Martin Heideggerin ja Hans-Georg Gadamerin pääteokset epäilevät tieteellisen totuuden olemassaoloa. Silti niistä on tullut luettuja auktoriteetteja myös yliopistossa.
Monessa yhteydessä tätä verkkokurssia on tullut esiin se, ettei politiikan tutkijalla ole olemassa mitään taikakeinoja tai täysin objektiivisia menetelmiä tuottaa tieteellisesti "totuudellista" tai korrektia tutkimusta. Politiikan tutkija on monessa suhteessa kiinni käytännöllisissä, arvosidonnaisissa ja ristiriitaisissa tutkimuskysymyksissään ja -aineistoissaan. Yleispäteviä tulkintoja ja tutkimustuloksia ei ole olemassa. Myös käsitteet ja teoriat ovat historiallisia. Esimerkiksi on typerää ajatella, että joku tutkija ratkaisi demokratian arvoituksen. On kuitenkin monia seikkoja, jotka erottavat tutkijan aktiivisuuden ja käsitteet arjen epämääräisestä, emotionaalisesta ja epäjohdonmukaisesta politiikkapuheesta.
Politiikan tutkimuksen yleiset käsitteet ja teoriat liittävät sen erilaisiin tutkimusperinteisiin, filosofiaan ja historiaan. Tutkijan ei siis tarvitse lähteä liikkeelle tyhjältä, puhtaalta pöydältä. Valtio-oppinut voi tukeutua argumentaatiossaan ja kysymyksenasettelussaan koeteltuihin käsitteisiin ja tutkimuksen viitekehyksiin, joita hän voi myös muokata ja kehitellä tutkimuksensa lähtökohtana tai tutkimusprosessin aikana. Monet tutkimukset opettavat tutkijalleen juuri teorioiden ja käsitteiden uusia tulkintoja tai niiden rajoja. Käsitteellinen ja teoreettinen selkeys liittyy myös siihen, että tutkija pysyy siinä käsitteellisessä tai teoreettisessa horisontissaan (viitekehys), minkä hän ilmaisee tutkimuksensa lähtökohdaksi tai traditioksi. Jos tutkija vaihtaa näkökulmaansa, se voi tapahtua vain eksplisiittisellä ja argumentoidulla tavalla. Tutkija voi oppia tärkeitä asioita kohteestaan tutkimusprosessinsa aikana ja näin hylätä (falsifioida) alkuperäisen käsitteellisen lähestymistapansa. Esimerkiksi entisten sosialistimaiden tutkija voi hylätä lännessä kehitetyn ajatuksen traditionaalisen, modernin ja jälkimodernin erottelusta huomatessaan, kuinka vapautuneet Itä-Euroopan maat yhdistelevät kulttuureissaan eriaisia aineiksia.
Teoreettinen selkeys ei viittaa siihen, että valtio-opilla olisi jokin yhteinen teoria tai totuusperusta. Luonnontieteen ideaalin mukaisessa valtio-opissa uskottiin säännönmukaisuuksiin ja teoria oli ikään kuin monien sääntöjen yhdistelmä. Nyttemmin tällaiset syy-seuraus -suhteisiin perustuvat rationaaliset mallit ja riippuvuusteesit ovat harvinaisia. Erilaisissa käsitteellisissä viitekehyksessä jokin tietty yhteiskunnallinen ongelma tai aineisto voi tulla tulkituksi ristiriitaisinkin tavoin. Silti nämä erilaiset tulkinnat voivat olla valtio-opillisesti "tosia" ja korrekteja. Esimerkiksi nuorten naisten aktiivisuus vaaleissa, monissa järjestöissä ja eduskunnassa on perinteisessä mielessä suurempaa kuin nuorten miesten. Jotkut tutkijat ajattelevat, että tämä on ilmaus nuorten naisten modernien poliittisten kompetenssien kehittyneisyydestä verrattuna nuoriin miehiin. Jotkut tutkijat taas katsovat tilanteen heijastelevan naisten sovinnaisuutta, muodollisuutta ja konventionaaleja osallistumistapoja ja katsovat miesten hallitsevan naisia paremmin yhteiskunnan kyyniset ja "ei-kiltit" valtapelit, elämäntilanteensa ja pyrkivän eteenpäin juuri vallan kannalta olennaisilla elämänalueilla (tekniikka, talous, kansainväliset tehtävät). Molemmat tulkinnat voivat olla korrekteja - omissa ilmaistuissa käsitteellisissä konteksteissaan.
Vain harvoin politiikan tutkijalla on edessään täysin yksiselitteiset tai objektiiviset faktat. Niiden tulkinta riippuu kategorioista (käsitteistä ja luokittelutavoista), joilla tutkija lukee, laskee ja tulkitsee havaintojaan ja faktojaan. Arkikielessä tai poliitikon puheessa käsitteellistä harkintaa ei useinkaan ole. Poliitikko voi puhua samassakin puheessa hyvin erilaisista näkökulmista, havainnoista ja tyylillä - näin puhuja kykenee patetiaan ja yksipuolisiin tulkintoihin. Suositut, tunteisiin vetoavat ja pejoratiiviset (halventavat) kielikuvat - kaikessa sekavuudessaan - voivat olla puhujan horisontti, mitä hän vaihtaa tarpeen, yleisön reaktion ja pelitilanteen mukaan.
Omassa käsitteellisessä maailmassaan liikkuessaan tutkija useimmiten koettelee termejään, teesejään ja teorioitaan tekemällä havaintoja poliittisesta maailmasta tai muista tutkimuksista. Tässä hän tarvitsee jonkinlaisen menetelmän eli metodin. Aikoina, jolloin uskottiin luonnontieteellisiin ideaaleihin, ajateltiin, että matematiikan ja tilastotieteen kaltaiset eksaktit metodit voisivat tarjota Ison Metodin politiikan tutkimukselle. Tällaisiin puhtaisiin ratkaisuihin uskovat enää harvat: epäillään, etteivät ihmissubjektit arvostuksineen ja erilaisine historioineen sovi matematiikan yhteismitallisuuteen. Menetelmällisyydellä voidaan tarkoittaa myös muita tapoja analysoida empiirisiä (kokemusperäisiä) havaintoja ja tulkintoja politiikasta, vallasta ja hallinnosta. Olkoon päättelyn tapa sitten luokittelu, vertailu, ideaalityyppien mukainen arviointi tai hermeneuttiset (ymmärtävät) peukalosäännöt tai esseistinen poliittisten kokemusten, havaintojen tai sekundääritulosten pohdinta, tulee tämä tapa (metodi) kertoa tutkimuksen lukijalle. Tällöin lukija (populaariyleisö, arvostelija, kollega tai vastaväittäjä) voi kokeilla havainnointitapaa, mahdollisesti testata tai toistaa sen vaiheita.
Myös käsitteellisissä ja esseistisissä töissä konstruoidaan joitain 'realiteetteja' tai konstruktioita todellisuudesta; myös niiden rakentamisen tapa ja kulmakivet on kerrottava. Myös osallistuvat ja ymmärtävät tutkijat voivat puhua menetelmästään. Osallistuessaan jonkin ryhmän toimintaan ja oppiessaan asioita prosessin ja ristiriitojen myötä, he voivat kertoa ulos tämän oppimisprosessinsa. Miten esimerkiksi jonkin ryhmän politiikkakäsitys sai selityksensä arjen kautta opitun ryhmän nimeämättömän vastustajan (tai puuttuvan yhteisön, josta on ajauduttu marginaaliin) hahmottumisen kautta. Näin politiikan tutkija voi todentaa erilaisten havaintojensa loogisen (johdonmukaisen) tai koherentin (yhtenäisen) jäsentymisen ja tuen johtopäätökselleen.
Politiikan arkipuheessa ei mietitä johtopäätösten tekemisen tapaa. 'Mu-tu' -periaate on sallittu. Välittömät fyysiset havainnot ovat usein poikaa: "olin mukana sodassa ja näin...". Objektiivisuus voi palautua katseeseen ja näkemiseen - oman kontekstin mukaisten havaintotapojen yleistämiseen ja universalisointiin, nurkkakunnan fundamentalismiin. Tämä päättely voi tietenkin lisätä ohipuhumista ja kärsimättömyyttä "valehteluun" kyllästyneessä kuulijassa. Joskus se palautuu aktoriteetteihin, esimerkiksi kouluopetuksen antamiin kategorioihin. Välillä tietenkin puhujat käyttävät Tiedettä, Tilastoa tai Gallupia hyväkseen "annettuina totuuksina" ilman niiden menetelmällistä ja niiden taustaan liittyvää reflektiota.
Itse asiassa tutkimuksen argumentatiivisuus ja intersubjektiivisuus liittyvät juuri tähän. Valtio-opillinen kontribuutio, sen premissit ja prosessi on argumentoitava. Tätä kautta analyytikko pystyy rakentamaan johdonmukaisen ja kattavan ketjun tutkimuksensa puolustukseksi ja kriittinen lukija voi seurata tutkijan päättelyä, etenemistä ja lopputuleman rakentumista. Myös tutkimuksen julkisuus ja tulosten koeteltavuus täydentävät tutkimuksen argumentatiivisuutta, avoimuutta ja kritiikinalaisuutta. Esimerkiksi juuri opinnäytteiden tarkastustilaisuudet ja tarkastettavat opinnäytteet ovat yleisesti saatavilla ja luettavissa. Samoin käytetyt lähteet tulee olla dokumentoitu ja periaatteessa saatavilla. Vain salaiseksi julistetut lähteet tai intiimit henkilökohtaiset aineistot muodostavat tässä poikkeuksen. Julkisuuteen ja tulosten koeteltavuuteen liittyvät myös kysymykset tutkimustyön tsenäisyydestä ja mahdollisista muiden tutkijoiden aineistojen tai tulosten plagioinneista.
Politiikan arkipuhe ja sen johdonmukaisuus ja itsenäisyys eivät kestä julkista ja akateemista kritiikkiä. Arkipolitikoijalta ei odoteta omien premissiensä esittämistä tai omintakeisuuden arviointia. Politiikan arkipuhe on vain harvoin tarkoitettu julkiseen testiin tai kestäväksi konstruktioksi todellisuudesta. Monesti poliittinen puhe onkin selviytymispuhetta tai tarkoitettu jonkin konkreettisen tavoitteen saavuttamiseksi tai vastustajan harhauttamiseksi. Puhe kiinnittyy puhujalle läheiseen taustaan eikä sitä ole tarkoitettu universaalille yleisölle, kuten akateemisessa politologiassa.
Edellä on tullut selväksi, ettei helppoja faktoja, totuuksia tai sen palasia, ole olemassa yhteiskuntatieteessä. Empiria - on sitten kyse laadullisista tai kvantitatiivisista aineistoista - ei puhu puolestaan. Valtio-oppineet eivät kovin helposti rakastu lähteisiinsä tai usko menestykseen joidenkin historianharrastajien tapaan korvaamattomien tai ainutlaatuisten lähteidensä esittelyllä. Lähdekritiikki - sen pohdinta, miten dokumentit taustoitetaan tai luetaan, on osa kriittistä tutkimuksen asetelmaa. Tutkija kertoo menetelmänsä, tapansa, lukea ja tulkita lähteitään.
| Politiikan lähteet ovat valtaisa pelivara sekä taitataville poliitikoille että tutkijoille. |
Juridiikan kritiikki osana valtio-opin historiaa on noussut esiin tässäkin verkkokurssissa. Rajanveto tässä suunnassa saa myös uusia ilmenemismuotoja. EU-hallinnossa juristit lujittavat asemiaan - EU:n demokratiaongelma voikin osittain ratketa 'realistisemmalla' tutkimuksella, jossa julkisesti ja kriittisesti analysoidaan EU:n toimintaa ja sen legitimointia. Näin voisi esimerkiksi ratketa paradoksi siitä, kuinka EU:n pitkän linjan pelimiehet sanovat EU:n olevan mahdollinen vain tiukkana hallintona, jota ei ole tarkoituskaan avata poliittisesti! Samoin voitaisiin pohtia EU:n (turvallisuus)poliittisen päätöksenteon julkisuutta ja päätösten toteuttamisen (implementaation) taktiikoita ja reaalivaikutuksia. Monet oikeustieteen edustajat ovatkin lähentyneet yhteiskuntatieteitä Hans Kelsenin hengessä: oikeushistoria, ihmisoikeudet ja kriminologia tuovat sosiaaliset kontekstit ja normien poliittiset tulkinnat osaksi oikeusteoriaa.
Yleisyys ja systemaattisuus nousivat politologiaa kuvaaviksi attribuuteiksi 1960-luvulla, jolloin haluttiin korostaa pesäeroa humanismiin ja historiatietieteisiin. Tuolloin korostettiin atk-perustaisen, dynaamisen ja objektiivisen tiedonhallinnan hyödyllisyyttä ja modernisuutta suhteessa humanistiseen "haihatteluun". Myöhemmin on opittu molempien tieteenalojen puolella, että erot tutkimustavoissa ja -kohteissa eivät ole dramaattiset. Lähdekritikissä ja tutkimuskohteiden taustoittamisessa on aina jossain mielessä mukana käsitys siitä, mikä kussakin historiallisessa tilanteessa on yleistä ja erityistä. Näin historiatieteessäkin on mukana yleistävä ja 'rakenteistava' aines. Toisaalta luopuminen luonnontieteen ideaaleista ja ylihistoriallisista tulkinnoista on johtanut valtio-opissakin sen kohteiden historiallistumiseen, dynaamistumiseen ja itsemäärittelyn kasvuun. Monet tutkijat korostavat myös kasvavan epävarmuuden, todellisuuden käsitteellisen hallitsemattomuuden (kontingenssin) kasvua 1900- ja 2000-luvun kokemusmaailmassa. Poliittisen historian yksi ongelma on myös ollut 'voittajien' tai 'toteutuneen' historian ylivalta. Yhtä lailla nykyajan kuin historian tapahtumainkulun 'poliittisuus' merkitsee sitä, että useat valinnat ovat auki, mahdollisia ja jännitteisiä. Unohtamalla 'toteutumattomat' vaihtoehdot ja kamppailun suunnasta ja valinnoista jätetään asioiden poliittisuus huomioimatta. Palonen, Matti Klinge ja Quentin Skinner ovatkin usein muistuttaneet historian tilanteita koskevan jossittelun ja "mahdollisen historian" kirjoittamisen tarpeesta.
Nyttemmin systemaattisuus ja yleisyys viittaavat disipliinin (tieteenalan) silmämäärään toimia harkitusti ja "ekonomistisesti" empiirisen tiedon keräämisen ja teoreettisen tiedon yhdistämisessä. Valtio-opillinen tieto ei hajoa ainutkertaisen tapahtuma- tai vaikutushistorian tapaan.
Yleinen valtio-oppi on tutkimuskohteensa, politiikan ja hallinnon, vuoksi joutunut pohtimaan 'praktisen' asenteen ja järjen luonnetta. Pohdinnan vastaukset ovat tietenkin riippuvaisia filosofisista perinteistä (ks. ensimmäisen luvun pohdinta "käytännöllisestä tieteestä" ja tässä luvussa myöhemmin esitettävät Habermasin ajatukset tiedonintresseistä). Tutkimuskohteet nousevat käytännöistä ja tutkimustulokset voivat nostaa esiin praktisia vihjeitä, itseymmärrystapoja ja vaihtoehtoja politiikalle. Myös tutkimus ja opetus joutuvat erilaisten käytäntöjen puristukseen: kysymys koulutuksen käytännöllisyydestä ja työmarkkinaorientaatiosta, yliopistojen tulosvastuusta (opintoviikot, suoritusten ja tutkimusten pisteytys) ja rahoituksesta pohdituttavat monia valtio-oppineita. Varsinkin evaluaatiotutkimuksesta on tullut osa EU:n, hallinnon ja poliittisen järjestelmän 'palaute-käytännöistä', joista paljon keskustellaan. Mikä on niiden suhde tieteen tehtävään, autonomiaan - poliittiseen demokratiaan ja vaihtoehtokeskusteluun?
Jo klassikot pohtivat 'praktisen' järjen luonnetta. Aristoteleen ajatukset asiasta vaikuttavat yhä. Klassikot ja arvokkaat valtio-opin tradition tekstit ovatkin osa valtio-opin argumentaatiota ja opetusta. Niitä lukemalla voi kuulla länsimaisen historian ja kulttuurin (murrosten) ääniä, ne voivat liikuttaa (Hans-Georg Gadamer) meitä ja saada meidät ymmärtämään politiikan historiaa, sen kerroksia (sedimenttejä) ja merkityksiä. Voimme ikäänkuin kuoria poliittisen kulttuurimme sipulia ja löytää sieltä erilaisia kerroksia, jotka antavat mielen meitä koskeville ratkaisuille ja käytännöille. Lukemalla vaikkapa John Lockea liberaalin demokratian ja yksilökäsityksen vallankumouksellisuus aukenee monille. Samalla voi ajatus edustuksellisesta demokratiasta historiallistua ja luottamuksen, suoran demokratian, arvan tai rotaation kulttuurit nousta esiin. Näin klassikot voivat olla "ikuisten" kysymysten avaamisen aarrearkkuja, niitä koskevien hypoteesien inspiroinnin ja hylkäämisen (falsifikaatio) lukumaailmoja. Klassikoiden lukeminen ei liity vain menneeseen. Voi hyvin kuvitella, että jonkin klassikon teoriat kohtaavat kypsän kohteensa vasta paljon kirjoitushetkeä myöhemmin. Monet väittävät näin Marxista: vasta 150 vuotta "Pääoman" kirjoittamisen jälkeen kapitalismi on kypsänä edessämme? Kun hautaamme reaalisosialismia monien multametrien ja kivien alle - älkäämme haudatko Marxin Kallea?
Klassikoiden tai historian merkityksellisten tekstien lukutavat ovat kuitenkin monet. Maailma on täynnä eksegeetikkoja, jotka pohtivat, mitä "Jeesus todella sanoi..." tai "mitä Weber oikeastaan tarkoitti..." Lukutapoja voi yrittää hahmottaa kolmen perinteen kautta.
Ajatus "Suuren Kertomuksen" jatkuvuudesta oli pitkän suosittu läntisissä yliopistoissa. Läntistä demokratiaa ja "Political Science" -perinnettä luettiin osana tradition lineaarista (jatkuvaa) narraatiota (tarinaa). Ajatus oli aika lailla jälkiviisas (presentistinen) ja sillä haluttiin nostaa aikamme instituutioiden asemia. Näin historioilla (sukututkimus, Paasikiven-Kekkosen linja ja kristillinen maailma) on aina politikoitu. Jälkiviisaalla "mutkat-suoriksi" -kirjoitus- ja lukutavoilla oma asemamme saa lisää arvoa.
Monissa myyteissä, maailmanselityksissä ja biografioissa (henkilöhistorioissa) on samanlaisia rakenteita. Esimerkiksi Kekkosta ja Kremlissä pitkälle edennyttä kommunisti Otto-Ville Kuusista koskevissa tarinoissa on samankaltaisia piirteitä, niillä on rakennettu miehistä ja kaukonäköistä karismaa.
Yksi aikamme kuuluisimmista aatehistorioitsijoista Quentin Skinner onkin halunnut kritisoida ja 'revisioida' (uudistaa) Suuren Kertomuksen versiota. Hän katsoo, että länsimainen filosofia on kokenut monia murroksia, katkoksia ja (paradigma)vallankumouksia. Monet klassiset tekstit on kadotettu, unohdettu vuosisadoiksi, tulkittu uudelleen ja näin niiden tukutavalla ei ole suurtakaan jatkuvuutta. Silti hän uskoo, että omassa ajassamme elävien tutkijoiden on mahdolista selvittää klassikoiden ja (klassisten) tekstien alkuperä ja syntytilanne. Hänen mukaansa inhimilliset subjektit ja kirjoittajat toimivat intentionaalisesti, heidän aktiviteettejaan johtavat jotkut merkitykset ja tavoitteet. Historioitsija voi eritellä jonkun toimijan tekoa tai kirjoitusta osana tuolloisen ajan sosiaalista ja kulttuurista kontekstia ja 'älytä' ne tavat, joilla jokin henkilö 'filtteroi' aikaansa ja toimii suhteessa tulevaisuuteen. Lopulta tarkka ja monipuolinen tutkija voi löytää kysymyksen ('miksi?'), mihin jokin tutkittu akti, teko tai kirjoitus on vastaus. Tämä historian lähteiden tulkinnan tapa muistuttaa modernia dekkaria, joka erilaisissa taustoissa selvittelee rikollisen toiminnan motiivia ja jossain vaiheissa tutkijan päässä yhdistyvät taustat, tekijät, tilanteet ja motiivi (*naks')!
Martin Heidegger ja Hans-Georg Gadamer ovat skeptisempiä historiallisten lähteiden ymmärtämisen suhteen. Heidän mukaansa meidät on tavallaan heitetty erilaisiin kielipeleihin. Ihmiset ovat traditioissaan ja kielissään eläviä olentoja. Yksilöt ja ryhmät ovat riippuvaisia omista premisseistään ja opitun kielen merkityksistä ja käytännöistä ('Vorurteile' - ennakkoluuloisuus). Vaikka puhummekin kaikki Suomen kieltä, emme silti käytä ja toimi samojen merkitysten ja kielipelien kautta. Olemme tavallaan tuomittuja omiin peleihimme ja kielemme horisonttiin. Kun kuulemme saman sanan tai äänneyhtymän - esimerkiksi "Kauan eläköön Paavo Väyrynen" - sijoitamme sen sangen erilaisin merkityspeihin. Emme koskaan täysin pääse eroon tästä kielemme horisontista tai ennakkoluuloisuudesta. Samalla tämä 'ennakkoluuloisuus' on sangen kiehtova ja humaani juttu: juuri se saattaa tehdä elämästä kiehtovan. Heideggerin mukaan eksistentiaalinen tuskamme liittyy juuri tähän, yritämme elämämme aikana omaksua muita kielipelejä ja ymmärtää toisiamme - siinä kuitenkaan täydellisesti onnistumatta.
Martin Heideggerin ja Hans-Georg Gadamerin pääteokset epäilevät tieteellisen totuuden olemassaoloa. Silti niistä on tullut luettuja auktoriteetteja myös yliopistossa.
Olemisemme tavat jäävät mysteereiksi, yhteisiä alkuperiä ei ole olemassa. Varsinkin kaikki teknologiat ja luonnontieteen totuudet ovat tässä kavalia. Osittain kielemme horisontit voivat yhtyä (Gadamer) ja onnistumme jotenkin pääsemään mukaan muihin kielipeleihin. Lukemalla kirjan, katsomalla filmin tai tapaamalla uuden viehättävän ihmisen voimme heittäytyä mukaan uusiin peleihin (merkitystapoihin), provosoitua ja muuttua. Peli voi olla leikillinen - kuin tanssi, johon ryhtyminen voi johtaa vakavaan peliin, se voi olla kohtalomme (rakastuminen, liitto). Usein kielipelit johtavat johonkin uuteen, kolmanteen. Tämä modernin hermeneutiikan 'epäily' liittyy sekä oman aikamme teksteihin (merkityksiin) että historiallisiin lähteisiin. Klassikoilla saattaa kylläkin olla erityinen voima puhutella meitä (kiteytynyt kulttuurinen lataus). Näiden klassikkojen takaa pilkistää Friedrich Nietzschen hahmo, joka loputtomasti leikkii ihmisellä. Hän oli valistusihmistä koskevien stereotypioiden ja yksiniittisyyksien purkaja - ihminen ei ole tasa-arvoinen, humaani tai ymmärtävä olento. Nietzsche kirjoittaakin rationaalisesta maailmanhallinnasta - tieteestä, liikkuvien ja mielivaltaisten metaforien joukkona, yhtenä pelinä ja vallantahtona.
Myös postmodernit teesit kieltävät yhteisten historioiden ja merkitysten mahdollisuuden.
