Demokraattinen karisma

Esimerkiksi entiset toimittajat Esko Seppänen ja Paavo Väyrynen osaavat toimia ilman järjestöapparaattien tukea medioissa ja mediavaaleissa ja saavat hurjan karismakannatuksen (ainakin joissain vaaleissa). Kyösti Pekonen (1994) onkin oivallisesti tulkinnut, että "demokraattisen karisman" (vahvojen yksilöiden) paluu politiikkaan voi politisoida (sähköistää, dramatisoida ja luoda jännitteisiä vaihtoehtoja) uudelleen jämähtänyttä, konsensuaalista ja rutinoitua sekä vaihtoehdotonta (hallinnollistunutta, valtiollistunutta) poliittista kulttuuria. Näin vahvat puolueiden (oppositio tai fraktio) johtajat, vaihtoehtoliikkeiden tai ideologioiden johtajat ja vahvat karismat voivat laajasti pelastaa politiikkaa - jopa palauttaa politiikkaa politiikkaan!

Myös viimeaikaiset presidentinvaalit ovat osoittaneet karismaattisten henkilöiden voiman poliittisten arvokeskustelujen ja vaihtoehtojen artikuloinnin voimavarana. Politiikan imagoperustaistuminen ei aina merkitse keskustelun pinnallistumista tai ohentumista. Vahvat ja usein puoluejohtojen kontrollin ulkopuolelta nousseet ehdokkaat (Martti Ahtisaari, Tarja Halonen ja Elisabeth Rehn) osoittavat, miten responsiivisuus ja herkkyys potentiaalisten kannattajaryhmien suhteen voi toimia henkilöpohjalta - kerätä erilaisia kannattajryhmiä vähän amerikkkalaiseen tyyliin.

Kaikki henkilöehdokkaat ovat joutuneet myös hurjaan face-to-face -kohtaamisten ja intensiivisen mediajulkisuuden myllyyn kansalaisjulkisuudessa. Henkilökohtaisten asioiden (koirat, lihavuudet, harrastukset, henkilötaustat, uskottomuudet...) lisäksi politiikan asiateemat ulkopolitiikasta sosiaalivaltioon on käyty kymmentuntitissa medialähetyksissä läpi. Pelkkä imago ei ole riittänyt, vaan poliitikkojen on pitänyt osoittee, onko heissä myös substanssia, onko heillä persoonaan kitetyvä message ajallemme! Puoluekollektiiveja ja ohjelmajulistuksia herkemmin ja intiimimmin ehdokkaat voivat liikkua, lähestyä ja etääntyä, kansalaisryhmien mielipidemaisemissa.

Kuinka moni meistäkään on lukenut jonkin puolueen kollektiiviset ja vakavat periaatteet, puolueohjelman? Kuinka paljon käsityksemme nykypuoleista seuraa eri tavoin merkityksellistämiämme puoluejohtajia tai ehdokasvalintojamme? Yli puolet alle 50-vuotiaista suomalaisista valitsee vaaleissa ensin ehdokkaan sitten vasta puolueen. Presidentin henkilövaaleja voi verrata myös 1970-luvun Kekkosen ajan valitsijamiesvaaleihin ja niiden avoimuuteen, demokraattisuuteen ja periaatteelliseen sisältöön. Vaaliasetelmaa ja keskustelua kontrolloivat tuolloin Moskova, Kekkonen itse, puolueet (ehdokasasettelu), valitsijamiesvaalien vaalikierrokset (esim. mahdolliset "mustat hevoset", täysin uudet ehdokkaat vaalien toisella kierroksella) ja (ulko)poliittinen peli. Ehkä elämme toisenlaisessa poliittisessa todellisuudessa: tuolloin Politiikka oli Isojen Poikien Siirtoja ja kansa seurasi. Nyttemmin jopa nuoret voivat presidentinvaalien eri kierroksilla innostua pelaamaan vastustajia ulos ja omia sisään.