Meille - pitkään sivilisoiduille - nämä asiat ovat vieläkin tuttuja. Seksuaalisuutta ja sen normeja opetetaan meille osana väestöpolitiikkaa, kansanterveyttä ja siveellisyyttä. Vasta hiljattain kansalliset seksuaalipolitiikan säännöt ovat moniarvoistuneet - ja nainen on tullut mukaan enemmän subjektina ja seksuaalipoliittisena toimijana. Seksuaalisesta nautinnosta ja masturbaatiosta voi puhua - niiden aiempi stigma (leima, esimerkiksi poikatyössä) sairautena tai panttaamisen kohteena on muuttunut, nyttemmin nämä asiat ovat normaaleja asioita, edellytyksiä rikkaalle seksuaalisuudelle. (Toisaalta historian pitkässä linjassa, myös ennen 1600-lukua, seksuaaliset normit ovat väliin tiukentuneet, väliin niitä ei ole vartioitu.) Muun muassa koulut, armeija ja perhe ovat olleet instituutioita, joissa ruumiillinen kontrolli on hitaasti muuttanut muotoaan, seksuaalisuus on ollut tällaisten (abnormaaliuden suhteen tapahtuneiden) rajanvetojen, 'sivistyneen' hygienian ja ruumiillisen rangaistuksen legitiimejä paikkoja.

Silti Foucault ei esitä stereotypioita, ajatuksia alkuperäisestä tai mahdollisesta vapautuvasta (emansipoituvasta) seksistä, vaan katsoo, että sen normaalius on aina määrittelykamppailun kohteena. Seksuaalisuuden vapaudenkaan teesit tai aikakaudet eivät saa Foucaultilta synninpäästöä. Läntinen maailma on viktoriaanisten tapanormien jälkeen oppinut puhumaan monista seksuaalisuuden muodoista ja entisistä synneistä, mutta samalla nämä muodot ovat tulleet uudenlaisten puhetapojen ja kontrollien piiriin. Ylipäänsä vallan verkot eivät millään "ihmisen tuottamisen" tai keskinäisen "toimeentulon" saralla voi täysin lakata. Hän karttaa poliittisia utopioita ja haluaa aina kertoa, minkäluonteinen (ja miten perusteltu) kulttuurinen järjestys on.