Real Player Media Player (15.45 min)
Real Player Media Player (15.45 min)
Modernin valtio-opin esiinmurtautuminen
'Arvovapaa' amerikkalainen behavioralismi ja empirismi 1950-1970
Euroopan ja Amerikan "hullu vuosi": yhteiskuntakritiikki nousee ja tieteenala hajaantuu
Kielitieteellinen käänne: kulttuurinen tulkinta
Yhdysvalloissa ensimmäiset modernia maailmaa pohtivat professuurit perustettiin 1880-luvulla. Edustuksellinen demokratia etsi muotojaan ja sen ongelmia yritettiin saada otteeseen, haluttiin huolehtia demokratian kypsyydestä. Valtio edusti tai organisoi yhteiskuntaa - sillä oli suvereenisuutensa. Valtio-oppineet eivät olleet Suomen tapaan kansallisvaltion ja sen demokratian ylösrakentajia. Suomessa ensimmäinen professuuri perustettiin 1922 ja politiikan oppituolin "isät" olivat useimmiten valistushenkisiä intellektuelleja, joilla oli usein käytännöllisiä rooleja politiikassa tai käsitteiden muodostamisessa sekä 'modernin' liikekannallepanossa. Viimeksi mainittu termi viittaa siihen, että 'valistustehtävä' ja 'suomalaisen virkamiehistön' kasvattamistehtävä ("Luojan lykkynä" tapahtunut "napanuoran katkaisu Venäjän suunnalla" ja näin saatu itsenäisyys ja sen vaatimat toimet, kapina) liittyivät suomalaiseen yhteiskunnan ja talouden ensimmäiseen nykyaikaistumisaaltoon, teollistumiseen, maaseudun murroksiin, uusiin sosiaalisiin ristiriitoihin, kansalaisyhteiskunnan syntyyn ja poliittiseen mobilisaatioon. (Kappaleen taustasta, ks. Nousiainen-Anckar 1983, Palonen 1980 ja Paakkunainen 1985 ja 1986 sekä Berndtson 1996, 59-89 ja 1983, Salminen 1993, 18-27 sekä Brown 1997, 21-39, teesit kansainvälisen politiikan menneistä "suurista keskusteluista").
Kun vertaa suomalaisen politiikan tutkimuksen intellektuaalihistoriaa (verkkoteksti ja em. lähteet) eduskunnan kehitysvaiheisiin, on helppo huomata politiikan tutkijoiden roolimuutosten yhteydet politiikan arkeen. 'Valistajista' (1900-1940) ja 'managereista' (1950-1970) on tullut entistä enemmän aikaan ja paikkaan sidottuja media'tulkkeja' (1980-).
Suomen eduskuntalaitoksen historian vaiheet (lyhyesti)
Valtiotieteellisen yhdistyksen 50-vuotisseminaarissa Espoossa 1985 pohdittiin valtio-opin historian intellektuaalisia keskuksia ja periferioita. Oikealla lehtori Erkki Berndtson. Neljäs oikealta kuulu "Political System" -teorian isä David Easton ja kolmas vasemmalta kuulu disipliinihistorioitsija John Gunnel Yhdysvalloista.
Sosiaalisen valtioteorian muutamien edustajien ja aktivistien oli kaivettava pöytälaatikkonsa alalaatikosta suunnitelmansa suomalaisesta valtiosta, katsoa mikä kestää. Ståhlberg piti vielä 1920-luvun lopulla ihmeenä, että suomalainen kompromissi jaksaa puhkua eteenpäin, vaikka rahinaa koneesta kuuluukin. Kansainvälinenkin politologian tutkijayhteisö epäili "Suomea". James Brycen "Moderneja kansanvaltoja" -teos arvioi, että Pohjois-Euroopassa oli syntynyt uusia poliittisia kultuureja, "Baltian maat ja Suomi", muttei niillä ollut suuria mahdollisuuksia taloudellisten ja kulttuuristen voimavarojen itsellisyyden mielessä. Valtion ylösrakentajien odotushorisontti ei ollut häävi.
Staattinen ja institutionaalinen maailman tarkastelu ei enää kestänyt. Sosiaaliset (sosiologia), taloudelliset (taloustiede) ja poliittiset (valtio-oppi) suhteet olivat liikkeessä - oli tuettava uusia yhteiskuntatieteitä, jos haluttiin saada niitä jotenkin "käsille". Pohdittiin myös valtio-opin praktisia, silloin kuumia perusongelmia - mitkä olisivat parhaat puitteet (perustuslaki, järjestys, poliittisten voimien ja instituutioiden optimaalinen suhde) suomalaiselle valtiolle ja sen poliittiselle organisaatiolle.
Suomessa oli jo Turun Akatemiasta saakka ollut klassinen teologis-filsosofinen ja humanistis-historiallinen intressi pohtia myös politiikan ja valtion filosofiaa, mutta moderni dynamiikka ja itsenäistymisen probleemat "käytännöllistivät" ja "politisoivat" valtiollisia kysymyksiä. Tämä oli yksi valtio-opin perustamiseen liittyvä intellektuuaalinen tarve ja tilaus. Snellmanilainen kansallisuusidea ja sitä "hehkuttava" suomalainen mobilisaatioajatus sai akateemisen jatkon. Jälki-hegeliläinen filosofia ei enää riittänyt: filosofian valtion olemuspohdiskelu siirtyi askeleita kohti "käytännöllistä valtiofilosofiaa", mahdollisten ratkaisujen pohdintaa. Historiatieteiden puolella moderni nykyajan historia siirtyi lähemmäs aikalaisongelmia, sen kohteet liikkuivat ja modernit selitysperustat (taloudelliset ja sosiaaliset muutokset, globalisaatioaalto ja mobilisaatio) rikkoivat vanhat traditiot ja "kuningashistoriat".
Taloustiede (eurooppalainen liberalistinen perinne ja poliittinen taloustiede) ja sen ekonomistiset oletukset tilan raivaamisesta uudelle porvarilliselle taloudelle eivät riittäneet kaikille tutkijoille. Tarvittiin "puskureita" ja sosiaalisen ja poliittisen ilmiökentän, moraalin ja oikeuksien pohdintaa. 'Sosiaalinen' merkitsi ilman muuta mahdollisuutta instituutioiden ja perinteiden kriittiseen pohdintaan, mutta tämä sosiaalinen silmämäärä ei pureutunut valtiollisten normien, poliittisen toiminnan ja kehityksen erityisasemaan. Ja juuri näiden kysymysten ympärillä saksalaisperäinen "Allgemeine Staatslehre" (ks. tämän verkkokurssin aiemmat tekstit (varsinkin kolmas luku) pyöri, mikä oli ehkä kaikkia edellä mainittuja yliopistodisipliinejä relevantimpi valtio-opin "isä". Pohdittinhan sen puitteissa januskasvoista (valtiollista)oikeutta - yhteiskunnallisena ja juridisena ilmiönä sekä osattiin sanoa jotain siihen, mitä uusi sosiaalinen mobilisaatio tai kansallisvaltion vallanjako (valtiotaito) merkitsevät.
On kuitenkin helppo kuvitella valtio-opin sukutaulu, missä intellektuaalista maisemaa jäsentävät valtiollisen itsenäisyyden ja modernisaation paineet akateemisen koulutuksen kehittämiseksi, sosiaali- ja taloustieteen riittämättömyyen tunteet, humanistis-historiallisen perinteen "nykyaikaistamisoireet", filosofian abtsraktin teorian käytännöllistymistarpeet sekä valtio-oikeuden kuumat poliittiset kysymykset. Nämä tekijät olivat pihtisynnyttämässä yleistä valtio-oppia 1920-luvun alussa. Kehkeytyi Kolme Suurta Yhteiskuntatiedettä (taloustiede, sosiologia ja valtio-oppi), jotka saivat oman tiedekunnan aseman toisen maailmansodan loputtua 1945, minkä yksi tausta oli realistinen oppi sodasta. Jo muutamia vuosia aiemmin Åbo Akademihin oli valittu nuori ruotsalaisen Statskunskapin edustaja professoriksi - hän kuitenkin kuoli kesken virantäytön ja Sven Lindman (Dag Anckarin oppi-isä ja edeltäjä) sai oppituolin vasta toisen maailmansodan aikana.
Valtio-oppineiden valistususko oli korkealla ensimmäisessä tasavallassa. Valtio-opin älymystöhistoriaa luotaavan teoksen kannessa Yrjö Ruutu lukee pergamenttia Yhteiskunnallisen korkeakoulun (YK, nykyinen Franzenia Helsingissä) peruskiven muuraustilaisuudessa (1930). Maan porvarillinen johto loistaa poissaolollaan. YKK:sta muodostettiinkin myöhemmin Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellinen tiedekunta, jonka "punaisuus" juontuu kansanvalistuksen perinteestä.
Suomalainen valtio-oppi ei suinkaan ollut yksinkertainen disipliini ja valtiollisen soihdun pyhättö: Brotherus ja 1920-luvun taitteessa väitellyt ja dosentuuria hakenut Yrjö Ruutu olivat pitkään suomalaisen valtio-opin "kissa ja koira", toistensa kimpussa. Huolimatta kansallisen ylösrakentamisen yhteisestä kokemushorisontista Brotherus, joka oli kantilainen, lamprechtilaisen historiatieteen ja Staatslehren tulkinnan yhdistäjä, kokoomuksen sosiaaliliberaalin siiven professori ja pitkäaikainen yliopiston rehtori, ja valtioteoreetikko ja valtiososialistinen intellektuelli Ruutu kamppailivat ykkösvaltio-oppineen asemasta elinikänsä ajan, erilaisin retorisin keinoin ja ideologioin. Brotherus jäi osin sivuun valtio-opin kentältä toimiessaan yliopiston rehtorina 1920-30-luvuilla puolustaessaan akateemista vapautta ajan kiristyvää aks-laisuutta vastaan; hän kirjoitti muun muassa historiallis-institutionaalisia valtio-opin tarkasteluja, vaalijärjestelmien vertailuja ja demokratia-arvioita.
| Modernin valtio-opin perustajien ohjelmajulistukset ja Kari Paakkunaisen esittely ja tulkinta näistä puheenvuoroista: K.R.Brotherus: Valtio-opin suhde muihin tieteisiin (HAIK 1924) Y.O.Ruuth (myöh. Yrjö Ruutu): Poliittinen tiede ja sen metodi. (VALVOJA 1922) Kari Paakkunainen (1986) Suomalaisen valtio-opin perustajien sukupolvesta. Paakkunainen (toim.) Valtio-oppi tieteenä: Puheenvuoroja suomalaisen valtio-opin muotoutumisesta. Helsingin yliopiston valtio-opin laitos. Opetusmonisteet 19, 1986. |
Ruutu puolestaan esitti (1920-luvun taitteessa) sekä akateemisia että populaareja valtiososialistisia teorioita. Hänen kontribuutionsa eivät olleet vain utooppisia ajatuksia valtion roolista. Hän kehitteli suomalaisessa 20- ja 30-luvun ilmapiirissä intellektuaalisesti ainutkertaisen teorian energeettisestä valtioteoriasta.
| Ruutu oli fasinoiva luennoitsija, omintakeinen valtioteoreetikko ja messias-kompleksin vaivaama poliitikko, "kahdeksan puolueen mies". |
Valtio-opin intellektuaalinen keskus oli 1920-1940 -luvuilla Keski-Euroopassa Weimarin Saksan perinteessä. Tätä Allgemeine Staatslehre -argumentaatiota, sosiaalista valtio- ja ryhmäteoriaa laajensivat monet aatehistorialliset (Teljon väitös Snellmanin valtioteoriasta, modernilla lukutavalla), historiallis-institutionaaliset (tulevan ensimmäisen naisprofessorin, Lolo Krusius-Ahrenbergin väitös) ja parlamentarismin sekä empiirisen demokratiatutkimuksen teokset (Tuttu Tarkiainen, Sven Lindman). Vain harvoissa teoksissa tukeuduttiin tiukkoihin empiirisiin menetelmiin; realistinen historiallis-institutionaalinen vertailu, historiallinen lähdekritiikki, käsitteellinen esseismi ja argumentaatio olivat poikaa. Useat älyköt kontribuoivat aikakauslehdistössä, kommentoiden esimerkiksi oikeusteoriaa, ranskalaista kulttuurista ilmanalaa ja demokratia-ongelmia.
Yhteistä aikakauden harvoille politiikan tutkijoille oli myös demokratian puolustus ja totalitarististen oppien ja tiukan legalismin tai vahvojen poliittisten emootioiden vastustus (á la Kurjensaaren ja Paavolaisen sosiaaliliberalismi 1930-luvun melskeissä). Tähän orientaation liittyi pian myös ajatus kansainvälisen politiikan realistisista tarkasteluista ja oppikirjasta. Ruutu kirjoitti 1935 "Nykyajan kansainvälisen politiikan", jossa liikkui kansainvälisen legalismin "tuolla puolen" ja pyrki läpikäymään maailmantapahtumia suurvalta-, voimakeskus- ja status quo -politiikan termein. Ruutu tunsi myös yhdysvaltalaista alan kirjallisuutta ja tutkijayhteisöä.
Yrjö Ruudun intellektuaalisen keskusfiguurin ympärille perustettiinkin 1935 Valtiotieteellinen Yhdistys, jossa yhdistyivät ajatus valtio-opin disipliinin lujittamisesta ja julkisuuden laajentamisesta (journaali "Valtio ja yhteiskunta") sekä demokratiaa puolustavasta kansalaisjärjestöstä. Valistusajatus - seuran sihteeri, Paavo Hirvikallion, lainaaman Goethen moton mukaan, "Mikään ei ole pahempi kuin toimiva tietämättömyys" - oli luja, valistajien tuli myös saada uusia merkittäviä asemia yhteiskunnassa, ettei lyhytnäköisyys koituisi kalliiksi. Maassa käytiin kiihkeitä hallituspoliittisia väittelyitä, joissa monet sosiaalisia ja liberaaleja termejä käyttävät voimat ennakoivat Cajanderin vuoden 1936 (puna-multa)hallitusta.
Seurassa kohtasivatkin yllättävät aatehistorialliset virtaukset ja kiehtovat persoonat. Ruutulainen valtiososialismi ja seura tunkee läpi jäsenluettelosta, mutta mukana oli ajattelijoita aina Akateemisesta sosialistiseurasta (marxahtavat Raoul Palmgren ja Cay Sundström) ja sivistysdemareista ja 30-luvun setlementtiaktiiveista aks-vastaisiin maalaisliittolaisiin ja sosiaali-liberaaleihin sekä oikeusteoreetikkoihin. Yliopistolla piti oppia ajattelemaan - ei pitänyt antautua kurin ja kokonaisuuden osaksi - eksplikoivat mukana oleet "radikaaliberaalit".
Demokratiaa puolustavan tieteellisen seuran perustamisjulistuksessa oli huomattavaa myös se, että Englannin ja Amerikan esimerkki (!) ei julistuksen mukaan riittänyt demokratiakeskustelun paaluttamisessa, vaan tarvittiin omia resursseja ja tieteellistä aktiivisuutta. 1930-luvulla tämä oli jonkinlainen sensaatio, osasihan1930-luvun puolivälin yliopistoprofessoreista vain muutamat englantia. Vanhalta Weimarin Saksan kampus-hengen pohjalta ponnistettiin suoraan anglo-amerikkalaisten esikuvien piiriin - eurooppalaiset totalitarismit olivat vaikuttaneet inspiraatioon, ne taittoivat monien ideologisia perintöjä. Demokratia oli uhattuna, kansainvälisen politiikan uudet varjot nousivat. Näitä aktuelleja probleemeja myös pohdittiin yhdistyksessä (Pariisin henki, Balkan, Mantsuria ja kansainvälisen politiikan käsitteet).
Keskustelu valtio-opin ja Valtiotieteellisen yhdistyksen piirissä oli sodan jälkeen särmikästä, monipuolista ja mobilisoivaa. Vaara ja toivo, poliittinen ja sosiaalinen demokratia, suomalainen selviytyminen ja realismin vaatimat (itse)syytökset polarisoivat keskustelua. Akateemisesti henki ja keskustelutila olivat uniikit: weimarilainen Allgemeine Staatslehre, valtiollisen sosialismin ja "uuden demokratian" (muuten, Ruudun 20-luvun kirjan otsikosta) puolustus ja aikalaismarxilaiset tulkinnat sekottuivat Tuttu Tarkiaisen antiikinhenkinen ja waltarilaisessa identiteettikriisissä (vrt. Sinuhe) kirjoitettu "sodassa hajonneen demokratian rekapitulointi", amerikkalaisen empirismin kaiut, liberaalin demokratian äänilajit ja asevelisososialistiseen tiukkuus olivat reetoreiden tyylit. Esimerkiksi kun ruotsalaistohtori ja kommunisti Per Meurling vieraili yhdistyksessä 1945 ja propagoi Neuvostoliiton "todellista joukkojen demokratiaa" Säätytalon kolme sataa kuulijaa kuulivat uuden näkökulman demokratiaan. Tunnelma oli sähköinen, sali täynnä huolestuneita ilmeitä, joidenkin kasvoilla tulevaisuudenuskoa.
Suomalainen valtio-opillinen miljöö oli joissain suhteissa myös ainutlaatuinen. Meillä Allgemeine Staatslehre (Brotherus ja Ruutu) jäsensivät valtio-opin perusteita ja tutkintovaatimuksia aina vuoteen 1950 saakka. Saksassahan kaikki oli muuttunut jo 1932/33 Hitlerin noustua valtaan (riippumaton älymystö ajettiin maasta tai nihiloitiin) ja vuosi 1945 merkitsi Keski-Euroopalle "vuotta nolla", kulttuuri ja fyysinen ympäristö piti rakentaa alusta asti uudelleen. USA oli mukana kaikkien Länsi-Euroopan maiden jälleenrakennuksessa: 'Political sciencen' osalta se tarkoitti sitoutumista liberaalin demokratian oppeihin. Suomi eli osaksi omaa elämäänsä pohjoisen periferiassa ja blokkien välissä. Allgemeine Staatslehren intellektuaalinen keskus saattoikin tuolloin olla Suomessa.
