Koivisto kamppaili pääministeriydestään kekkoslaista K-linjaa vastaan (1981) ja jälkimmäiset yrittivät kampittaa häntä vetoamalla presidentin tahtoon ja haluun kaataa Koiviston ministeristö ja näin estää hänen pääsynsä tulevien vaalien kannalta auvoiseen asemaan vt. presidentiksi. Kekkonen oli itse tuossa vaiheessa sairautensa vuoksi ulkopuolinen, hänen auktoriteettinsa oli hiipunut ja häntä käytettiin K-fraktion pelissä.

Koivisto vetosikin tuolloin tri Paavo Kastarin väitöskirjaan vuodelta 1940 ja totesi, että jo tuolloin oli esitetty oikeustieteessä tulkinta, jonka mukaan ministeristö tai sen yksityinen ministeri eivät joudu eroamaan, jos he nauttivat eduskunnan enemmistön luottamusta. Tämän eduskuntakeskeisen eli parlamentaarisen tulkinnan vastakohtana Suomessa oli usein varsinkin Kekkosen aikaan toimittu laajan presidentinvallan tulkinnan varassa, jolloin presidentti saattoi ilman mutkia erottaa hallituksen tai sen ministerin kysymättä suoraan eduskunnan kantaa. Kastari sai aikoinaan monet "tukkapöllyt" aikansa oikeusrofeetoilta ja syytteet tulkintansa vulgaariparlamentarismista ja "poliittisesta puoskaroinnista". Koiviston kanta voitti vuonna 1981. Miksi? Kirjoitettu laki oli pysynyt samana kymmeniä vuosia, mutta poliittiset voimasuhteet muuttuivat - Koivisto nousi ja Kekkonen laski. Voisiko olla parempaa esimerkkiä siitä, kuinka oikeuspositivismi on voimaton tulkitsemaan perustuslain tulkinnan poliittis-historiallista muutosta - siinä tarvitaan realistista valtio-oppia. Siinä ei pidä kysyä vain asioiden legaalisuuden (laillisuuden) vaan asioiden tulkintaa ohjaavien valtasuhteiden ja legitimisyyden (oikeaksi, oikeudenmukaiseksi koetun tai hyväksytyn) perään!

Realistisen valtio-opin tien raivaamisella ja juristerian ja oikeustieteen "mollaamisella" on siis pitkä historiansa suomalaisten yliopistointriigien piirissä, asiantuntijakamppailu jatkuu. 1970- ja 1980-luvulla yhteiskuntatieteilijät nokittelivat juristeja monissa professiokilpailuissa, mutta EU-jäsenyys on tutkimuksen mukaan palauttanut juristien asemia poliittisesti relevanteissa instituutioissa. Toisaalta juristit eivät enää haluakaan esittää, että heidän tieteenalansa olisi yleinen valtiollinen tai yhteiskunnallinen jäsennysperusta, heidän tehtäväkseen jääkin oikeuden omien omalakisten ilmiöiden normiperustan ja soveltamisen vartiointi, millä on korvaamaton asemansa oikeusvaltiossa.