Menestyminen elämässä - koulussa, työssä ja henkilökohtaisissa jutuissa - on asia, joka ratkeaa yksilötasolla. Puhutaan hurjasta juoksusta, missä tuotetaan ja 'trimmataan' "yritteliästä yksilöä" (suomalaisen koulun läpilyövä periaate 1990-luvulla). Nuoret myös uskovat ihmiseen "oman onnensa seppänä" ja joutuvat tekemään "joustavasti" (vrt. muotisanat 'flexible' ja 'mobile') elämäntapavalintoja ilman selkeitä ja kollektiivisia velvoitteita tai standardeja, mihin liittyy usein myös eettisiä ja poliittisia aspekteja.

Tämä kilpailun ja yhteiskunnallisten valintojen yksilöllistyminen merkitsee myös sitä, että kilpailussa heikosti menestyvät yksilöt usein autonomisoivat vaikeutensa ja syyttävät kaikista ongelmistaan vain itseään. Tällainen kehitys on myös kiihdyttänyt erilaisia ja usein kaupallisia yksilön itsehoidon ja itsekehittämisen oppirakennelmia ja konsultteja. Mutta se on merkinnyt myös sitä, että elämäämme koskeva sosialisaatioprosessi on entistä yksilöidympi ja räätälöidympi. Vanhemmat trimmaavat meitä kilpailukykyisiksi, riskin kohtaamiseen pystyviksi yksilöiksi kymmenin harrastuksin, elämyksin ja kulttuuripääomin. Joidenkin tulkitsijoiden mukaan tässä yksilöiden normaalistamisen ja 'tuottamisen' maailmassa myös se elämänpiiri, joka on ihmisen välittömässä omassa hallinnassa ja valinnassa, saattaa radikaalisti supistua. Esimerkiksi nuoret etsivätkin eettisen ja kulttuurisen ilmaisuvaransa (vastarinnan) ja identiteettipoliittiset tilansa juuri estetiikasta (tyylit, retoriikkka, luonto- ja puhtausmetaforat), (omassa käytössä olevasta) ruumiistaan (liikunta, alakulttuurit, pukeutuminen, tukkamuodit, lävistykset, eleet) ja alakulttuurien itseilmaisusta (hip-hop, heavy- tai perinteinen rock).

Julkinen valta pyrkii räätälöimään kaikille omat etenemispolut, jo varhain puuttumaan yksilön tasapainoisen kasvun häiriöihin. "Psyykkaamisella" on monet kasvot. Entistä yksilöllisemmät ja usein asiantuntijoiden tietovaltaan liittyvät puuttumiset (vrt. edellä Faircloughin ajatukset yhteiskuntapalveluiden hyödykeperustaistumisesta ja uusista diskursiivisista tekniikoista ja ammateista) yksilön elämään pyrkivät entistä varhemmin ja entistä tiukemmin yksilön persoonallisen ja mentaalisen tasolla huolehtimaan hänen kasvustaan ja "normaalistamisestaan". Sosiaalitarkkaaja ei toivota meille "vain hyvää jatkoa" myöntäessään meille kuuluvan universaalin toimeentulotuen; hän myös tekee meidän kanssamme yksilöllisen, räätälöidyn selviytymissuunnitelman niiden ongelmien (päihteet, parisuhde, itsetunto, yksilölliset kompetenssit) voittamiseksi, jotka ovat tuottaneet taloudellis-sosiaalisen toimeentulo-ongelman.

Elämäntavan politiikka tai kansalaisyhteiskunnan vaihtoehtojen luonti on siis monessa suhteessa hankalaa. Vaihtoehtoisista kulltuureista ei sattumalta puhuta usein myös marginaalikulttuureina. Käsite onkin kaksimielinen. Toisaalta se viittaa syrjääntymiseen (segregoitumiseen tai 'uloslyöntiin') sosiaalisten ja kulttuuristen vallan kehiltä - toisaalta se viittaa 'itse-haluttuun-marginaaliin'. Termiä käytettiinkin ensimmäisen kerran intellektuaalihistoriassa kuvaamaan juutalaista vahvaa kulttuuria, jolla on etäisyytensä metropolien ja kansakuntien valtakeskuksiin ja joka juuri tämän vuoksi on vahva vaihtoehto. Elämäntapa on niin monin sidoksin kiinni modernin maailman kulttuurissa, koulutuksessa, perhemallissa ja palkkatyöläismaailmassa, että utopioita tavoittelevat poikkeamat peruselämänkaarista vaativat hintansa. Jotkut myös katsovat, että elämänpolitiikan harkinta (reflektio) ja kirjo ovat vain läntisen hyvinvointiyhteiskunnan ihmisten ja keskiluokan itsenäisten ryhmien käsillä.