Aika ja tila eivät ole ikuisia, ne muuttuvat historiassa ja niitä käytetään vallan välineinä ja 'poliittisesti hyväksi'.
Jo aiemmin tällä verkkokurssilla on kohdattu (näkymättömän) vallan ja sen suhteita ja verkkoja avaavan politiikan laajat määrittelytavat. Populaarin politiikan tasolla puhutaan tällöin usein arkielämän politiikasta, mikrovaltasuhteista tai vaihtoehtoisista elämäntavoista ja uusista yhteiskunnallisista (vaihtoehto)liikkeistä. Jotkut jälkimodernin teoreetikot puhuvat myös radikaalista kontekstualismista - uudenlaisesta ihmisten kulttuurisesta pluralismista, missä kansalliset arvot, yleiset ohjelmat ja sosiaalipolitiikat menettävät merkitystään ja (ala)kulttuuriset ja yksilölliset arvot ja koodit nousevat. Tällöin ihmisten yksilölliset valinnat ja identifikaatio omassa kulttuurikontekstissaan merkitsevät myös poliittisia valintoja. Valtaa arvioiva ja poliittinen optiikka tavallaan jäsentyykin alhaalta ylös, kansalaisyhteiskunnan (pluralismin) ja usein yksilön näkökulmasta. Euronuorten poliittisia kulttuureja voi yrittää jäsentää faktorianalyysillä.
| Yksilöistä ja kuluttajapoliitikoista mekkaloijiin ja vaalikoppi-irvailijoihin |
Paljon käytetty esimerkki tässä on feminismi, minkä motto 'henkilökohtainen on poliittista' pyrkii avaamaan kaikkia arkisia tilanteita, jolloin nainen jää 'toiseksi' sukupuoleksi (gender). Samaan tapaan yksilöllisiä ratkaisuja kulutuksen ja elämäntavan tasolla voidaan avata poliittisesti. Vihreä vegaani saattaa tokaista "olet sitä, mitä syöt", joka heijastelee poliittista ajatusta ihmisestä, joka omilla arkisilla sosiaalisila valinnoillaan rakentaa itseään ja vaikuttaa esimerkillään (lähi)verkoissa. Tässä yhteydessä puhutaan myös 'identiteettipolitiikan' käsitteestä. Se sisältää ajatuksen, että jokainen yksilö itse joutuu konstruoimaan itselleen jonkinlaisen muuttuvan (turva)identiteetin, missä yhdistyvät perinteet ja yksilön omat kokemukset ja reflektiot. Yksilöllistyvässä globaalissa maailmassa (Anthony Giddensin 'elämänpolitiikka') ja riskiyhteiskunnassa (Ulrich Beckin 'sub-politiikka') yksilö joutuu - halusi hän sitä tai ei - myös eettis-poliittisiin vastuutilanteisiin sosiaalisesti ja ekologisesti. Jotkut tutkijat korostavat myös sitä, että yksilöllinen elämä media- ja koulutusyhteiskunnassa sekä markkinoilla muuttuu entistä esteettisemmäksi. Tällä on vaikutuksensa myös yhteiskunnallisiin valintoihin, näkökulmiin ja mediadraamaan.
Toisaalta yksilöllisesti omaksutut elämänpolut, kulttuurit ja itsekuri ovat osa elämäntapaamme. Yksilöt ovat ikäänkuin tuotantovoima. Moderni talous ja yhteiskunta ei voi nojata enää kansanjoukkojen tai luokkien alistamiseen tai summittaiseen hallintaan: tarvitaan kvalifikoituun työhön, joustaviin elämäntapoihin ja kulutukseen kykenevää yksilöä ja hänen kehityksensä turvaamista ja uusintamista.
| Elämäntavan valinnat ja elämänpolitiikka eivät ole kaikille helppoja. |
Ympäristömme, maailman tilankäyttö ja suunnittelu ja toisaalta aikataulut (aikakäsitys) ovat monessa suhteessa poliittisia.
|
Aika ja tila eivät ole ikuisia, ne muuttuvat historiassa ja niitä käytetään vallan välineinä ja 'poliittisesti hyväksi'. |
Tilannetta voi hahmottaa myös palkkatyöläisen arkielämän pakkojen, tilankäytön ja aikataulujen kannalta. Missä on työväenluokkaisen, työssäkäyvän ja kahden kouluikäisen lapsen äidin poliittisen valinnan vapaus modernissa suomalaisessa helsinkiläislähiössä v. 2001? Kenen määrittelemien ja rakentamien tilojen (julkiset tilat, arkkitehtuurit, reitit, asunnot, tehtaat, kulutuspaikat ja miehen korttelikapakka) ja aikataulujen (nukkuminen, perheen ja miehen 'uusintaminen', kaupassakäynnit, tehtaan eli 'palkkatyön vankilan' alku- ja loppupillit ja tauot sekä työmatkaliikenne). Kun mietimme duunari-äidin tilojen vaihtuvuutta ja valinnaisuutta tai aikataulujen stressaavuutta ja hektisyyttä yhden arkipäivän kierrossa, voimme nähdä niukkuuden. Onko 'vapaus' siinä, että voi valita yhden TV-ohjelman, kirjan tai puheenaiheen (miehensä kanssa) illan myöhäisinä tunteina - tai kenties utooppisen näköalan keski-iästä, jolloin hän voi valita iltaopiskelun, uuden ammatin, miehen tai kevyemmän eettis-sosiaalisen elämäntavan (asuinpaikan tai -tilat)?
Arkisten tilojemme suunnittelu ja karttojen määrittely ja piirtäminen sisältävät omat kulttuuriset valta-ajatuksensa, eron tekemisen, kontrollin ja valinnan paikkansa, poliittisen avaruutensa. Monet feministit puhuvat 'Pelon maantieteestä', millä viitataan naisia fyysisesti uhkaaviin ja pelottaviin tiloihin ja pakkoihin. Moderni keskustelu kaikkialla valvovasta silmästä (atk-tietokantojen kerääminen intiimeistä asioista ja ongelmista, niiden yhdistelmät, lasten kännykkäkontrolli, lääketieteen manipulaatio ja hygieniakontrolli, valvontakamerat) osoittavat myös tilojen kontrollin huikeat näköalat.
Katso kiehtovaa lähdesivua eurooppalaiseen kriittiseen keskusteluun, jossa mm. kehon kontrolli ja hallinta on osa vallankäyttöä.
| Monet globaalit riskit ja "time is money" -ajatukset rikkovat aika-tila -käsityksiämme. |
Kari Palonen on esittänyt laajassa politiikan määrittelytavassaan erilaisten poliittisten toimijoiden monia mahdollisuuksia politisoida ja politikoida (pelata, tulkita, hyväksikäyttää) aikaan ja tilaan liittyvillä suhteilla, myös yksilön arjen tasolla. Keskeisenä kolmantena ulottuvuutena hän erottaa vielä kielen. Hänen kirjansa otsikko on "Politikointi, politisointi, politiikka - Tulkinta politiikan ajatusmuodon pelikieliaikatiloista" (1993). Politiikka ei merkitse Paloselle sektoria (kannikkaa, lehden tai budjetin osaa tai lukua, sarkaa, aluetta tai erotettavaa erikoisaluetta, taitoa tai kulttuuria) ja ajatusta että ihmiset joko ovat mukana politiikassa tai sen ulkouolella. Hänelle politiikka merkitsee aspektia. Olennaista ei ole se, onko jokin ilmiö poliittinen vai ei, vaan missä ja miten jonkin asian, suhteen, ongelman poliittisuus ilmenee."Millä tahansa ilmiöllä on/voi olla poliittinen aspektinsa, millään ilmiöllä ei ole välttämättä poliittista aspektia, mikään ilmiö ei ole varmasti "suojattu" poliittisuudelta."(Ema, 14.) Puhe politiikasta aspektina merkitsee sitä, että nähdään myös katselijan, toimijan ja lukijan aktiivisuus 'poliittisen' erottamisessa ja tunnustamisessa.
Paloselle poitiikka-sana tai polit-attribuuteilla alkavat termit ovat vain nimiä, se ei sisällöllisesti ja merkitykseltään ole mitään yksiniittistä tai 'annettua'. Tulkintoja on monia, niistä kamppaillaan, ihmiset puhuvat toistensa ohi. Politiikkakäsityksiä ei voi panna paremmuusjärjestykseen tai tehdä niistä Yhtä Suurta Yhteenvetoa. Ne ovat osaksi myös yhteismitattomia. Keskittyessän kieleen politiikan tutkija tulkitsee politiikkaa koskevien puhetapojen tai käsitteiden (käytön) eroja, konflikteja ja muutoksia ja kysyy: "kuka, mitä, miten, milloin, missä, kenelle, missä tarkoituksessa 'puhuu politiikasta'." (Emt., 16-17.) Ei ole olemassa mitään kirjakielisen oikeaa politiikka-ilmausta, millä voitaisin diskvalifioida huonot tai väärät määrittelyt. Vaikka 'polit'-käsitteitä on käytetty aina antiikin kreikasta saakka, niiden merkitysmuutokset ovat olleet dramaattisia. Esimerkiksi 1750-1850 -luvuilla koko yhteiskuntapoliittinen käsiteapparaatti muuttui staattisesta modernin toiminnalliseen ja tulevaisuusorientoivaan suuntaan (käsitehistorian elävä klassikko Reinhert Koselleck 1979).
Politiikan kieltä ja sanankäyttöä, käsitteitä, argumentteja, tyylejä ja symboleja, retoriikkaa, diskursseja (keskustelutapoja, 'puhumoita'), metaforia (kielikuvia) ja sen tradition valtaa tai sen lyyristä uudistavaa kekseliäisyyttä voi tutkia monella tavalla. Edellisen virkkeen kaikki termit voivat olla nimiä koulukunnille "lingvistisen (retorisen) käänteen" (Richard Rorty - Kari Palonen) jälkeisessä yhteiskuntatieteessä (1960-, Suomessa vasta 1980-) ja sosiolingvistiikassa. Ajatus kielestä ja sen merkityksistä tutkimuksen kohteena jakautuu useisiin koulukuntiin hermeneutikoista, eksistentialisteista aina diskurssiteoriaan, jälkistrukturalismiin tai analyyttisen koulukunnan puheaktiteorioihin ja perinteisiin sisällönanalyyseihin. Jotkut tutkivat sosiaalisia tai alueellisia murteita.
Eräät keskittyvät argumentaatioon ja retoriikkaan: miettivät esimerkiksi sitä, keille yhteiskuntapolitiikan ohjelmat kirjoitetaan (yleisösuhde) ja mitä tämä merkitsee valtasuhteiden kannalta (kansalaiset vai valtionvarainministeriö). Käsitehistorioitsija voi lukea sana- ja sivistyssanakirjoja vuosisatojen ajanjaksoilla ja päätyä ajatukseen, että englannin ja saksan termit elävät omaa historiaansa, vaikka molemmissa monimielisyys ja "epävarmuuden ja avoimuuden kasvu" ovat ilmeisiä. Nuorisotutkija voi kerätä nuorten kirjoitusten metaforia ja huomata, kuinka väitetty nuorten epäpoliittisuus tarkoittaa vain etabloituneiden poliitikkojen tapaa väheksyä nuorten omia arvostuksia ja politiikkakäsityksiä. Kaikki asiat, luokat ja instituutiot voivat olla kulttuurisen ja kielellisen määrittelyn kohteina. Salminen (1993, 211-214) kiteyttää tapoja, joillla hallinnon myytit, arvot, uskomukset ja symbolit voivat olla analyysin kohteena.
Monesti valtio-opissakin on haluttu käyttää yksinkertaistettuja vallan määrittelytapoja. Haluttu rajoittaa vaikeita kysymyksiä, ristiriitoja, politiikan tutkimuksen ristiriitaisia näkökulmia (parametrejä). On pohdittu, voiko valtaa jakaa, onko se aina jotakin osapuolta sortavaa (repressiivistä) vai konstitutiivista (poliittiselle sopimisille aukinaista, perustuslaillista, yhteisesti jaettua)? Tarvitsemmeko rakenteellisia (strukturalistisia) termejä sen kuvaamiseen (esimerkiksi sosiaalinen tai taloudellinen pääoma) vai liitetäänkö se subjektin kykyyn toimia ja operoida (innovatiivinen yritysjohtaja tai tutkija)? Onko se resurssi, joka suodaan ihmisille (kielellisessä, taloudellisessa vai sosiaalis-poliittisessa) kontekstissa, johon ihminen ’heitetään’, synnytetään? Periytyykö valta eli onko olemassa jonkinlainen sosiaalisen, kielellisen, taloudellisen resurssin tai vallan deterministinen ’traditio’?
Onko valtasuhteen määrittely enemmän analyyttinen teko kuin normatiivinen (arvottavan maailmanasenteen ottamisen) asenne? Sisältääkö valtasuhteen ei-symmetrisen, epäreilun ja epätasa-arvoisen puolen nimeäminen aina (implisiittisesti) ’joidenkin ylivallan kritiikkiä’? Voiko valtaa harjoittaa vastuullisesti? Voiko valtaapitävää pitää poliittisessa vastuussa - tai tulos-, tili-, selvitys- tai laatuvastuussa? Voidaanko valtaa vastustaa tai kääntää sitä autonomiaksi ja vapaudeksi? Onko valtasuhteista vapautuminen toivottavaa tai mahdollista? Mitä ajatella vallan muodoista, joita sen kohde ei tunne tai tiedosta (mykkä, näkymätön valta, uhka, repressio, indoktrinaatio).
VALTA ONKIN POLITIIKAN TUTKIJALLE SAMAA KUIN TALOUS TALOUSTIETEELLE ? ”Valta on ilmeisesti tärkein organisoiva käsite sosiaali- ja politiikan teoriassa ”(Terence Ball 1992).
Klassisissa lähestymistavoissa on isoja eroja. Toisaalla (1) totaalihistorialliset voimapolitiikan realistit, joille itsekäs ja anarkistinen valta on politiikalle kuin aika historioitsijalle. Toisaalla opit (2), jossa valta on poliittisen analyysin aspekti: politiikka jäsentyy valtakamppailuna, ja tästä valtaresurssista, poliittisen toiminnan mahdollisuuksien laajentamisesta, käydään koko ajan kamppailua huolimatta siitä, että poliitikot puhuvat enemmän (vain) ideaalisista asiatavoitteista. Välittävässä muodossa jätetään (3) valta samansisältöiseksi kuin politiikka, mutta jätetään areenamäärittely jälkimmäiselle (esim. Robert Dahlin moninainen tulkinta, jossa valta kuten politiikka voidaan muotoilla monilla inklusiivisilla tavoilla).
Anglo-amerikkalaisessa maailmassa on pitkään keskusteltu ”vallan erilaisista kasvoista”. Pluralistinen ja käyttäytymistieteellinen (behavioralistinen) ote ja ihmisten välinen valtasuhde –ajatus johtavat vaikeisiin kysymyksiin vallan mittaamisesta ja sen tutkimisen operationalisoinnista (nimeämisestä ja hallinnasta empiirisessä tutkimuksessa). Banaalit, yksinkertaiset tulkinnat saavat vastaansa konstikkaita sosiaalisia suhteita ja rakenteita, joita on mahdotonta mitata. Empiristi ajattelee valtaa ja sen mittaamista tekijän A vaikutusvaltana B:en tai A:n kykynä saada B tekemään jokin teko C. Kriittinen tutkija löytää paljon valtaa vallan porttikongeista ja repressoivista rakenteista, joiden valtaa ihmisen yli on vaikea mitata – pikemminkin tutkijakin voi opettaa hallittuja vapautumaan vallan verkoista. Vielä abstraktimpi tapa ymmärtää valtaa on vallan hahmottaminen kaikkialla läsnäolevaksi positiiviseksi, tuottavaksi, kyvyksi, jolla A voi saada aikaan muutoksen B:n kontekstissa tämän ’edun’ mukaisesti – esim. opettaja voi itsekurin ja aapisen (valistuksen) opettamisen kautta voimaannuttaa oppilaansa. Tällöin ei korosteta kriittisen tutkimuksen mukaista vallan negatiivista puolta, jota moralisoitaisiin tai halvennettaisiin kuten monesti feminismissä ja marxilaisuudessa.
| Kiista vallan kasvoista |
Turo Virtasen väitöskirjassaan (1994) suomentamassa meillä paljon puhutussa Lukesin vallan kaaviossa näkyy hyvin kolmidimensionaalisen kriittisen tutkimuksen merkitys vallan avaamisessa. Pohditaan, liitetäänkö valtaan intressikonflikti (havaittava, latentti, ei-eturistiriitaa). Samalla Lukes omintakeisen johdonmukaisesti erottelee auktoriteetin, vaikutusvallan ja vallan käsitteet samoin kuin nimeää pakko- ja väkivallan mykkinä vallan muotoina, jotka eivät puhuttele meitä auktoriteetin tai retoriikan kautta.
Colin Haynkin mukaan Lukes, uusmarxistit tai uus-elitistiset teoreetikot eivät kuitenkaan Michel Foucaultin tapaan kykene erittelemään valtaa kaikkialla läsnäolevana, positiivisen produktiivisena suhteena. Esimerkiksi Foucaultin tavassa valtaa ei jäädä paheksuen mestaroimaan Ei ole kyse vain vallasta joka A:lla on B:hen tai tämän tekoihin/toimintaan. Ensisijaisemmin: kyse on seurausvaikutuksista kontekstissa, missä myöhempi toiminta näyttäytyy. Vallassa on kyse kontekstin (toimintaympäristön, asiayhteyden, toimintayhteyden) luonnista (produktiivisuudesta, ”edistyksestä!”): TOIMIJOIDEN KAPASITEETISTA/VOIMAVAROISTA UUDELLEEN MÄÄRITELLÄ SE, MIKÄ ON SOSIAALISESTI, POLIITTISESTI JA TALOUDELLISESTI MAHDOLLISTA MUILLE/TOISILLE.
Esimerkiksi koulutus- ja tieteellinen tieto käyttävät nykyään valtaa siinä määrittelyssä, minkä koemme ’totuutena’, ’terveenä’, hyvän maun mukaisena tai normaalina. Vallankin itsekuri, tieto ja tieteen tulo sosiaalisten väestöllisten ja työnjaollisten käytäntöjen muokkaamisen muuttaa valtasuhteita moderneiksi ja meidän silmissä rationaalisesti hallittaviksi. Tiedon ja tutkimuksen objektit, metodit ja tiedoksi ymmärretty ja hyväksytty, tieteellinen totuus, sitä koskevat puhetavat vaihtuvat eri periodeina ihmiskunnan historiassa. Tiedon käytännöt ja asiantuntijuudet muokkaavat käsityksiämme fyysisistä terveysasioista tai yhteiskunnallisesta suotuisasta toiminnasta.
”Ihmisten välisissä suhteissa...valta on aina läsnä....nämä valtasuhteet ovat muuttuvia suhteita, eli toisin sanoen, ne voivat muuntautua, modifioitua, niitä ei anneta yhdellä kertaa ja kaikille...ajatus, että voisi olla.... jonkinlainen keskustelun taso tai yhteinen ilmaus, jossa ikään kuin totuutta koskevat (kieli)pelit kulkisivat ja kiertäisivät vapaasti , ilman vastusta tai esteitä, ilman pakkoa ja ilman pakkoefektejä, näyttäytyy minusta utopiana....ollaan sokeita sille, että valtasuhteet eivät ole jotain pahaa sinänsä, joista tulee kunkin vapautua. En usko olevan yhteiskuntia ilman valtasuhteita.” (Foucault 1988, 11-12, 18).
Michel Foucault (1980 ja ks. tulkinnasta, mm. Helén 1994) on nimi, jota ei voi ohittaa puhuttaessa vallan ja politiikan laajasta mieltämistavasta. Tälle vuosikymmen sitten AIDS:iin kuolleelle modernille klassikolle oli koko ajan selvää se, että myös tieteellinen totuus, "käsitys normaaliudesta" ja järki ovat viime kädessä hyvin historiallisia ja muuttuvaisia. Tieteemme ja tietomme maailmasta ei perustu jatkuvuuteen, vaan maailmankuvamme ja sitä tukevien kulttuuristen käsitysten ja disipliinien (kulttuuriset järjestykset, hyvän maun ja järjen mukaiset arvot ja totuudet) kehityksen (usein dramaattisiin) murroksiin. Foucault tutkiikin juuri näitä murroksia: miksi jonkun asian tai ilmiön normaalius ja totuus muuttuu - mitkä tekijät ja instituutiot (uskonto, pedagogiikka, tiede, palkkatyö) tulevat väliin, osoittautuvat voimakkaiksi ja muuttavat aiemmat tulkinnat, totuudet ja kulttuuriset koodit "vanhentuneiksi tai falskeiksi". Hän pohti itse asiassa sitä, miten "ihmisestä" (yksilöityvästä toimijasta) tuli moraalinen, tiedollinen ja sosiaalinen subjekti. Länsimaisten yhteiskuntien toimintamekanismien tutkimusta hän nimitti genealogiaksi ja normaaliuskäsitysten historiankirjoitusta 'arkeologiaksi'.
Kyse onkin arjen 'mikrokosmoksesta' tai 'mikrovallasta', ruumiin poliittisesta teknologiasta" tai biovallasta. Käytännöistä, näkymättömistä normeista ja vallasta sekä traditioista ja disipliineistä, ajattelutavoista - jotka järjestyksenä, valtana tai sen verkkona ohjaavat, jäsentävät, järjestävät ajatuksiamme esimerkiksi koulutuksesta ja sen todistuksista elämämme pyhimpinä tarkoituksemukaisuusarvoina. Koulutusta ja todistusta ei ole aina ollut: mitkä tekijät ovat nostaneet sen yksilön arvoa ja menestystä ohjaavaksi ja mittaavaksi (usein kiistämättömäksi) ohjenuoraksi. Hulluutta, valetta, terveyttä, rationaalisuutta tai seksiä on määritelty sangen eri tavoin jopa viimeisen sadan vuoden aikana. Foucault kysyy, mistä määritelmät nousevat ja minkälaisen aseman ne saavat ihmistä koskevissa teknologioissa ja biovallan käytössä. Minkälainen subjekti (ihminen) näiden disipliinien puitteissa muotoutuu?
Toisaalta jotkut kulttuurikoodit törmäävät toisiinsa: sukupuolen koodit saattavat tuottaa joskus esimerkiksi ristiriitaisen strategisen valintatilanteen koulutus- tai työelämämaailman kanssa (perheellinen nainen ja vaativa työ).
Biovallan historiallisia syntylinjoja, variaatiota ja murroksia pohtiessaan Foucault päätyi sen modernisuuteen:" Se alkoi järjestyä 1600-luvulta lähtien kahden navan ympärille. Yhtäältä ihmislajista ja sen elämästä tuli poliittinen kysymys niiden keskustelujen ja toimintojen myötä, jotka kietoivat väestön, valtion ja vaurauden yhteen. Toisaalta reformit ja kokeilut sotaväen harjoituskentillä, kouluissa, sairaaloissa, köyhien työlaitoksissa ja vankiloissa politisoivat ruumiin kurivallan kautta. Nämä kaksi kietoutuivat toisiinsa seksuaalisuuden figuraatiossa 1700-luvun lopulta alkaen."(Helen 1994, 274-75.)
| Olemmeko seksuaalisesti tai yhteiskunnallisesti vapaita - voiko kulttuurin disipliineistä vapautua? |
Sivilisoitumisen eteneminen ei merkitsekään vain hyvinvoinnin ja (sosialidemokraattisen) edistyksen laajenemista, vallattomuutta ja yksilöiden suverenisuuden kasvua. Monessa mielessä moderni kontrolli henkistyy, tarkentuu ja totalisoituu, kun vanhan tradition, uskonnon, isän ja suvun, patukkavallan ja uhkailun tai ruumiisiin puuttumisten käytännöt väistyvät. Moderni huolenpito - toimeentulotuet, räätälöinnit, verkostoitumiset, elämänhallinnat, kolmannen sektorin soppajonot - voi olla uusi askel vallan laajenemisen ja yksilöiden paikan näyttämisen ketjussa. Hyvinvointivaltiolle ja sen kehittämiselle Foucaultillakin oli vaikea löytää vaihtoehtoa.
Monet aikamme poliittiset diskurssit pohtivatkin sitä, tuleeko hyvinvointivaltion käsivarsia laajentaa vai vetää takaisin sosiaalisten ongelmien kentällä.
Tapani Sarvannin haastattelussa Ylioppilaslehdessä pohditaan huumepolitiikan käsivarsia ja sanktioita
Sivilisoituminen (henkisen itsekurin kasvu) on oiva esimerkiksi siitä, miten kasvavassa määrin me kuritamme itse itseämme.
Moderni maailma saattaa supistaa vapaan leikin aikoja ja paikkoja lastemme elämässä. Neuvolat, päiväkodit, (esi)koulut opettavat jo varhain lapsille itsekurin tekniikoita.
| Osaammeko itse lainkaan analysoida itsekurimme alkuperää - koulunpenkkiä tai Odysseuksen kieltäymyksiä? |
Valta on Foucaltille usein produktiivista, tuottavaa. Tuottamalla jonkin uuden kulttuurisen jäsennystavan ja hierarkian nouseva sosiaalinen ryhmä saattaa 'edetä' ja kehittää hyödyllisen systeemin tai normin itselleen. Esimerkiksi kapitalismin tehdassali ja sen työn organisoinnin ja kontrolloinnin keinot olivat vallankumouksellisia. Työläisen kurin kehittyminen pakosta, pomojen katseen ja työajan kontrollista taylorismiin (tieteeseen ja mittaamiseen), tulosvastuuseen ja jälkifordismiin (kulutus ajaa duunaria suorituksiin) osoittaa erään tällaisen produktiivisuuden ketjun. Armeijan mekaanisen käskykurin ja "rivimarssittamisen" dynamisoituessa ja strategisten liikkeiden vallatessa alaa, niistä tuli tehokkaampia. Rangaistuslaitosten, luostarikoulujen, sairaaloiden ja vankilan sisäisen kontrolli henkistyy keski-ajan jälkeen. Niiden tilankäytön ja kohteiden järjestämisen ja katseen valvonnan periaatteet monipuolistuvat ja dynamisoituvat. Ruumiillisten rangaistusten ja kärsimysten käyttö vähenee - 'moderni' häpeää niitä.
Henkiset hoidot, kurinalaisuudet ja niiden oppi-alat ja tieteet tunkeutuvat näihin modernisoituviin laitoksiin. Henkisen itsetreenauksen kasvu (learning by doing, terapia, sosiaalityö, papit, hygienia) tulevat osaksi vankiduunia (tarkentuvat tieteenalat, professioiden käsivarret ja disipliinit, sosiaalityö ja -pedagogia, kriminologia - jopa "hoitotiede"). On kuljettu pitkä matka keski-ajan rangaistusmäeltä (missä vangitun ruumis silvottiin, tervattiin ja rikottiin hevosilla pelotusnäytökseksi ja esimerkiksi muille) aikamme hoitolaitoksiin. (Leikillisen pirullisesti sanomme, että skandinaaviset vankilatkin ovat hoitolaitoksia, eivät enää oikeita vankiloita.) Olemme tulleet monenlaisen lääketieteen, psykologian ja psykiatrian, sosiaalipedagogian, hoitoon ja hoidosta pois saattaviin ja yksilöllisen terapian muotoihin ja instituutioihin, "edistyksen" maailmaan. Kaikista stigmoista (mielisairaaloiden ja vankiloiden eristäminen ja leimat) tai fyysisistä rangaistuksista (vangin aika, tilat ja seksi) ei ole irtauduttu ja ajoittain puhumme jopa niiden kiristämisestä. Foucaultille kontrollin, valvonnan ja kurin henkistymisen historia, siis itse asiassa itsekurin kasvun (siveellistymisen, sivilisoitumisen) tarina, on perushistoriaa. Tämän vuoksi koko perinnettä usein kutsutaankin sivilisaatiokritiikiksi, sivistyneen yksilön arkeologian kirjoittamiseksi.