Asuinkorttelit ja -tontit

Kaupunkitonttien pihapiirejä kutsuttiin "kartanoiksi", ja nimensä mukaisesti ne eivät pitkään rakenteeltaan eronneetkaan maaseudun umpinaisista pihapiireistä. Asuinrakennukset rakennettiin varsinaisen kadun varrelle, ja talousrakennukset ryhmittyivät tontin sisäosiin pihaa kiertämään. Puurakenteisia tontteja rakennettaessa jouduttiin määrittelemään kaupungin paloturvallinen rakennustapa. Empire-aikana (Kuva 29) vierekkäisten tonttien rakennuksia ei saanut rakentaa kiinni toisiinsa, vaan ne oli erotettava istutuksin ja aidoin. Tyypillinen 1800-luvun helsinkiläinen kadunvarren asuintalo (Kuva 37), sekä puinen että kivirakenteinen, oli julkisivultaan kaksiulotteinen, eleettömästi katutilaa rajaava, usein nurkkakorostein ilman voimakasta keskirisaliittia jaoteltu rakennus.

Tonttien suurkaupunkimainen kivirakentaminen alkoi Helsingissä yleistyä 1880-luvulta alkaen. Eräänä merkkipaaluna voidaan pitää arkkitehti Theodor Höijerin suunnitteleman Grönqvistin talon (Kuva 30) valmistumista Pohjoisesplanadille vuonna 1883. Uudessa kerrostalomallissa kaikki taloustoiminnotkin liittyivät asuntoihin, rakennuksen kadun puolelle sijoitettiin käytöltään arvokkaimmat asuinhuoneet ja pihan puolelle keittiöt, kylpyhuoneet, palvelijan huoneet ja muut vähäisemmät tilat. Pihan takaosan rakennukset sisälsivät vaatimattomampia asuntoja, varastoja ja pienimuotoista tuotantoa. Keskustan virkamiesten ja varakkaampien kauppiaiden asuttamat tontit uusiutuivat ensin, ja uusi rakennusmuoto levisi vähittäin muualle kaupunkiin.

Vuonna 1895 asetettu Helsingin rakennusjärjestys laski perustan suurkaupunkimaiselle kaupunkirakentamiselle. Asemakaavan ja rakennusjärjestyksen esikuvat tulivat Euroopasta - Berliinistä ja Tukholmasta. Tontit otettiin tehokkaimmalla mahdollisella tavalla käyttöön. Käyttöä rajoittivat vain rakennusjärjestyksen määräykset rakennusten suurimmasta kerrosmäärästä (5), räystäskorkeudesta (23 m) ja avoimen sisäpihan minimimitasta (150 m²), joka asetettiin hygienian näkökulmasta. Palovarmat rakennukset voitiin rakentaa kiinni toisiinsa. Arkkitehtuurissa gotiikan, renessanssin ja klassismin tyylit olivat suosiossa. Jugend-tyyliin siirryttäessä rakennukset erottuivat usein toisistaan erilaisin tornein ja nurkkakorostein (Kuva 31).

Ulkomaisten kokemusten perusteella 1800-luvun suurkaupunkirakentamista ryhdyttiin pian pitämään ongelmallisena. Puutteet koskivat heikoimmassa asemassa olevia kaupunkiasukkaita, joille asunnoksi yleensä sai kelvata pimeä huone pihan perällä, jollei peräti asunto rakennuksen kellarista. Tiivis eurooppalainen suurkaupunkimiljöö ei täyttänyt mielikuvia kotiseudun käsitteestä. Erityisesti piharakentamista (Kuva 32) pidettiin ongelmana, jota pyrittiinkin rakennusrajoja määrittelemällä estämään. 1900-luvun alun Helsingissä kehitettiin uusia kerrostalotyyppejä, joista persoonallisimpia olivat töölööläinen umpikorttelimalli, jossa oli avoin keskuspiha sekä työväenasumiseen suunnitellut suuret yhteisölliset umpikortteliratkaisut itäisessä kaupungissa.

Modernin arkkitehtuurimurroksen myötä suljettuja kortteleita ryhdyttiin avaamaan (Kuva 33). Ensiksi rakennusrajoja määrittelemällä kortteleihin jätettiin avoimia nurkkia, joista raitis ilma ja auringonvalo pääsivät sisäpihoillekin. Samalla julkisivujäsentely ulotettiin aikaisemmin artikuloimattomien sisäpihojen puolelle. 1930-luvun lopulla ryhdyttiin rakentamaan funktionalistisen näkemyksen mukaisia alueita, jotka eivät enää hahmottuneet kortteleina, tontteina, katufasadeina ja pihoina, vaan avoimina rationaalisina asuntolamelleina, jotka sijoitettiin auringon valokulman erottamina puistomaiseen ympäristöön. Rakennusten ja asuntojen hierarkkisesta jäsentelystä pyrittiin luopumaan. Keittiöt, olohuoneet ja makuuhuoneet olivat symbolisesti samanarvoisia ja suunniteltiin vain käyttötarpeistaan lähtien.