Energeettisessä valtioteoriassaan Ruutu erotteli yhteiskunnan, poliittisten voimien ja valtion tasot ja katsoi valtion ideaaliseksi tehtäväksi valtiososialismin ideaalien mukaisesti luoda kulttuuri, jossa optimaalisella tavalla (hyötysuhde) ratkottaisiin eritasoisia yhteiskunnallisia ja poliittisten voimien välisiä ristiriitoja. Näin sosiaaliset, kulttuuriset, taloudelliset ja poliittiset energiat voitaisiin optimaalisella tavalla vapauttaa valtiollisen edistyksen palvelukseen. Omalla tavallaan hän siis ylitti valtiollisen monismin ja yksinkertaisten valtiollisten organismiajatusten sudenkuopat. Aikakauden objektiivisten kehitystendenssien, kuten työväen nousu ja järjestäytyminen, vastustaminen oli yhtä typerää kuin ampuminen rihlapyssyllä Imatran koskeen, vastavirtaan! Valtion tuli tarttua ristiriitoihin, myös sosiaalisiin ongelmiin ja erityisesti valistustehtäviin.

Valtio-opin rationalismilla ja soihdulla (jota vallankin pikkuvaltiot tarvitsivat "hurraa"-isänmaallisuuden sijaan) oli tässä saumansa. Hyötysuhdeajatus ei liittynyt vain valtion sisäisiin suhteisiin, vaan myös ulkosuhteissa tuli varsinkin pikkuvaltioiden ymmärtää realistisen hyötysuhteen kylmä kalkyyli ja realismi. Vielä talvisodankin jälkeen - jolloin porvarillisen aktivistiporukan suunnannäyttäjä, Mannerheim, oli pyytänyt Ruudulta, jonkinlaiselta aktivistien vasemmistointellektuellilta, arviota talvisodan valinnoista - Ruutu jaksoi puhua pikkuvaltioiden hyötysuhteen ja realistisen itseymmärryksen puolesta. Hän paheksui Neuvosto-osapuolen toimia, mutta laski, että hyväksymällä Neuvostoliiton aluevaatimukset ennen sotaa, oltaisiin hävitty vähemmän kuin sotimisen kautta, jolloin nuoria miehiä kuoli ja saimme orpoja ja invalideja.

Ruutu myös rakenteli omintakeisia intellektuaalisia ja (puolue)poliittisia manööverejä omien eurooppalaiseen sosiaaliseen valtioteoriaan ja energetiikkaan nojaavien periaatteidensa pohjalta. Ruudun (puolue)politiikan - "kahdeksan puolueen miehen" - kaari onkin omintakeinen. Edistyspuolueen ja Maalaisliiton kommentoijasta ja kertoman mukaan "jääkäriliikkeen syntysanojen lausujasta" (Ruutu sai rangaistuksensa, "Spalernajan vankilareissun") tuli 1920-luvun alussa valtiososialisti, joka siirtyi "Rubiconinsa yli porvarillisesta leiristä sosialistiseen". Häntä voitaneen pitää aktivistisukupolven valtiososialistisena tulkkina (Mannerheim oli Valkoisen Suomen järjestysideologian tulkki). 1920-luvun alussa Ruutu perusti ideologisia valtiososialistisia opintokerhoja ja valistuslehtisiä, joiden merkitys jäi lähinnnä "vain" intellektuaaliseksi, mm. ylioppilaat Heikki Waris (ensimmäinen Suomen sosiaalipolitiikan professori), Urho Kekkonen ja Jussi Teljo kuuntelivat "20-luvun fasinoivaa Ruutuaan" tarkkaavaisesti.

1930-luvun puolella Ruutu yritti omien puolue-aloitteiden (kansallis-sosialistiset aloitteet) kautta päästä läpi aina eduskuntaan saakka. Näitä aloitteita on myös yritetty niputtaa yhteen mannermaisen kansallis-sosialismin kanssa - epäonnistuen, koska niissä ei ole kuin niukka perä, flirtti Mussolinin 20-luvun opinkappaleiden kanssa. Kun valtiososialismi ei purrut, professori ja kampuksen huomattava reetori Ruutu päätti ajaa (Buick-merkkisellä autollaan, Suomen autoliiton ja vapaa-ajattelijoiden puheenjohtajana) tovereineen sosialidemokraattien puheenjohtajan Väinö Tannerin luokse vuonna 1937 ja liittyä demareiden jäseneksi. Tanner otti porukan myönteisesti hymyillen vastaan, mutta Ruudun puolueliike ei pysähtynyt tähän. 1930-luvun myötä Ruutu alkoi ymmärtää myös demariopposition ääniä ("Kuutoset") ja sodan aikana hän olikin yksi ns. rauhanopposition lähimiehistä, mistä ei sodan jälkeen olut pitkä matka perustettavan Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) sosialistien SYP:iin (Sosialistinen yhtenäisyyspuolue).

Kylmän sodan aikana tällainen kommunistiveljeily kostautui ja Ruutu jäikin monessa suhteessa yksin, "tyhjän päälle", kahtaalle polarisoituneessa kylmän sodan ideologisessa tilanteessa. 1950-luvulla hän ei sanut kansainvälisen politiikan realistisia käsikirjoituksia julkaistua, jotkut koulutuspoliittiset aloitteet ja satukirjat sentään menivät läpi ja hänet haudattiin yksinäisenä, vain muutaman koulukuntansa edustajan saattamana 1956. Ruudun poliittinen biografia onkin kiehtova esimerkki, kuinka pikkuvaltiorealistin tie voi olla 'kansallisesti' merkityksellinen ja ongelmia antisipoiva (ulkopolitiikka/sosiaalivaltio), vaikka hän omana aikanaan olisikin "hullu" (vrt. Gramscin 'kollektiivinen intellektuelli', joka ideoi ja tekee aloitteita taustalla, muttei koskaan kykene luomaan omia joukkojaan).