Suppea, välittävä ja laaja vallan ja politiikan käsitys

  Real Player Media Player (13.05 min)

Politiikan suppea ymmärtämisen tapa
Politiikan välittävä ymmärtämisen tapa
Politiikan laaja ymmärtämisen tapa

Politiikan suppea ymmärtämisen tapa

Yleisen valtio-opin kohteena voi vahvasti yksinkertaistaen nähdä (kansainvälisen) politiikan, (julkisen) vallan(käytön) ja valtion (ja sen hallinnon)toiminnan. Tällaisessa määrittelyssä on vaaransa: helposti samastetaan vallankäyttö ja politiikka valtion toiminnoksi tai osaksi sen ilmiöitä. Seuraavassa jaottelussa politiikan suppean, välittävän ja laajan ymmärtämisen välillä pyritään kuitenkin karkeasti pohtimaan näiden käsitteiden suhteita ja politiikan ilmiökentän laajenemista valtio-opillisessa itseymmärryksessä.

Allgemeine Staatslehre

1800-luvun lopulla ja viime vuosisadan alkupuolella politiikka ja yhteiskunnalliset käytännöt eivät olleet suinkaan itsestäänselvä tutkimuskohde. Monissa valtio-opin määrittelytavoissa 'politiikan' ilmiökenttä torjuttiin kokonaan anarkistisena tai "yhteiskunnallisena käsityksenä" tai toisaalla se tulkittiin osaksi valtiotaitoa tai yhteiskunnan sosiaalista uudistamista. Vuosisadan alussa suomalainen valtio- ja oikeuskeskustelu piti metropolinaan saksalaista "Allgemeine Staatslehre"-keskustelua. Tämä keskustelu oli ottanut etäisyyttä yleisen oikeustieteen 1880-luvulla hallitsevasta ajattelutavasta, jonka mukaan juuri oikeustiede ja sen erityissektorit (kauppaoikeus, rikosoikeus, valtio- ja kansainvälinen oikeus) loivat yhteiskunnallisen ja valtiollisen maailmankuvan peruspuitteet. "Yleisessä valtio-opissa" (suora käännös saksankielisestä termistä) epäiltiin tätä lakipositivismia ja miellettiin valtiollisten normien ja käytäntöjen erityislaatu ja haluttiin huomioida tämä myös yliopisto-opetuksessa. Samalla jo varhain nähtiin valtiollisen ja kansainvälisen oikeuden normit ja kehitys asiana, joihin vaikuttivat myös yhteiskunnalliset ja poliittiset taidot ja paineet. Puhdas oikeusajattelu siis rikottiin.

Suomen ensimmäinen valtio-opin professori Brotherus (1924) puolusti valtio-oppia ei-normatiivisena (ei palauttanut sitä vain normien ja lakien pohtimiseen) ja ei-praktisena (ei-käytänöllisenä) tieteenä. Tällöin politiikkaa ei voitu palauttaa vain praktiikkaan tai valtiollisiin normeihin ja instituutioihin - ja tieteellä oli näin myös oma itsenäisyytensä muihin yhteiskunnallisiin intresseihin. Ja valtio-oppi oli teoreettista. Brotheruksella politiikka liittyi lähinnä taitoon eikä sitä voida pitää varsinaisena tieteenä, sitä oli näin myös hankala opettaa (erityisenä kompetenssina). (Valtio-opin intellektuaalihistoriasta, ks. Nousiainen-Anckar 1983, Palonen 1980 ja Paakkunainen 1985 ja 1986.)

Intriigit juristien normirakkauden ja valtio-opin realismin välillä

Tiukka juristinen ajatusrakennelma, jota "Allgemeine Staatslehre" jo varhain kritisoi, ymmärtää (modernin) politiikan ilmiöt vain silloin kun ne saavat hahmonsa laillisissa yhteyksissä, lähinnä valtiokoneistossa ja sen instituutioissa. Politiikkka elää oikeuspositivistin mielestä ainoastaan sellaisilla kentillä ja paikoissa, jotka on mainittu lakikirjoissa. Nyky-ymmärryksemme "politiikka" supistui tiukassa lakipositivismissa siis aktiviteetteihin virallisissa ja muodollisissa instituutioissa, jotka oli "sille pyhitetty". Tätä formaalista ja konservatiivista kantaa ei saanut heilutella, kyseenalaistaa millään historialliseen tai poliittiseen muutokseen liittyvällä seikalla.

Oikeuspositivismi ei ole kuollut vieläkään. Suomalainen alamaismentaliteetti on liitetty juuri pitkään jatkuneeseen lakien kunnioittamisen perinteeseen, legalismiin. Vielä 1950- ja 1960-luvulla papin ja opettajan lisäksi kylänraitilla niiattiin ja kumarrettiin erityisen juhlallisesti juuri nimismiestä. Tiukkojen juristien ajatuksenjuoksua ja tekstejä lukiessa on helppo huomata heidän epärealistisuutensa ja todellisuuskäsityksensä normatiivisen "fakkiutumisen": "Vain se on totta, mikä lakikirjassa lukee."

Pyhä keskustelu valtio-opissa: presidentti vastaan hallitus?

Suomessa monet perustuslakitulkinnat ovat saaneet lähes pyhän tieteenalaintriigin aseman ja niillä on ollut laajaa poliittista merkitystä. Muutaman vuoden vanhan uuden perustuslakimme muotoilut presidentin ja hallituksen (pääministerin) valtasuhteista eivät ole järin selkeät. Vasta henkilöt, puolueet, käytäntö ja kansainvälisen politiikan konstellaatiot antavat sisältöä normitulkinnalle.

Tutustu seuraaviin kolmeen tekstiin. Niiden vertailu osoittaa, kuinka (1) perustuslain tulkinta, (2) realistisen poliittisen kehityksen tarkastelu tai (3) ihmisten poliittisen samastumisen/identiteetin pohdinta kuvaavat suomalaista Eurooppa-politiikkaa. Kehitystä muokkaavat toimijat ja näiden sitoutuminen sekä Eurooppa politiikan pelikenttänä määrittyvät jännitteisin tavoin. Vanha ristiriita - normatiivisen (toivotun) ja realistisen (eliitit toimivat, kansalaiset eivät tiedä/sitoudu, demokratiavaje) välillä elää kirjoituksissa.

(1) Professori Nousiaisen tulkintaa perustuslaista (osat valtioneuvosto, presidentti ja kansainväliset suhteet)
(2) Jarkko Vesikansan raportti "Kohti NATO:n ydintä" SK:ssä
(3) Manuel Castellsin haastattelu Euroopan identiteetistä (Teppo Tiilikainen, SK)

Toimeenpanovallan suhteet eivät olleet selkeitä vallankaan vanhemman lähes koko vuosisadan voimassa olleen lakitekstin mukaan. Vaikka normi (perustuslaki) oli sama, sen tulkinnat ja tulkitsijat vaihtelivat voimakkaasta ja laaja-alaisen presidentinvallan Kekkosesta vaatimattomaan ja suppean vallan Relanderiin.

Uhkaako valtio aina väkivallan sanktiolla?

Georg Jellinekin klassinen määrittely valtiosta, joka sisältää vuosisadan alun valtion kovan ytimen ja avautuu legitimisyydessään yhteiskunnan suuntaan - varovaisen käsitteellisesti, on seuraava: "Valtio on eräänlainen yhteisö, jolla on monopoli legitiimiin valtaan jollain alueella (sekä sen fyysiseen sanktiointiin)". Tämä olikin suomalaisen valtio-opin perusmottoja aina 1950-luvun taitteeseen.

Voikin kysyä, elääkö määritelmä edelleen, ja jos elää, niin miten? Mottohan korostaa valtiota rajoilllaan identifioituvana yhteisön yhteisönä, missä muut yhteisöt jäävät valtion auktoriteetin alle ja valtiolla on mahdollisuus sanktioilla (rangaistukset, sakot, vankeus) taata tahtonsa toteutuminen. Valtio pysyy koossa legitimiteettinsä ansiosta.

Vaikka elämmekin "äidillisessä" hyvinvointivaltiossa, missä valtio toimii fyysistä "patukkavaltaa" lempeämmin, suostuttelevammin ja yksilöllisimmin (muodikkaasti, 'räätälöidyin') keinoin, ei valtio ole luopunut autoritaarisesta pakkovallastaan ja uhkaresurssista puuttua fyysiseen koskemattomuuteemme.

Sisällysluetteloon