Eduskuntavaalit ja vennamolaisuus esimerkkeinä
Esimerkkinä tutkimustavasta voisi esittää Pertti Pesosen, Risto Sänkiahon ja Sami Borgin (1993) laajan teoksen "Vaalikansan äänivalta. Tutkimus eduskuntavaaleista ja valitsijakunnasta Suomen poliittisessa järjestelmässä". Tutkijat esittävät 500-sivun kirjassaan valtaisan kirjon tilastotieteellisesti jäsennettyä yhteenvetoa, mikä perustuu laajahkoon otokseen suomalaisista äänestäjistä ja heidän haastatteluunsa. Tutkimus sisältää kiinnostavia tuloksia ja pohdiskeluja esimerkiksi luokaperustaisen äänestämisen väljentymisestä, vaalidemokratian valintojen jatkuvuudesta, poliittisen arvojen pluralismista ja nuorten äänestäjien asia- ja ehdokasorientaatiosta (vrt. vanhempien ikäryhmien intressi- ja puolueäänestäminen).
Toinen esimerkki tällaisesta tutkimusasetelmasta voisi olla Voitto Helanderin toimittama ja monia nostalgioita esiinnostava tutkimus "Vennamolaisuus populistisena joukkoliikkeenä" (1971). Essekokoelmassa turvaudutaan koviin aineistoihin ja SMP:n - joka oli juuri saanut vaaleissa murskavoiton - kannattajien sosiaalista taustaa ja asenteita koskeviin tietoihin. Tekstistä nousee esiin jälkiviisaallekin lukijalle kiinnostavia seikkoja kuten protestipuolueen sosiaalisen kannatuksen tarkka paikantaminen työttömyyskokemuksiin, köyhyyteen, metsä- ja uittotyöläisyyteen ja lasten suuri määrä sekä tuolloin ajankohtaisen vieraantumiskeskustelun tihentyminen vennamolaisten kokemaan "voimattomuuskokemukseen".
Tällaisten tutkimusten hyviä puolia ovat suuret systemaattiset aineistot ja niiden mahdollistama vertailtavuus. Näin kokeneiden tutkijoiden huomiot voivat kiinnittyä aikalaiskeskustelun, humanististen spekulaatioiden ja kriittisten ennakkoajatusten sijaan kiinostaviin yhteyksiin, riippuvuuksin ja tilastollisesti relevantteihin tendensseihin. Kvantitatiivisia vertailuja ja päättelyä voivat myös muut (metodit hallitsevat) seurata. Koulukuntansa sisällä behavioralismia ja sen kurinalaisia menetelmiä voidaan kritisoida rankasti ja tarkasti. Varsinkin alkuvaiheessaan positivistisen tutkimuksen kritiikki oli yleistä ja jankkaavaa - 'jeesustelua' ilman omia konkreettisia vaihtoehtoja. Tutkimuksen tekijän asiantuntijuuteen ja puolueettomaan auktoriteettiin on monien yleisöjen helppo uskoa.
Ongelmana tällaisessa analyysiasetelmassa voivat olla juuri inhimillisen toimijan, uskomusten ja aktiviteettien yhteismitallisuus ja mittaaminen. Mitkä ovat ne kategoriat (luokittelun ja mittaamisen käsitteet), joilla nuorten ikäryhmien ja vaalijärjestelmän perinteisten vaihtoehtojen (Pesonen ym. 1993) tai vennamolaisten ja suomalaisten ("ei-vieraantuneiden") keskusten (Helander toim. 1972) välisiä suhteita analysoidaan? Mistä laajemmasta kulttuurin muutoksesta voisi olla oire se, että 20-30 -vuotiaat äänestäjät jäävät joko kotiin tai vetävät asia- tai henkilöpohjalla? Mitä vennamolaisessa ohjelmassa, retoriikassa ja karismaattisessa johtajassa on 'uutta', jolla se voi muita puolueita paremmin saada yhteyden maaseudun vähäosaisiin? Miten tämä Vennamon 'symbolinen lisä' suomalaisessa politiikassa liittyy muiden puolueiden sosiaalihistorialliseen ymmärrykseen, ajankohtaisiin toimintatapoihin ja Kekkosen asemaan?
