Yhdysvalloissa politiikan tutkimus ei enää 1900-luvun alkupuolella nojannut monismiin vaan suvereniteetin käsite liittyi pikemminkin vallan käsitteeseen. Edustuksellisen demokratian ongelmat (vaalit, ryhmäintressit, mallikansalainen, propaganda, yleinen mielipide) nousivat ongelmiksi ja niitä tutkittiin entistä tiukemmin empiirisin ja psykologiasta opituin kokemusperäisin 'tosiasia-aineistoin'. Toinen maailmansota ja kylmä sota heijastuivat myös politiikan tutkimuksessa ja yhdysvaltalainen disipliini pyrki tukemaan ja tutkimaan edellytyksiä kommunismin "vapauden riistävää barbariaa vastaan" eri puolella maailmaa. Tämä oli myös osa sen menestyksellistä tutkijanvaihtopolitiikkaa 1950-1960 -luvuilla (ASLA, Fuhlbright). Neuvostoblokissa valtio-oppi palautui juristiikkaan tai viralliseksi osaksi marxismi-leninismiä, vain harvat dissidentit ja koulukunnat elättivät omia valta- ja kulttuuriteorioitaan satelliittimaissa. Vallan tasapainomallista (useat kamppailutahot, tasapaino, legitiimiys) tuli vallitseva paradigma USA:sa - valtio nähtiin politiikan kautta ja se palautui poliittiseksi järjestelmäksi (tai valtiokoneistoksi) - jos sitä aina tarvittiin ollenkaan.
Tutkijoista tuli Suomessakin valistajan sijaan jonkinlaisia puolueettomia asiantuntijoita, managereita, modernin Suomen kommentaattoreita ja joissakin tapauksessa sen inspiroijia. Populaari kuva politologista oli vaaliyön (oman sektorin) ammattilainen, joka karttakepillä tulkitsi "kovia" tosiasioita, vaalitilastoja. Suomessa siirtyminen USA:n malliin tapahtui jyrkästi. Voi sanoa, että tuore Helsingin yliopiston professori Teljo (1950) putsasi eurooppalaiset teoriat tutkintovaatimuksista ja tilalle tulivat amerikkalaisen tiukan tulkinnan behavioralistiset (käyttäytymistieteelliset, tilastolliset ja arvovapaat) menetelmät. Ruutu hoidettiin pois mm. Valtiotieteellisestä yhdistyksestä "verettömällä vallankumouksella" (Ruutu oli ominut yhdistystä 17 vuotta) ja tilalle tuli juuri amerikankierrokselta palannut monipuolisesti kokenut Lolo Krusius-Ahrenberg.
Teljo halusi luopua vanhasta eurooppalaisesta teoriasta ja valtiokäsitteestä. Valtiokonseptiota tarvittiin yhtä vähän kuin sielutieteessä 'sielua'. Laajemminkin ajateltiin, että eurooppalaiset totalitarismit olivat kehittyneet sellaisen teoreettisen alkemian ja hegelismin ympärillä, missä "puurot ja vellit" (arvot ja faktat) olivat menneet sekaisin ja aatteellisesti ja normatiivisesti värittyneet opit kävivät maailmankuvasta. Tästä haluttiin eroon. Ja vaihtoehtona oli arvovapaa, luonnontieteellinen (naturalistinen) yhteiskuntatieteen malli. "Valuefree" -periaate rakentui orjallisen luonnontieteen seuraamisen malliin (eksaktit menetelmät, matematiikka ja tilastotiede).
Samalla tavalla kuin luonnontutkijan, tuli myös politiikan tutkijan seurata ja analysoida kohteensa elämää. Luonnontieteilijä keräsi empiirisiä havaintoja esimerkiksi linnun käyttäytymisestä (muutto, pariutuminen, pesintä) ja politologi taasen teki saman poliittisen käyttäytymisen (behaviour) suhteen. Havaintojen kerääminen, summaaminen ja tilastollinen käsittely ja siihen perustuvat säännönmukaisuudet olivat tiedettä. Induktiivisen päättelyn (aineistosta yleiseen) rinnalla testattiin monesti USA:sta kotoisin olevia hypoteesejä ja kehiteltiin näin universaaleja lainalaisuuksia. Luonnontieteen ja sen ihanteiden mukaisen positivismin tieteenfilosofia ei kuulunut monenkaan valtio-oppineen pohdiskelun piiriin (vrt. esim. filosofi Kaila).
Kun ornitologi huomasi riippuvuuden myöhäisen kevään (lintujen muuton) ja pienen onnistuneen poikasmäärän välillä, tieteellinen johtopäätös oli valmis. Kun politiikan tutkija hoksasi kausaliteetin (kun A niin B - jollain todennäköisyydellä tai riippuvuustunnusluvulla) maalaisuuden ja jonkin puolueen välillä, oli valtio-opin tutkimus ok. Kaksi muuta manageriaalista "Kovaa yhteiskuntatiedettä", taloustiede ja sosiologia, tutkivat puolestaan taloudellista ja sosiaalista käyttäytymistä - ideaalina oli pitkään vallankin 1960-luvulla omat erityisalueet, aineistot, mutta samat kovat menetelmät. "Social science" -termejä ei Suomessakaan suosittu 1950-luvun ideologisessa ilmanalassa, ne muistuttivat liiaksi sosialismista. Kolmen kovan voima oli puolueettomassa asenteessa tuottaa tehokkaasti tietoa modernin yhteiskunnan, talouden ja poliittisen järjestelmän rakentamiseksi.
Atk merkitsi 1950-luvulla utopiaa myös maailman politiikan ilmiöiden hallinnasta: mitä enemmän tietoa ja sen perustalta tehtyjä synteesejä, sitä paremmin voitiin "täyttää valkoisia aukkoja maailmankartalla". Nyttemmin usko tiedon kumulatiiviseen kasvuun ja universaaleihin lainalaisuuksiin yhteiskuntatieteissä on hiipunut.
Vallankin automaattinen tietojenkäsittely antoi sysäyksen behavioralistiselle vallankumoukselle ja ajatukselle, että tiedonkeräämisellä voitaisiin valloittaa koko maailma (kumulatiivinen ajatus tiedon keräämisestä, "tiedon kasa kasvaa ja kasvaa..."). Professori Pertti Pesonen on muistellut 1950-lukua ja nuoren tutkijan yleistämisuskoa, kun ensimmäisen kerran saatiin Franzenian (silloiset sosiaalitieteet HY:ssa) kellarissa käyttöön reikäkorttitietokone. Muun muassa sosiologi Erik Allardt muistaa, että juuri atk oli Amerikassa koetun härmäläispojan "kulttuurishokin" lisäksi asia, joka pysäytti ja vaikutti. Niinpä Suomessakin haluttiin 1950- ja 1960-luvulla mennä lujaa, idea voimakkaasta edistyksestä, uusien vallankumouksellisten menetelmien käyttäytymistieteellisyydestä meni läpi...."ja silloin kun juna kulkee...on syytä laittaa pökkyä pesään". (Erik Allardt.)
| Valtiotieteellinen yhdistys haki rahaa Ford Foundationilta. |
Tutkimus perustui monesti politiikan ilmiökentän ja faktojen rajaukseen tavalla, missä liberaali vaalidemokratia, sen normaaliudet ( "sopivat määrät" äänestämistä, osallistumista ja ristiriitoja) ja 'vieraantumiset (anomia, poikkevuus, disfunktiot, häiriöt) otettiin annettuina. Amerikkalaisen politiikan tutkimuksen johtotähtenä olikin usein keskiluokkainen äänestäjä, joka vaalien lisäksi oli muutamin muinkin sovinnaisin tavoin aktiivinen. Monet poliittisen ilmaisun ja aatteiden ilmiöt ja (epätasa-arvo, talous) rakenteet jäävätkin tällaisen politiikan määrittelyn ulkopuolelle. On esimerkiksi vaikea ajatella, että Amerikan mustien (ghetto) ja suomalaiskommunistien (omintakeinen leiri, korpikommunismi) poliittista kulttuuria voitaisiin ymmärtää standardisista ja sovinnaisista vaaliaktiviteeteista (äänestäminen, kansalaisjärjestöt, lähteet ja sosialisaatio) käsin.
Mustille juuri äänestämättömyys saattoi tarkoittaa lujaa poliittista tekoa ja protestia amerikkalaista valkoista keskiluokkaa ja sen tekopyhyyttä vastaan (ei suinkaan vieraantuneisuutta kuten tutkijat väittivät). Suomalaisten korpikommunistien "kommunismi" ei välttämättä ollut seurausta vain niukoista luonnonolosuhteista ja takaperoisista elinkeinotaustoista kuten tutkimus joskus taustan kausaliteeteista todisteli. Myös kommunismiin liittyy oma aatteellinen protestin perintönsä ja politiikkakäsityksensä (historiallinen sosialisaatio, kirjat, elämänkokemus ja tulkinnat). Hurjimmat luonnontieteelliset tutkimukset tavallaan selittivät ihmisen (yksilön) ja ryhmien (yksilöiden aggregaatit ja yhteiset attribuutit) poliittisen käyttäytymisen heidän (päidensä) ulkopuolelta - kysymättä koskaan, mitä yksilöt itse ajattelivat ja mihin uskoivat. Tutkimuksen arvovapaus olikin hankala asia. Se, miten puolueettomaksi mielletty politiikka kontekstualisoitiin (taustoitettiin, luotiin sille ja faktoille perspektiivi), ratkaisi paljon.
Aatteellisten ja (valtio)teoreettisten pohdiskelujen ja filosofian väheksymisen ei estänyt monien kiinnostavien asioiden läpimurtoa. Isot empiiriset aineistot ja vertailut lisäsivät analyysin relevanssia. Monet yhteiskunnalliset tekijät ja voimat (empiirinen epävirallisen yhteiskunnan tutkimus) tulivat politiikan tarkastelun kohteeksi - suvereeni ja Suomessa aiemmin niin "kansallinen" valtio jäi taakse, moderni dynamiikka nousi esiin. Selvitettiin esimerkiksi kansanedustajien sosiaalista taustaa, historiallisesti ja empiirisesti. Hallinnon tutkimus nousi pian olennaiseksi osaksi valtio-oppia - hyvinvointivaltion laajeneminen, palvelujärjestelmän ekspansio ja puolijulkiset/kunnalliset systeemit nousivat: omintakeinen tutkimusilmiö oli tutkijoiden edessä. Kansainvälisen politiikan realistinen tutkimus ja sen pluralisoituminen 1960-luvulla jarruttivat behavioralismin hegemoniaa.
Toisaalta monet tutkijat reflektoivat ja laajensivat monin tavoin tutkimuksiaan huolimatta teljolaisista ja amerikkalaisista behavioralistista tutkimusdeklamaatioista. Historiallis-realistinen poliittisten instituutioiden ja voimien tutkimus (itse Teljo ja hänen keskeinen oppilaansa Nousiainen), klassikkojen ja teoreettisten viitekehysten käyttö modernisaatioperspektiivissä (Allardtin maailmankuulut teoriat), ideologia-analyysi (Olavi Borg) ja monipuolinen relativistinen teorioiden ja käytäntöjen hyväksikäyttö osana poliittisen järjestelmän tutkimusta (Ilkka Heiskanen) lavensivat tutkimusalaa. Kylmän sodan aatteellisessa ilmapiirissä useimmat tutkijat näkivät amerikkalaisen empirismin välttämättömänä, jälkikäteen luonnontieteen totista omaksumista pidetään kuitenkin liiallisena. Vielä 1950-luvun alkupuollella Jansson, joka 60-luvulla omaksui behavioraalisen perushengen systemaattisesta, empiirisestä ja realistisesta tieteenalasta, saattoi valittaa aatteellista polarisaatiota ja tokaista, kuinka tiukin raja kulkee läntisen tutkimuksen sisällä, koska myös osa vapaan lännen tutkijoista oli valinnut militantit keinot.
