Lontoon Piccadilly Circusin kuvat käyvät aikamme kielikuvasta, mainosten maailman hallitsevuudesta. Media toistaa kuvan näkymää. Globaalit nuorisosukupolvet elävät McDonaldsin symbolien keskellä.
Hajaantuvalle valtio-opille oli tyypillistä se, että tutkijat omaksuivat yhteiskuntakriitikon rooleja ja jotkut tutkijat taasen puolustavat enemmän tiukan puolueettoman tutkijan itsenäisyyttä. Eräät tutkijat haluavat sivuuttaa laajemman julkisuuden ja kirjoittavat tulkintojaan lähinnä toisilleen. "Kielitieteellisen/retorisen käänteen" (tulkinnasta, katso myös kolmas luku) jälkeen monet kulttuuriset aineistot ja kulttuuristen merkitysten tilannekohtainen tulkinta ovat johtaneet siihen, että asiantuntijan ja kriitikon roolit ovat osaksi korvautuneet kulttuurisen tulkitsijan puheella. Tämä tarkoittaa sitä, että akateemisen politiikan tutkijan puhe ei enää ole "totuuspuhetta" tai vain puolueetonta todistelua: tutkijakin joutuu huomioimaan kommenteissaan ongelmien ja faktojen kontekstuaalisuuden (taustan) ja sen, että erilaisten yhteiskunnallisten toimijoiden perspektiivissä samatkin asiat, suhteet tai faktat voivat näyttäytyä hyvin erilaisilta ja kiistanalaisilta. Samalla yhteiskunnalliset subjektit itse myös (uudelleen)määrittelevät ympäristöään ja merkityksiään.
Hallinnonkin instituutiot joustavat ja epävirallistuvat, tuottavat tulosta ja joutuvat itse merkityksellistämään tehtäviään ja tavoitteitaan. Luokat kulttuuristuvat ja pelaavat merkityksillään. Yksilöt ja ryhmät joutuvat elämissään erilaisiin rooleihin (lokaali, tehokas, eettinen, globaali) tai yleisösuhteisiin (jumala, kannattajat, sukulaiset, akateeminen universaali yleisö) ja muuttuvat ja joustavat näissä tilanteissa. Kun maailman hallittavuus ja standardit madaltuvat ja samaan aikaa elää monenlaisia merkitysten (psykedeelisiä, nopeasti muuttuvia) tulkintoja, tutkijastakin tulee entistä enemmän vain yksi tulkitsija muiden joukossa. Hänen onkin oltava tarkkana, ettei hänen johtopäätöksiään lueta liian yleisenä totuutena, vaan ainoastaan joidenkin toimijoiden merkitysmaailmaa ja joissain historian tilanteissa esiintyviä ajattelutapoja ja käsityksiä kuvaavina tulkintoina.
|
Myös kovilla menetelmillä voi yrittää tulkita nuorten poliittista keskustelua ja kieltä? |
Filosofisen käsitteellisen pohdiskelun, käsitehistorian ja retoriikan paluu politiikan tutkimukseen ei ole kaikkien politologien mukaan merkinnyt uutta murrosta alan disipliinihistoriassa. Usein nämä vähättelyt tulevat juuri kovien menetelmien suunnasta. Kielitieteellisen ja retorisen käänteen merkitystä korostavat tutkijat taasen liittävät valtio-opillisen käänteen edellä mainittuun perspektivismiin. Faktat, termit ja merkitykset ovat osa kielipelejä, joissa ja joista kamppaillaan eikä ole olemassa 'oikeata' tai ikuista (tai meille vapautuvaa) kulttuuria, kieltä tai merkitysten kokonaisuutta. Tällainen itseymmärrys antaa myös tilaa poliittisen maailman rikkauden ja erilaisuuden mieltämiselle.
Erilaisissa kulttuuritaustoissa ja kielipeleissä valta, totuudet ja politiikka mielletään eri tavoin ja ilman näiden kielessä tapahtuvien kondtruktioiden (maailman sanallisen luomisen) ymmärtämistä eri taustoissa tapahtuvat poliittiset teot ja valinnat jäävät vaille mieltä. Monet korostavat myös sitä, että juuri politiikassa on kyse yleisistä merkityksistä (oikeudenmukaisuus, perustuslain tulkinta, yleinen mielipide) ja niiden välisestä määrittelykamppailusta. Tällöin koko retoriikan tutkimuksen repertuaari, suostuttelu, tyyli, argumentit, kielikuvat, eetos ja paatos (etiikka ja tavat silloittaa yhteys puhujan ja kuuntelijan kanssa) tulevat mukaan politiikan tarkasteluun. Näin esimerkiksi taitava ylipuhuja tai retorinen mediahahmo tulee analyysin kohteeksi - eikä tutkimuksessa ole tarkoituskaan 'paljastaa' hahmojen valehtelua tai epätotuudenmukaisuutta.
|
Lontoon Piccadilly Circusin kuvat käyvät aikamme kielikuvasta, mainosten maailman hallitsevuudesta. Media toistaa kuvan näkymää. Globaalit nuorisosukupolvet elävät McDonaldsin symbolien keskellä. |
Vanha Nietzschen motto - kuinka vain se, jolla ei ole historiaa, voi tulla määritellyksi - voi tässä käydä tieteellisten Totuuksien ja Metodismien varoituksesta. Politiikkakäsitteillä ei ole olemassa autenttista ja aitoa lähtökohtaa enempää kuin mitään ideaalista, mikä avautuisi meille jonkinlaisen selventävän kehityksen tai vapauttavan puhdistautumisen jälkeen. Tutkimus ja sen menetelmät eivät muodosta neutraalia argumentaatiota ja retoriikkaa tai nouse "retoriikan yläpuolelle" tarkastelemaan esimerkiksi tavallisten ihmisten poliittista ilmaisua "pelkkää, arkista retoriikkaa". Tutkimuskin perustuu usein puhutteleviin ja sopimuksenvaraisiin kielikuviin. Metodologismi ja tutkittavat sisällöt eivät ole vankasti ja terävästi erotettavissa. Tiede ja toisaalta 'ideologinen' ovat toisiaan täydentäviä käsitteellisiä systeemejä, niitä voi usein pitää luovan tietoisuuden tuottajina pikemminkin kuin sovittamattomina kielipeleinä. Tutkiessaan esimerkiksi asiantuntijoiden tai vaihtoehtoliikeiden argumentaatiota, tutkija voi oppia paljon, aina niin, että hän voi kertoa tämän muille ja aavistaa myös muiden asiantuntijuuksien ja vaihtoehtojen rakentamisen tapoja. (erit. Shapiro 1982, 199-202.)
Jotkut kulttuurin ja politiikan kielen tutkijat menivät 1980-luvun myötä omassa konstruktionismissaan - uskossa, että kaikki maailmassa on olemassa vain kielellistämisen kautta - hyvin pitkälle. He ovatkin saaneet vastakritiikkiä monesta suunnasta. Halutaan osoittaa, että esimerkiksi eläimet tekevät valintojaan ja selviävät päivänkierossaan ilman kieltä. Toisaalla puhutaan mykistä voimista ja rakenteista (väkivalta, seksuaalisuus, traditio, taloudellinen ja sosiaalinen ylivalta, luokat), joiden valta ei perustu kieleen. Jotkut kielentutkijat uskovat myös siihen, että kielen traditio (kielipeli, johon meidät on meiltä kysymättä heitetty) hallitsee sen oppijaa ja käyttäjää.
Kielen maailmassa on tavallaan olemassa myös hierarkkisesti ja 'luokittain' jäsentyvät ryhmät, joiden suhde kieleen vaihtelee, sen hallitsijasta sen orjaksi. Ongelma on hyvin vanha. Jo Marx puhui (taloudellisesta) luokka-asemasta ("an sich") ja toisaalta luokasta ja luodusta luokka-asemasta ("für sich"). Monet tutkijat (esim. Pierre Bourdieu) yhdistävätkin taloudelliset luokat (pääoman) ja kulttuuriset luokat (kultturipääoman hallinta ja erottelukyky) tarkastellessaan luokkien välisiä suhteita ja kulttuurisia pelikenttiä (merkityksiä).
Tv:n "Kauniit ja rohkeat" -sarja (kuva vas.) ja pelihallin kolmiulotteiset koneet (kuva oik.) luovat illusorisia ja mukaansatempaavia tiloja, tarinoita ja kamppailuja. Miten nämä imaginaariset jutut, merkitykset ja maailmat heijastuvat arkikäyttäytymisessämme? Kuka ja mikä pelissä vie?