Kaupallinen media - politiikan uusi ja nopea viestikapula?
(Kaupallisen) median nopeuden, poliittisen dramatisaatiokyvyn ja poliittisuuden ratkaisee usein se, kuinka monipuolisia tehtäviltään varioivat ja toiminnallisesti erilliset kansalliset ja kansainväliset julkisuudet ovat ja kuinka hyvin ne osaavat keskustella kaikkia julkisuusyhteisöjä koskettavista asialistoista (agendoista) ja niiden sisällöistä: markkinoista, alueista, köyhistä, sukupolvista, vähemmistöistä? Ainoastaan raha ei ole tässä tärkeä, kyse on myös mediaprofession kehittymisestä. Maria-kaisa Aula (1993) on esittänyt kiinnostavan empiirisen haastattelututkimuksen havainnon, jonka mukaan Kekkosen ajan toimittajat elivät kimpassa aikansa poliitisen eliitin kanssa - nyttemmin nuorempi toimittajasukupolvi on etäisyytä ottavampi, professionaalisempi ja kriittisempi. Se on osittain ottanut vanhoja puolueiden "terveen populistisia" tehtäviä taloudellisen ja poliittisen eliitin arvostelussa.
Jotkut postmarxilaiset tutkijat ovat kuitenkin sitä mieltä, että kapitalistinen tuotantotapa ja arvonmuodostus on kehittynyt niin pitkälle, että mitkään inhimilliset tuotteet ja suhteet eivät voi jäädä sen ulkopuolelle. Viimeisetkin kiinalaiset tai Suomen saamelaiset ajattelevat vaihtoarvoissa ja rahassa - ihmissuhteita, eri elämänalueita tai taidetta lasketaan hyötysuhteissa ja 'pääomassa' jne...Myös politiikan tuotteita, imagoja voidaan ostaa. Tiedämme, että puolueesta riippumatta Suomessa ostetaan asiakaskyselyitä ja jopa kampanjoita mainostoimistoilta: "Haluaisin tilata sellaisen ja sellaisen....menestyvän kaman." Voidaankin väittää, että politiikan imagoista on tullut Lux-saippuan kaltaisia mainostuotteita, joiden suosio voidaan mitata itsenäistyneillä mainos- ja vaihtoehtomarkkinoilla (ei niiden käyttöarvon tai sisällön suhteen). Näin vaalienkin vaihtoehdot tavallaan eläisivät omaa elämäänsä, kuvitteellisilla ja pinnallisilla mainos- ja vaihtoarvomarkkinoilla, mikä ei enää tekisi oikeutta kansalaisten "aidoille" yhteismitattomille, eettisesti ristiriitaisille ja harkintakykyisille ajatuksille ja odotuksille?
Markkinateoria voi tietenkin vastata tähän, että juuri markkinat ovat nopein, dynaamisin ja monipuolisin tapa tuottaa hyödyke maksimaalisen laajalle kuluttaja- ja asiakasjoukolle maailmassa, myös silloin kun puhutaan etiikasta ja politiikan sisällöistä. Jopa jotkut markkinataloudesta viehättyneet vihreät laskelmoivat 1980-luvun kulutusjuhlien aikaan, että ekologinenkin maailma ratkeaa markkinatiedon ja -kulutuksen kautta! Ekologisesti tietoiset kuluttajat valitsevat kestävän ja sosiaalisesti tuotetun tavaran ja palvelun - näin luontoa likaavat ja epäsosiaalisesti tuotetut hyödykkeet putoavat pois markkinoilta, ja vihreä yhteiskunta nousee?
Usko pelkkiin markkinoihin on taas rapisemaan päin. Eivätkä hurjat skenaariot politiikan markkinaperustaistumisesta voi olla kokonaan korrekteja, vaikka ne korrektisti kuvaavatkin vaali- ja galluppuolueidemme monia piirteitä. Ehkä myös meidän kuluttajien arvostelukyky on kasvanut, emme valitse tyhjiä imagoja vaan ajassa hengittäviä, sisältöja pursuavia karismaattisia ideasampoja? Onko kuitenkin niin, etteivät markkinatkaan kykene nostamaan tyhjiä imagoja tai tuottamaan puoluekampanjoita ilman perimmäistä messagea tai vaihtoehtoa?
