Ainoat päättelyn tavat, mitä oikeuden ja oikean normin soveltamista vaaliva juristi voi harrastaa, ovat deduktio (aiemmat normien sovellukset tai normatiiviset tulkinnat) tai ennakkopäätökset. Syvempien syiden etsiminen ei kuulu juristille (esim. rikoksen taustalla, luokkataistelu, mustasukkaisuus tai yhteisön perinne). Puhdas juristi edustaakin meille realististen tieteiden edustajille yksikantaista ja lakikirjaansa muodollisesti rakastavaa ylituomaria tai virallista syyttäjäviranomaista.

Realistisemmin, poliittisemmin ja historiallisemmin orientoitunutta tyyppiä tässä vertailussa edustaakin taas vainukoiramainen, skeptisempi ja monimielisempi "dekkari" tai tutkiva komissaari, esimerkiksi George Simenonin etsivä Maigret tai Harri Nykäsen Raid-Sarjan komisario Jansson. Nämä tutkivat konteksteja (taustoja), ristiriitoja sekä intressejä ja motivaatioita (motiiveja). Jossain vaiheessa tongittuaan taustoja ja ristiriitaisia oikeuskäsityksiä ja etuja he osaavat vastata korrektilla tavalla kysymykseen "miksi" ja jäljittää tapahtumainkulun logiikan (sodan, konfliktin, murhan, laittomuuden tai laillisuuden rajat ylittävät petokset, vallankumoukset) ja ratkaista tapauksen tai vain todeta tapahtumainkulun ja olla voimattomia "todellisten syyllisten" edessä tai joskus "katsoa tapahtumia läpi sormien" asioiden kohtuullisuus ja oikeudenmukaisuus silmämääränä. Ylituomarille ja oikeuspositivistille esimerkiksi mustasukkaisuutta tai luokkavihaa ei ole olemassa kun niitä ei ole lakikirjassa kirjoitettuna olemassa, realistinen salapoliisi tai yhteiskuntatieteilijä taas selittävät tapaukset ("keissit") vasta näitä realistisia inhimillisiä ilmiöitä vasten tai niiden osana.

Vasta oikeussosiologia ja -historia sekä uudet kriittiset perinteet ovat kyseenalaistaneet oikeuspositivistisen perinteen asemaa Suomessa. Valtio-oppineet ovat joutuneet jo varhain ahtaan oikeustieteen tulilinjalle vallankin "järjestysideologian" Suomessa, 1920- ja 1930-luvuilla. Useat oikeudellisen perustuslakijärjestyksen puolustajat (esim. professori Hermansson) kytkivät tieteellisessä tulkinnassaan lait jumalalliseen alkuperään ja suojelivat näin niitä tulkinnoilta ja muutosvaatimuksilta - vallankin vuoden 1918 kapinan 'epäpyhää' vastaan. Toisaalta, esimerkiksi edesmennyt professori Jussi Teljo muistelee, kuinka 30-luvun lopulla valtio-oppineiden ja juristien välillä oli kinaa tasa-arvopykälien tulkinnasta. Juristit väittivät, että "jokainen kansalainen on tasa-arvoinen lain edessä" ja että "kansanvalta Suomessa kuuluu kansalle" kun kerran perustuslait näin määrittelevät. Teljo taas mielsi asemansa kriittisenä räksyttäjänä (kreikan Kynos - koira), joka empiirisillä ja realistisilla tutkimistavoillaan voi tieteellisesti osoittaa, että juristien tasa-arvo -puhe on vaarallista idealismia.

Teljo totesikin ilkikurisesti 1950-luvun alun yliopistokateederilta, kuinka suurimmat akateemisen valtio-opin viholliset eivät olekaan epätieteellinen teologia tai tieteeseen salakuljetettava kommunismi (marxismi) vaan vaarallinen ja voimakas oikeustiede ja sen monopoli valtiolliseen totuuteen. 1950-luvulla saattoivat arvostetutkin oikeustieteilijät väittää, ettei politiikkaa - esimerkiksi puolueita ja työmarkkinajärjestöjä - voinut tutkia, koska niiden laillista asemaa ei vielä tuolloin ollut (perustus)laissa tunnustettu. Jos lakikirja ei tuntenut ongelmaa, sitä ei ollut olemassa.