Poliittinen tiede ja sen metodi

Kirjoittanut Y. 0. Ruuth.

Käsite poliittinen teoria on ikivanha. Se liittyy jo Platonin ja Aristoteleen teoksiin ja on sellaisenaan alkuaan tarkoittanut oppia eli tiedettä vanhanajan kaupunkivaltiosta (polis). Myöhemmin on termiä politiikka sovitettu valtio-oppiin yleensä. Sen puitteisiin on luettu valtiomuotoja ja hallitusmuotoja koskevat teoriat ja historialliset tutkimukset. Näille tutkimuksille on oleellista, että ne pyrkivät valaisemaan ja selvittämään hallitsevien ja hallittavien keskinäisiä suhteita. Täten poliittinen tiede huomattavalta osaltaan muodostui tieteeksi toiselta puolen hallittavien oikeuksista hallitseviin nähden sekä päinvastoin hallitsevien oikeuksista hallittaviin nähden.

Voimme sanoa, että lähinnä juuri tältä kannalta, esiin. luonnollisoikeudellinen oppisuunta aina Marsilius Padovalaisesta Rousseauhon asti pyrki lähes viiden vuosisadan ajan valtioprobleemia ratkaisemaan. Suurin piirtein samalta kannalta myös historiallinen oppisuunta viime vuosisadan alussa tarkasteli valtiota ja sen toimintaa, samoin viime vuosisadan individualistiset ja liberalistiset valtioteoriat.

Nämä oppisuunnat koskettelevat vain toisessa sijassa poliittista toimintaa, jota aikaisenunin pidettiin yksilöiden, s.o. valtiomiesten, hallitsijain ja erilaisten poliitikkojen esiintymisenä, jossa ainoastaan heidän oma arvostelukykynsä ja terve vaistonsa oli toimintaohjeena. Kuitenkin on vanhemmilta ajoilta olemassa teoksia, joissa on pyritty antamaan neuvoja ja toimintaohjeita poliittisesti johtaville henkilöille. Mainittakoon tässä esimerkkinä Machiavellin Ruhtinas-teos. Myöhemmiltä ajoilta ansaitsevat tuskin muut mainintaa kuin Holtzendorffin teos "Prinzipien der Politik". Sitävastoin esim. kuuluisa Oswald Spengler selittää teoksensa "Uutergang des Abendlandes" toisessa osassa, että valtiotaito ei ole tiedettä vaan ainoastaan valtiomiesten vaistomaista kykyä käsittää tosiolot. Käytännöllisen valtiotaidon kannalta siis poliittisella teorialla on varsin vähäinen merkitys, arvelee Spengler.

Sikäli kuin valtio ja valtioelämä käsitetään täten yksilölliseltä kannalta, hallitsevien ja hallittujen oikeussuhteena tai yksilöiden poliittisena esiintymisenä jääkin sangen vähän sijaa valtioelämää valaisevalle poliittiselle tieteelliselle tutkimukselle. Oikeussuhde oli tietenkin aina oikeusuhde, eikä elävää elämää ja yksilöiden poliittinen toiminta on, jollei siinä nähdä muuta kuin yksilöllistä esiintymistaitoa, tietenkin riippuvaa yksilöiden kyvyistä ja terveestä vaistosta.

Mutta toisen sisällön saa poliittinen teoria, kun sen tutkimustehtävänä ei enää pidetä vain hallitsevien ja hallittavien oikeussuhteita tai valtion rakennetta tai yksityisten henkilöiden valtiollista esiintymistä, vaan yhteiskunnallisten ryhmäetujen, yleisten työ- ja kehitysedellytysten, sivistysvirtausten, taloudellisten valtapyrkimysten j.n.e. keskinäistä taistelua. Kun poliittisen tutkimuksen huomio kiintyy näihin seikkoihin, kohdistuu se elävään elämään ja niihin suuriin kysymyksiin, joista inhimillinen kehitys ja yhteiskunnallinen edistys ovat riippuvaisia.

Ansio siitä, että poliittinen tutkimus ratkaisevalla tavalla oli ohjattu tutkimaan inhimillisten, yhteiskunnallisten ja poliittisten pyrkimysten syvimpiä syitä, on, käsitykseni mukaan, ensi sijassa n.s. sosiologisen valtioteorian perustajien Ludvig Gumplowiczin ja Gustav Ratzenhoferin. He ovat enemmässä määrin kuin muut selvittäneet yhteiskunnallisten ryhmien merkitystä nimenomaan poliittisina tekijöinä eli politiikan subjekteina.

Samaan suuntaan on tieteellistä tutkimusta ohjannut myös englantilainen yhteiskunnallinen valtioteoria (Social Theory of the State) eli pluralismi. joka ajatussuunta lienee Suomessa toistaiseksi sangen vähän tunnettu. Tämän ajatussuunnan tunnuslauseena on: "me tarvitsemme valtioteorian, mutta tämän teorian tulee tutkia valtiota yhteiskunnan valossa, eikä valtiota sellaisenaan".

Nykyaikaista valtioelämää eli poliittista toimintaa tutkiessamme kiintyy siis huomio ensi sijassa niihin yhteiskunnallisiin voimiin ja vaikuttimiin, jotka poliittisessa taistelussa esiintyvät. Poliittisen tutkimuksen tulee pyrkiä selvittämään, mitkä ovat ne poliittiset henkilöllisyydet, jotka ovat tuon taistelun kannattajia ja yksikköjä. Sen tulee myös tutkia, mitkä ovat ne ryhmäedut, joita ne tavoittelevat, tai ne yhteiskunnalliset edellytykset, joilla ne päämääriinsä pyrkivät, sekä lopuksi tarkastaa, mitkä ovat niiden keskinäiset suhteet, toiselta puolen niiden etuvastakohdat, toiselta puolen, mikä on niiden keskinäinen riippuvaisuus.

Kun otamme huomioon, että yhteiskunnalliset ryhmät politiikan subjekteina toimivat päivän politiikan merkeissä usein sangen sokeasti ja rajoitetuilla edellytyksillä, tavoitellen itse kukin varsin subjektiivisia ryhmä- tai luokkaetuja, täytyy poliittisen tieteen pyrkiä mahdollisimman objektiivisesti selvittämään yhteiskunnallisen kehityksen todellisia edellytyksiä.

Selvää on, että tällöin on jyrkällä rajaviivalla toisistaan eroitettava päivänpolitiikan subjektiiviset poliittiset kirjoitelmat ja toiselta puolelta järjestelmällisesti kehitetty tieteellinen esitys.

Edellämainittuja objektiivisia edellytyksiä poliittinen tutkimus pyrkii selvittämään lähinnä tarkastamalla kolmea pääkysymystä.

1. Kysymystä politiikan subjekteista. Poliittinen toiminta tietenkin edellyttää niitä, jotka toimivat. Politiikan varsinaisina subjekteina ei nykyajan katsantotavan mukaan pidetä yksilöitä vaan yhteiskunnallisia ryhmiä, kansallisuuksia ja kansakuntia. Yksilöt ovat miltei aina näiden edustajia ja tulkkeja, mutta voivat joskus esiintyä itsenäisinäkin politiikan subjekteina.

2. Kysymystä yhteiskunnallisesta kehityksestä ja edistyksestä. Nämä kysymykset ovat tavallaan politiikan pääkysymyksiä, sillä niiden avulla voidaan pyrkiä objektiivisesti määrittelemään poliittisten päämäärien ja tarkoitusperien toteu-tumismahdollisuudet, sekä yleensä poliittisen toiminnan edellytykset.

3. Kysymystä poliittisesta vallasta. Tässä yh-teydessä ei tule kysymykseen ainoastaan juridinen valta valtiossa tai valtiovalta sinänsä, vaan myös kysymys taloudellisesta vallasta ja sivistyksen ja tiedon vallasta, sekä oppi politiikan subjektien mahdollisuuksista vaikuttaa yleiseen kehitykseen, oman työalansa kehitykseen j.n.e. Tähän kysymykseen liittyvät teoriat valtiomuodoista ja hallitusmuodoista eli yleensä valtion poliittisista institutsioneista.

Näiden kolmen suuren kysymysryhmän selvittämisessä avartuu poliittiselle tieteelle laaja työala, joka muodostuu tutkijalle sitäkin mielenkiintoisemmaksi, kun sitä toistaiseksi koko maailman kirjallisuudessa on vain vaillinaisesti käsitelty.

Kun täten olemme määritelleet politiikan tutkimusalan, herää kysymys tutkimusmetodista. Tämän kysymyksen valaisemiseksi on tarpeellista luoda lyhyt silmäys varhaisempien aikojen poliittisen tutkimuksen menetelmiin.

Luonnollisoikeuden metodi oli dogmaattinen. Sen lähtökohtana on dogmi ihmisten luonnollisesta, alkuperäisestä vapaudesta ja tasa-arvosta. Kuvaava on tässä suhteessa Locken kirjan "Of civil Government" toisen luvun alku, joka kuuluu seuraavasti: "ymmärtääksemme oikein poliittisen vallan luonteen, ja voidaksemme johtaa sen alkuperästään, on meidän otettava huomioon, miten ihmiset luonnontilassa elivät täydellisessä vapaudessa tehden mitä itse tahtoivat, halliten omistuksiaan ja itseään kuten itse parhaana pitivät, kuitenkin luonnollisen oikeuden puitteissa, mutta ilman riippuvaisuutta. toisen tai toisten ihmisten tahdosta." Tästä ennakkoväitteestä Locke kehittää valtateoriansa, joka, kuten luonnollisoikeudellinen ajatussuunta yleensä, pohtii vain valtion ja yksilön eli hallitsijan ja hallittavien välistä suhdetta.

Tunnettuja ovat myös Rousseaun "Contrat socialin" alkusanat: "ihminen on syntynyt vapaaksi ja kaikkialla on hän kahleissa". Tästä dogmista Rousseau lähtee kuuluisassa teoksessaan selittämään valtion olemusta ja valtiovallan luonnetta.

Samaan tapaan aloittaa esim. Hobbes Leviathan-kirjansa I:n osan VIII:ssa ja IX:ssä luvussa varsinaisen tutkimuksensa valtion ja valtiovallan luonteesta.. Ihmiset ovat alkuaan tasa-arvoisia ja vapaita, mutta he eivät voi vapauttaan oikealla tavalla käyttää, koska ihmisen luonteessa on monenlaisia intohimoja. Tästä syntyy kaikkien sota kaikkia vastaan, joka vihdoin johtaa absoluuttisen hallitsijasuverenitteetin perustamiseen. Kauttaaltaan siis Hobbesin metodi on deduktsionia, jonka lähtökohtana ovat yllämainitut luonnollisoikeudelliset dogmit.

Kun luonnollisoikeuden ratsionalismi oli kärsinyt Ranskan vallankumouksen johdosta ankaran haaksirikon, syntyi sen vastapainoksi historiallinen metodi. Tämän metodin ensimmäinen poliittinen käyttäjä oli Edmund Burke, joka kirjassaan "Reflections on the French Revolution" selvittelee poliittisten institutsionien kehitystä julkisoikeudellisen lainsäädännön valossa sekä kehittelee tästä saamiensa opetusten pohjalla valtiollisia ajatuksia. Kuten tunnettua oli myös Saksassa historiallinen oikeustieteellinen koulukunta. Tämän koulukunnan edustajien käsityksen mukaan valtion rakenne ja julkinen oikeus olivat tiedottomasti luovan kansallishengen eivätkä ihmistahdon tai järjen tuotetta. Ihmiset siis eivät voi olojen muuttamiseen paljoakaan vaikuttaa, eikä siis poliittisen tutkimuksenkaan pidä harkita sitä, mikä olisi parasta tai miten pitäisi olla, vaan tyytyä selvittämään olevien olojen luonne historiallisten seikkain valossa. Hegelkin oli eräissä suhteissa varsin likellä historiallista metodia selittäessään, etteivät ihmiset voi sanottavasti kiirehtiä historiallista kehitystä, eikä luoda uusia valtiollisia oloja järjen avulla, mutta toiselta puolen Hegel suuresti loittoni historiallisesta metodista pyrkiessään määrittelemään valtion sisintä olemusta, valtion ideaa, jonka toteutuminen oli tulevaisuudessa eikä menneisyydessä.

Historiallista metodia vastaan esiintyi erikoisella ponnella utilitaristinen koulukunta, jonka metodia Deslandres kuuluisassa teoksessaan "La crise de la science politique et le problém de la Méthode" sanoo dogmaattiseksi mutta jota allekirjoittaneen mielestä voisi ennen kaikkia muita metodeja sanoa te1eo1ogiseksi, sillä se pyrkii selvittämään, mitkä valtiolliset valtasuhteet ovat hyödyllisimpiä ja tarkoituksenmukaisimpia. Tämän metodin ensimäinen käyttäjä oli Jeremy Bentham, mutta kenties vielä tyypillisempiä sen käyttäjiä ovat hänen kuuluisat seuraajansa J. St. Mill ja Henry Sidgwick. Edellinen näistä aloittaa poliittisen pääteoksensa "Considerations on representative Government" polemisoimalla historiallisen ajatussuunnan metodia vastaan, pyrkien osoittamaan, että poliittiset institutsionit ovat ihmistyön tuloksia. "Me tosin emme voi saattaa joen vettä virtaamaan takaperin", niin huudahtaa Mill, "mutta silti me emme voi sanoa, että vesimyllyjä ei tehdä, vaan että ne kasvavat itsestään". Samoin tehdään hallitusmuodot, vaikkakin kehityksen virta kulkee uomassaan ilman meidän kykyämme siihen sanottavasti vaikuttaa. Toisen luvun otsikko hänen teoksessaan on "hyvän hallitusmuodon kriteriumi", ja hän tulee siihen tulokseen, että paras hallitusmuoto on se, joka ei ole säädetty jotakin määrättyä valtioetua tai yleistä näkökohtaa silmälläpitäen, vaan joka tekee mahdolliseksi mitä monipuolisimpien tarkoitusperien päiväjärjestykseen tulemisen sekä toteutumisen, myös sellaisten, joita vielä ei edes aavisteta, vaan joiden toteutuminen kuuluu tulevaisuuteen. Tästä alkumääritelmästä hän sitten kehittää oppinsa kansanedustuksesta, jonka avulla jokaisella kansalaispiirillä on tilaisuus valvoa etujaan ja oikeuksiaan, siis omaa hyötyään.

Miltei vielä tyypillisempi teleologisen metodin edustaja on Henry Sidgwick, jonka suuren teoksen "The Elements of Politics" lähtökohtana on "määritellä, minkälainen hallitusmuodon ja hallituksen toiminnan tulee olla." Tämän johdosta Sidgwick hylkää historiallisen metodin. "Historia ei voi", niin Sidgwick sanoo, "osoittaa meille poliittisten institutsionien äärimäisiä tarkoitusperiä ja mittapuuta (standard) tai määritellä, mikä niissä on hyvää tai pahaa, oikeaa tai väärää". Näinollen Sidgwick katsoo, että historiallinen induktsioni tulee poliittisessa tutkimuksessa kysymykseen vain toisarvoisella sijalla. Varsinaisen metodin Sidgwick määrittelee seuraavasti: "on tutkittava sivistyneessä yhteiskunnassa elävien yksilöiden yleisiä luonteenominaisuuksia ja harkittava, mitkä lait ja institutsionit näyttävät parhaiten myötävaikuttavan sellaisten yksilöiden menestykseen." Tältä pohjalta lähtien Sidgwick asettaa päämääräkseen eräillä psykologisilla edellytyksillä määritellä "niiden suhteiden järjestelmän, jonka tulisi vallita hallitsevien ja hallittujen kesken sivistyneessä yhteiskunnassa."

Utilitaristien käyttämän tarkoituksenmukaisuus-metodin jälkeen voidaan mainita juridinen metodi, joka pyrkii selittämään valtion olemuksen samoinkuin hallitsevien ja hallittujen suhteen oikeusnormien järjestelmäksi. Juridisen metodin varsinaisena kotimaana on pidetty Saksaa, mutta sillä on useita edustajia myös Ranskassa, Englannissa y.m. maissa. Saksalainen juridinen metodi lähtee siitä dogmaattisesta edellytyksestä, että valtio on herruutta (Herrschaft), joko hallitsijan persoonallista herruutta tai valtiohenkilön herruutta. Tällaisena valtio on oikeussubjekti, joka suvereenisella vallalla määrää ne oikeusnormit, joiden perustuksella ihmisten yhteiskuntaelämä valtiossa on järjestetty.

Mainitsemista ansaitsee, että Jellinek tahtoo antaa juridiselle valtioselitykselle käytännöllisen merkityksen. Hän sanoo nimittäin, että tarkoitus määrää juridisen metodin rajat valtio-opissa. Tarkoitus kaikessa oikeustieteessä taas on käytännöllisen toteutumismahdollisuuden saavuttaminen.

Kaikki juridisen metodin käyttäjät eivät kuitenkaan pidä suvereenista valtiovaltaa oikeuslähteenä, vaan toiset pitävät yhteiskuntaa sellaisena. Oikeuslähteenä on siis tämän mukaisesti kansan oikeustajunta. Tämän käsityksen edustajista ovat huomattavimmat hollantilainen professori Krabbe sekä ranskalainen prof. Duguit. Täten ilmenee juridisen metodin käyttäjien keskuudessa kaksi jyrkästi eroavaa suuntaa, joille on yhteistä ainoastaan se, että ne pitävät valtion päätunnusmerkkinä sitä, että valtio on oikeusnormieri järjestelmä, sekä johtavat siitä valtioteoriansa.

Voimme tämän jälkeen siirtyä filosofiseen eli metafyysilliseen valtioteoriaan ja sen käyttämään metodiin. Tämä metodi ei pyri osoittamaan, minkälaisen valtion tulisi olla, vaan pyrkii selvittämään, niitä valtio sisimmältä olemukseltaan on. Hegel on ensimäisenä tällaista valtiotulkintaa edustanut selittäessään, ettei valtiota tutkittaessa ole päähuomio kiinnitettävä siihen tai siihen valtioon tai sen tai sen aikakauden valtioon, vaan on selvitettävä valtion syvin sisältö, valtion idea. Tämän mukaisesti valtion olemus johdetaan jostain yleisestä käsitteestä: valtio on tahtoa, valtio on vapauden toteutuminen, valtio on korkeamman siveyden toteuttaminen tai oikeuden toteutuminen j.n.e. Tällaisen tutkimusmetodin käyttäjistä mainittakoon tässä esim. amerikkalainen Mulford "The Nation" teoksessaan sekä englantilaiset neo-hegelianit Green, Bradley ja Bernhard Bosanquet.

Myöskin komparatiivista metodia on poliittisessa tieteessä käytetty. Tämän metodin tarkoitus on kuvata eri maiden valtio- ja hallitusmuotoja, luokitella täten kootut havainnot sekä niistä valikoida parhaimmat ja edullisimmat järjestelmät tai järjestelmien yksityiskohdat. Tätä metodia käytti pääpiirteissään jo Montesquieu. Myöhemmältä ajalta ovat tyypillisen komparatiivisen metodin käyttäjinä tunnetuimpia Alexis de Tocqueville, Edvard Freeman, sekä viimeksi ruotsinmaalainen Karl Staaff. Näistä kolmesta määrittelee Free-man komparatiivisen metodin kirjassaan "Comparative Polities" seuraavasti: "Komparatiivisella politiikalla tarkoitan poliittisten institutsionien ja hallitusmuotojen vertailevaa tutkimusta. Vertailievan politii kan puitteissa tahdon saattaa rinnakkain ne lukuisat yhtäläisyydet, mitkä vallitsevat eri aikakausien ja kaukana toisistaan olevien maiden poliittisten institutsionien kesken." Freeman huomauttaa, miten tällainen tutkimusmenetelmä on omiaan osoittamaan, että suuria yhtäläisyyksiä, joita ei ilman tällaista menettelyä huomaa, on olemassa eri aikakausien ja maiden hallitusjärjestelmissä. Karl Staaff puolestaan vertaa komparatiivista metodia jonkinlaisiin ulkomaisiin opintoihin. Samoin kuin taitavan arkkitehdin tulee tehdä ulkomaanmatkoja saadakseen vaikutelmia ja ideoita sovelluttaakseen niitä - soveltuvissa kohdissa - omalla työalueellaan, samoin tulee poliittisen tutkimuksen tutustua eri maiden poliittisiin muotoihin sekä niiden nojalla vaikuttaa oman maansa valtiolliseen kehitykseen. Täten selittämällä vertailevan metodin käytännöllisen arvon Staaff pyrkii torjumaan sen väitteen, että vertaileva metodi on mahdoton, koska vieraan maan valtiolliset järjestelmät harvoin soveltuvat toisen maan oloihin. Staaff siis katsoo, että puheenaolevaa metodia on käytettävä arvostelukyvyllä ja huomioonottaen eri maiden eroavat olosuhteet. Freeman sitävastoin, kuten edellä mainitsin, oli sitä mieltä, että mitä erilaisimmat maat mitä erilaisimpina aikoina ovat menestyksellä käyttäneet samankaltaisia poliittisia muotoja. Hän siis ei paljoakaan pelkää, että vertaileva metodi johtaisi epätyydyttäviin tuloksiin.

Vielä on mainittava biologinenmetodi, jota useat tutkijat, m.m. aikaisemmin mainittu Deslandres, sanovat sosiologiseksi. Omasta mielestäni on kuitenkin syytä selvästi eroittaa nämä kaksi metodia toisistaan, sillä biologinen metodi on huolimatta eräistä yhtäläisyyksistä sosiologisen metodin kanssa kuitenkin varsin omalaatuinen. Biologinen metodi näet pitää valtiota luonnollisesti kehittyneenä organismina. Tämän metodin puitteisiin voimme lukea myös pyrkimykset selittää valtiota vertaamalla sitä ihmisruumiiseen ja sen elimistöön. Tällainen vertailu kuuluu ennen kaikkea vanhempiin aikoihin. Mutta viime vuosisadan lopulla, kun luonnontutkimus oli. selvittänyt organismien luonnonhistoriallisen muodostumisen ja kehityksen, esiintyy useita tutkijoita, jotka pyrkivät todistamaan yhtäläisyyksiä inhimillisten yhteisvaltiorakenteiden sekä luonnon organismien ja niiden luonnonhistoriallisen kehityksen kesken. Näiden tutkijain sarjaan kuuluvat Comte, Spencer, Schäffle, osittain Bagehot ja viimeksi 0scar Hertwig, viimeksimainittu selvittää suhteensa biologiseen menetelmään seuraavasti: "Valtion vertaaminen eläväiän organismiin ei ole, minun horjumattoman vakaumukseni mukaan, mikään tyhjän joutava mielikuvituksen tuote, vaan voi syvemmältä tarkastaen vaikuttaa selventävästi moneen suuntaan sekä johtaa epäselviä yhteiskunnallisia vaistoja ja voimia enemmän määriteltyjä tulevan valtiollisen kehityksen päämääriä kohti."

Läheistä sukua biologiselle metodille on sosiologinen metodi, sillä sekin nojautuu osittain luonnontieteellisiin saavutuksiin. Esiin. Letourneau kirjassaan »L'Evolution politielue dans les diverses races humaines" aloittaa sosiologisen esityksensä kuvauksella erilaisista eläinyhdyskunnista, painostaen kirjansa johdannossa nimenomaan sitä, että sosiologinen metodi edellyttää myös eläinten yhdyskuntaelämän tuntemusta. Näiden kuvauksesta Letourneau siirtvv selvittelemään hallitusten syntyä vanhojen heimojen ja barbaarikansojen keskuudessa esittäen laajan ainehiston eri maanosien ja aikakausien alkukansojen. poliittisista oloista. Sosiologinen metodi pyrkii näkemään yhteiskunnalliset tosiseikat sellaisina kuin ne ovat asettamatta tutkimukselleen yhtävähän teleologisia kuin eetillisiä tarkoitusperiä. Sen tehtävänä on osoittaa poliittisten institutsionien yhteiskunnalliset edellytykset Tähän pyrkiessään se usein käyttää induktsionia todistaen väitteensä laajalla esimerkkiainehistolla. Tästä eroaa kuitenkin esiin. Ratzenhoferin metodi, joka perustuu hänen omien sanojensa mukaan myös tunteen ja inspiratsionin myötävaikutukseen eikä vain tosiseikkojen tuntemukseen. Tällä hän tavallaan viittaa eräänlaiseen "méthode du bon sens" menetelmään, joksi Delandres sanoo hyvän arvostelukyvyn ja vaiston metodia. Tällaista "tunteeseen ja inspiratsioniin" perustuvaa metodia Ratzenhofer puolustaa myös sillä, että poliittisen tutkimuksen ei tule ainoastaan selvittää, miten asiat ovat nykyään tai miten ne ovat olleet, vaan sen tulee myös tehdä johtopäätöksiä, jotka avaavat objektiivisia näköaloja tulevaisuuteen. T.s. on pyrittävä tulkitsemaan yhteiskunnallisten tosiseikkojen luonnetta ja niiden sisäistä olemusta ja koetettava nähdä niistä enemmän kuin minkä pelkät esimerkit sellaisinaan voivat osoittaa.

Olen täten luetellut ne tieteelliset menetelmät, joita tähänastisessa poliittisessa tutkimuksessa on käytetty sekä samalla antanut lyhvin pikapiirroksin kuvan niiden luonteesta. Tämän jälkeen koetan antaa vastauksen kysymykseen, mitä metodia on käytettävä tutkittaessa poliittista elämää, poliittista taistelua ja poliittisia pyrkimyksiä.

Olemme asettaneet poliittisen tutkimuksen tehtäväksi määritellä ne objektiiviset edellytykset, joilla poliittinen taistelu tapahtuu ja joista yhteiskunnallinen kehitys on riippuva. Olemme myös sanoneet, että poliittisen tutkimuksen tulee pyrkiä ohjaamaan poliittinen elämä pois siitä epämääräisyydestä, sokeudesta ja umpimähkäisyydestä, joka poliittiselle toiminnalle vielä meidän päivinämme on ominaista.

Poliittinen taistelu, jonka ilmenemismuodot ovat poliittisen tieteen tutkimusobjekteja, tapahtuu yhteiskunnassa syntyneiden ja kehittyneiden etupyrkimysten, aatevirtausten ja kehitysedellytysten kesken. Senvuoksi on yhteiskunnan tuntemus kaiken poliittisen tutkimuksen ja arvioinnin ainoa objektiivinen lähtökohta.

Varhaisempina aikoina etsi luonnollisoikeus ja utilitarismi objektiivista ratkaisuperustetta ihmisestä itsestään, siis yksilöstä ja yksilön oikeudesta suhteessaan valtioon. Nykyaikaisen käsityksen mukaan yksilön etu ja yksilön oikeus ei ole, eikä ole koskaan ollutkaan, suoranaisessa suhteessa valtioon tai vain valtiosta riippuva. Yksilöjen etu ja oikeus liittyy usein ensi sijassa hänen yhteiskunnallisen ryhmänsä etuun. Yksilön, samoin kuin hänen työnsä ja harrastuksensa, menestys liittyy läheisesti hänen työalansa menestysedellytyksiin ja sillä toimivan ihmisryhmän yhteiseen etuun.

Tällaisten ryhmien etupyrkimyksissä ja keskinäisissä taisteluissa ilmenee siis poliittinen taistelu. Nämä ryhmät - niihin luettuna myös kansallisuudet ja kansakunnat - ovat politiikan subjekteja, ja niiden tuntemuksesta riippuu niiden keskinäisten suhteiden sekä niiden toimintaedellytysten tuntemus.

Politiikan metodin tulee siis lähinnä olla sosiologinen. Mitkään oikeus- tai hyötydogmit eivät voi taata riittävää objektiivisuutta poliittiselle tutkimukselle, jolleivät ne perustu edelläkäypiin sosiologisiin tutkimuksiiiin. Meidän täytyy luopua kaikista niistä tutkimusmenetelmistä, jotka edellyttävät vain yksilön ja valtion välisen suhteen, olipa niiden lähtökohtana kumpi tahansa näistä kahdesta. Yksilön oikeudet ja edut ovat riippuvaisia yhteiskunnasta ja yksilön menestysmahdollisuuksista yhteiskunnassa, valtion oikeudelliset muodot ja rakenne ovat myös riippuvia yhteiskunnasta ja siinä ilmenevistä valta-, varallisuus- ja sivistyssuhteista sekä ennen kaikkea kansan eri piirien poliittisesta aktiviteettista. Pyrkiessämme siis politiikan tuntemukseen ei valtio sinänsä eikä myöskään yksilö sinänsä voi olla tutkimusten lähtökohta, vaan yhteiskunta ja siinä ilmenevät ryhmät etupyrkimyksineen.

Pyrittäessä tätä tietä eteenpäin poliittisessa tutkimuksessa ei pääpainoa myöskään voida panna induktsionille eli historian ja päivän politiikan antamien esimerkkien opetuksiin. Historiallisella induktsionilla on yleensä se vika, että sen käyttäjä ei voi esittää kaikkia analogisia tapauksia, tai edes niiden riittävää enemmistöä, joten tavallisesti sellaisen esityksen väitteiden vastapainoksi voidaan esittää yhtä monta päinvastaista esimerkkiä tai - mikä oli pahempaa - osoittaa, että esimerkit eivät ensinkään asianomaiseen kohtaan esimerkiksi sovellu. Niinpä on täysin toivotonta ruveta historiallisten esimerkkien avulla punnitsemaan, mikä on parempi: demokratiako, monarkiako vaiko aristokratia. Jokaisen puolesta ja jokaista vastaan voidaan saada lukuisia historiallisia todistuskappaleita. Mutta sitapaitsi on huomattava, että poliittiset tapaukset eivät sinänsä paljoa ilmaise, sillä politiikka ei ole tapauksia vaan kehitystä ja tietoista pyrkimystä.

Harhaanjohtavia ovat myös vertailut biologisten organismien ja yhteiskunnallisten ilmiöiden, lähinnä valtion välillä. Sellaiset yritykset pakoittavat usein väkivaltaisesti sovittamaan ilmiöitä edeltäpäin määrättyyn kaavaan, vaikka ne eivät sellaiseen sovi, tai jättämään huomioonottamatta tärkeitäkin seikkoja, jolleivät ne ole yhtäpitäviä tutkimusedellytysten kanssa. Komparatiivista metodia taasen voidaan sovittaa vain institutsioneihin ja ulkonaisiin muotoihin, mutta tuskin suuremmassa määrin elävän elämän ilmiöihin. Tulemme näinollen siihen lopputulokseen. että poliittinen tutkimus edellyttää sosiologista metodia, joka pitäen lähtökohtanaan yhteiskunnallista ryhmitystä, yhteiskunnallisia kehitysedellytyksiä sekä yhteiskunnallisia valtasuhteita pyrkii tulkitsemaan poliittista toimintaa ja pyrkimyksiä - sekä myös valtiota ja sen rakennetta.