainittu sisältää ajatuksen ajattelevasta naisesta, joka voi tunnistaa yhteiskunnallisen naisen ja hänen muutosvaatimuksensa - tai ryhtyä yleiselle tasa-arvoasialle tai omaksua miehiset arvot pyrkiessään tiukasti eteenpäin elämässään ja urallaan. Tutkittavan yksilön tai ryhmän kokemus-, mahdollisuus- ja odotushorisontti ovat tärkeitä ymmärtävälle ja praktiselle tiedonintressille ja sen mukaiselle politiikan tutkimukselle.

Hermeneutikko ei etsi niinkään kausaliteetteja vaan loogisia ja merkitysten suhteiden ja muutoksen kannalta korrekteja suhteita ja arvoja. Tutkiessaan nuoria äänestäjiä (vrt. edellä Pesonen ym. 1993) hermeneutikko saattaa huomata, että nuorten valtamerkitykset eivät liitykään vaalivaihtoehtoihin ja että kyyninen etäisyys koko "politiikan likaista peliä" kohtaan merkityksellistää ja paikantaa uusin tavoin myös henkilö- ja asiaäänestämisen. Vaalit eivät enää koodaa nuorten yhteiskunnallista arkea. Tutkiessaan vennamolaisuutta tai korpikommunismia (vrt. edellä Helander toim. 1972) tutkija ei selitä kulttuureja pelkästään protestoijien heikon koulunkäynnin tai metsätyömieskontekstien kautta. Yhtä lailla hän katsoo, lukee ja tulkitsee toimijoiden konventioita, mielipiteitä ja arvoja, joissa nämä itse merkityksellistävät taustaansa ja sen arvokkuutta tai kokemaansa repressiota. Samoin nousevat esiin kulttuuriset merkitykset, folklore, kirjat, filmit, kentän lyyrikot, jotka ovat ilmaisseet ulkopuolisuuden, voimattomuuden tai paremman (sosiaalisen ja kristillisen) maailman kokemuksia ja lupauksia. Näin saattavat ideologit ja poliitikot - esimerkiksi Veikko Vennamo tai Hertta Kuusinen - saada legitiimin merkityksellistäjän roolinsa, karismansa.

Kovat aineistot selvittävät ymmärtävälle tutkijalle tutkimuksen maastoa ja toimijoita, mutta ne eivät voi kuvata ihmisten välisiä merkityskudoksia, historiaa, juonia ja "merkityssotia". Näihin tutkija pääsee käsiksi syvähaastatteluilla, osallistumalla, kulttuurikontekstin lukemisella ja näkemisella, laadullisilla aineistoilla, teksteillä, kuvilla ja dokumenteilla. Usein aineistot ovat tutkittavien itsensä tuottamia tai heidän 'jakamiaan'. Tekstintulkinta liittyykiin vahvasti aiemmin pohditun "kielitieteellisen käänteen" jälkeiseen vaiheeseen valtio-opissa.

Habermasilaisessa perspektiivissä praktinen tiedonintressi liittyykin intebsubjektiivisen kommunikaation resurssien ja ehtojen parantamiseen. Tutkija voi tuottaa vaihtoehtoisia maailmankuvia, poliittisia valintoja ja sovelluksia - esimerkiksi teknologisen determinismin tai hallintomanagereiden vallan voittamiseksi. Jos teknisessä tiedonintressissä oltiin kiinnostuneita säännönmukaisuuksista ja prognooseista eli tulevaisuuden ennustamisesta - niin praktisessa tiedonintressissä ollaan kiinnostuneita näiden pirstomisesta, tilan tekemisestä vaihtoehtoisille pohdinnoille ja valinnoille, eräänlaiselle poliittiselle vapaudelle.

Hermeneuttisen ja ymmärtävän tutkimuksen onnistuminen ei ole aina yhtä varmaa kuin Weberin tai Pekosen esimerkeissä. Monesti tutkija voi rakentaa oman tulkintansa omien arvopremissiensä pohjalle: laadullinen aineisto, sen suppeus ja valinta antavat tälle mahdollisuuksia. Tutkimus voi keskittyä vain muutamiin dokumentteihin (ohjelmat, klassiset tekstit, syvähaastattelut, kouluaineet) ja silti löytää tutkittavan ilmiön ydinmerkitykset. Vaarana on kuitenkin koko ajan, että tutkija valitsee ja rajaa aineistonsa ja lukutapansa tavalla, että se tukee hänen henkilökohtaista ennakkoluuloaan eikä valittu aineisto ja lukutapa 'vastusta' hypoteesejä. Kyse on siis tutkijan laaja-alaisuudesta, intellektuaalisesta suhteellisuudentajusta. Hermeneutiikan sisällä on sangen erilaisia koulukuntia. Kiistat ovat usein kovia koskien esimerkiksi subjektin asemaa tai olemassaoloa historiassa tai yhteiskunnassa. Tästä klassisesta ongelmasta ei päästä mihinkään, vaikka aineistot olisivat kuinka laadulliset.

Monet tutkijat haluavat myös piruilla valistusoptimistiselle Habermasille ja hänen uskolleen ylläpitää tai luoda "herruudesta vapaata keskustelua", joka on edellytys yhteisiä ratkaisuja koskevalle kansalaisten kommunikaatiolle. Usein ranskalaisperäiset tiukat valistuskritiitikot huomautavat, että juuri valistusprojekti on tuonut moderniin maailmaan totalisoivat vallankäyttömahdollisuudet (systemaattiset valvonnat - kulttuuriset kurit, seurannat ja tarkkailut) ja 'politiikan' tulisikin lähteä valistus- ja vapausutopioiden kritiikistä. Nämä puheenvuorot viittaavatkin kriittisen tiedonintressin suuntaan. Tässä on myös pakko huomauttaa, että samalla tavoin kuin puhdas empiiris-analyyttinen perinne, niin myös hermeneutiikka, ei elä missään puhtaana. Perinteet sekottuvat, mutta omalla tavallaan Habermasin typologia edelleen tavoittaa yhteiskunnan tarkkailun ja tutkimuksen perusvalintoja.

Kriittiset yhteiskuntatieteet ja emansipatorinen tiedonintressi

Kriittisen ja olemassaolevia olosuhteita ja rakenteita arvostelevan tutkimusperinteen arkkityyppi ei osallistu tarkasteltavien yhteiskunnallisten toimijoiden ja käytäntöjen elämään vain tutkijana (osallistuva tutkimus). Hän sekaantuu yhteiskunnalliseen keskusteluun ja kamppailuun laajemmin heittäen peliin myös tutkimustyönsä. Emansipatorinen intressi viittaa kriittisiin yhteiskuntatieteisin ja niiden haluun nostaa esiin aiemmin tiedostamattomia ja ihmisiä vaivaamia tai repressoivia rakenteita - siis itse asiassa puuttua vallan jakoon ja purkamiseen. Tällaisella tutkimusintressillä ja karikatyyrillä viitataan marxilaiseen intellektuelliin luokkataistelijana, feministiin henkilökohtaisten poliittisten tekojen avantgardina, eko-sosiaalisiin radikaaleihin vaihtoehtoiskujen tekijänä, psyko-analyytikkoon elämäntapojen raadollisten puolien paljastajana tai "anti-illusionistiin" katsojan ja mediatuotteen passivoivan jaon ylittäjänä.

Aina "vapautustehtävä" ei ole yhtä juhlallinen, tutkija voi ajatella omaavansa kriittisen distanssin joihinkin yhteiskunnallisiin rakenteisiiin ja kykenevänsä paljastamaan ne ja tuottamaan näin tilaa ja tietoa muuttaa näitä rakenteita. Esimerkiksi keskuksen ja periferian valtasuhteita analysoiva tutkija voi tahtomattaankin osoittaa mykkiä taloudellisia ja yhteiskunnallisia valtavoimia sekä teknologian soveltamisen tendenssejä. Jotkut harvaan asuttujen seutujen populistiset liikkeet ja radikaalit yhteiskunnalliset verkostot voivat tukeutua niihin ja taistella tarkemmin ja tietoisemmin omien reformiensa, elämäntapansa ja kumppanuusmalliensa puolesta.

Kriittisen perinteen suora Interventio yhteiskuntakeskusteluun ja politiikkaan ei siis aina tarvitse olla omakohtainen ja radikaali perinteisessä mielessä. Muutamat tutkijat haluavat kuitenkin edelleen sekaantua politiikkaan, jotkut tutkijat eivät halua jäädä kirjalliseen kritiikkimuotoon vaan uskovat voivansa aktiivisuudellaan auttaa tai pelastaa maailmaa. Uusmarxilainen teoria uskoo voivansa paljastaa talouden valtaa kansainvälisessä politiikassa. Tullessaan tietoiseksi näistä rakenteista, ihmiset voivat ryhtyä vastarintaan ja murtaa heidän oikeuksiaan ja tietoisuuttaan painavia rakenteita. Tutkija toimii ikään kuin etujoukkona, joka tuo tietoisuuden alistetuille. Psykoanalyytikko voi toimia samansuuntaisesti: kymmenen vuotta kestävän analyysin aikana potilas voi purkaa riippuvuutensa analyytikkoon ja purkaa lapsuutensa kokemuksia ja komplekseja sekä lopulta 'vapautua' niistä. Radikaalifeministi voi tutkimuksissaan paljastaa miehisen ylivallan joillakin kulttuurin alueilla kuten työssä ja näin osoittaa miehisten yleisten tapojen falskiuden tai rajoittuneisuuden. Näin tutkimuksen lukijat ja osalliset voivat tiedostaa tilanteen ja kamppailla miehisiä kulttuureja laajemman tai universaalimman työyhteisön puolesta, minkä arvot voisivat olla joko feminiinejä tai ylittää vanhat sukupuolijaot 'kolmannen' ideaalissa.

Anti-illusionistinen intressi teatteritaiteessa tarkoittaa vastaavasti esimerkiksi brechtiläistä tapaa yrittää rikkoa näyttelijän ja katselijan rooleja ja perinteisiä maailman esittämisen tapoja sekä näin motivoida taiteen kuluttajaa aktiivisiin tulkintoihin ja tekoihin. Kriittisen perinteen mukainen tutkijan osallistuminen poliittiseen historiaan sisältää myös omat vaaransa. "Tuodessaan tietoisuutta" repressoiduille ihmisryhmille emansipatoriset toimijat käyttävät merkittävää valtaa, joka merkitsee riippuvuutta. Joskus tämä vallankäyttö muistuttaa "edistyksellisten poliittisten voimien" uskoa omaan itseensä ja oman intressinsä kaikkivoipaisuuteen. Idealismin takana väijyy jakobinismin vaara, vallankumous voi syödä lapsensa. Perinteiset hermeneutikot (Gadamer) irvailevat joskus kriittisille tutkijoille (Habermas) juuri siitä, kuinka näiden tutkimusasetelmat tai arvotavoitteet (vahva tasa-arvo, herruudesta vapaa yhteiskunta tai yhtäläiset oikeudet) perustuvat deklamaatioon eivätkä suinkaan historiallisen perinteen ymmärtämiseen.

Aina praktinen ja ihmistä rakenteiden orjuudesta vapauttava (emansipoiva) tiedonintressi eivät ole toistensa vastakohtia. Ricouer onkin korostanut, ettei joidenkin (ala)kulttuurien tekstien ymmärtävä lähiluku ole kritiikin vastakohta. Hermeneuttinen perustyö laajentuessaan luo tilaa kritiikille, muodostaa sen ehdon. Vaikka Ricoeurin motto "hermeneutiikka vailla vapautuksen projektia on sokeaa, mutta vapautuksen projekti vailla historiallista kokemusta on tyhjää" (Ricouer 1986, 237) onkin mahtaileva ja metaforistinen, se viittaa hyvin kriittisen (politiikan)tutkimuksen ideaalisuuteen ja moniäänisen hermeneuttisen tulkinnan punaiseen lankaan, etsiä subjektin vapauden, globaalien universaalien, dialogisten ratkaisujen ja sopimuksellisuuden rajoja ja ehtoja. Ymmärrys voi olla myös rajatummin ja arkisemmin 'vapauttavaa', retorinen luenta voi tulkinnallaan avata arkielämän kielenkäytön tottumuksia. Esimerkiksi kivettynyt kielikuva politiikasta joidenkin "poliitikkojen omien etujen ajamisena ja likaisena pelinä" voidaan tutkimuksessa esittää ja purkaa. Metaforan mukainen politiikan moralisointi ja omasta toiminnasta luopuminen juuri mahdollisten "likaantuvien käsien" vuoksi tulevat 'paremmin ymmärrettäväksi' myös arkipolitiikan toimijoille itselleen.

Sisällysluetteloon