Suomalaisen poliittisen kulttuurin piirteet Nousiaisen mukaan

Nousiaisen (emt., 20-29) mukaan suomalaista poliittista kulttuuria ovat (suhteessa muihin eurooppalaisiin maihin) leimanneet seuraavat piirteet: Pohjoismainen itsehallintoajatus viittaa vahvaan historialliseen jatkuvuuteen, talonpoikaiseen ja yhtä lailla kirkon kuin ruotsinvallan puitteissakin kehittyneeseen pitäjä- ja kuntahallintoon. Luterilaisuus on uskollisesti ja joustavasti liittynyt suomalaiseen poliittiseen Linjaan. Kapitalismi on osa suomalaista yksityisomistuksen kunnioittamisen perinnettä, jota valtio on infrastruktuurillaan tukenut ja hyödyntänyt aina 1900-luvun loppuun saakka, jolloin valtio ja markkinat ovat ottaneet etäisyyttä ja edellinen on omaksunut jälkimmäisen toimintaperiaatteita. Nationalismilla oli jo 1800-luvulla Venäjän vallan varjossa kaksinainen funktionsa: kansallisen itsetietoisuuden herättäminen ja modernin valtiollisen integraation perusteiden, kansalaisyhteiskunnan luonti. Sotien välisen Suomen tiukoista nationalismikokemuksista on tultu pikkuvaltiotietoisesti yhteisen pluralistisen laivan ja kilpailukyvyn äärelle. Tätä koettelevat globalisaatio, individualismi ja sosiaalisten ryhmien etujen ja elämäntapojen hajautuminen. Vasta 1960-luku rikkoi vahvan hallitsijanvallan ja byrokratia-alamaisuuteen nojanneen perinteen, jonka elementit ovat "voimakas ja persoonallinen etäisauktoriteetti" ja toisaalta "kollektiivinen ja persoonaton byrokratia". Yksilöllisyys ja yhteisöllisyys limittyivät ja vaiheittain myös yksilöllisyys nosti päätään vahvojen joukkoliikkeiden kannattamassa Suomessa, missä yksilöllistyminen sai vauhtia 1980-luvulla.

Poliittisen kulttuurin ristiriidat

Ristiriidat kuuluvat poliittisen järjestelmän ytimeen, niiden ratkaisuyritysten varassa jännittyy ja järjestyy koko poliitikan asetelma. Ristiriitaulottuvuudet ovat Nousiaisen (emt., 26-29) mukaan alun perin olleet enemmänkin kulttuurisia. Suomen ja ruotsin välinen kielikysymys ja suhde Venäjään/Neuvostoliittoon ovat monien tulkkien mukaan jääneet ihmisten välisinä poliittisina ristiriitakokemuksina sivummalle, vaikka aina väliin lämpenevätkin. Globalisaatio ja EU-integraatio ovat aktualisoineet kansallisuus - kansainvälisyys -ristiriidan, jonka ei katsota heijastelevan vain kansainvälistymisen hyötyeroja ja traditionalismin kannatusta, vaan myös uudenlaista jakoa ihmisiin, jotka ovat valmiita yksilöllisiä ja moderneja joustaavuuskompensseja vaativaan globaaliin kilpailuun (modernisaatiovoittajat) ja toisaalla ihmisiin, joilla ei näitä kykyjä ole (modernisaatiohäviäjät, jotka ovat taipuvaisia tiukkoihin fundamentaalisiin ajatustapoihin tai nationalismiin).

Nyky-Suomessa maalaisten ja kaupunkilaisten välinen jännite ei ole enää teollisen Suomen tapaan kollektiivisesti näkyvä ja tulosopimusmaailmaa dramatisoiva, silti tuottajien ja kuluttajien ja sen rinnalla keskustan ja periferian väliset vastakkaisuudet ovat myös nykyarkea. Poliittisesti sangen relevantteja ovat sen sijaan aina olleet taloudellisesta rakenteesta ja luokkajaosta johtuvat vastakohtaisuudet, mitkä saavat erilaisia poliittisia tulkintoja: työnantajat vastaan työntekijät; kapitalistit vastaan sosialistit; ylemmät luokat vastaan alemmat luokat. Nämä ristiriidat ovat näkyneet suomalaisessa ristiriitakokemusten pohjalle nojanneessa mobilisaatiossa ja suhteellisesti (puolue)politisoituneessa maassa ainakin 1980-luvulle saakka. Keskeiset suomalaiset historioitsijat ovat korostaneet, että juuri nämä ristiriitakokemukset ovat olleet palkkatyöläistyvän Suomen sosiaalivaltiota luovan vaatimusliikkeen taustalla. Keskustapuolueen vahva asema Kekkosen kaudella ja kokoomuksen mukaantulo etupuolueeksi ja hyvinvointivaltion laajentajaksi 1970-luvun kuluessa ovat tietenkin muuttaneet tilannetta konsensuaaliseen suuntaan. Lisäksi Nousiainenkin spekuloi eliitin, hyväosaisten ja huono-ososaisten välisillä uudentyyppisillä jännitteillä. Niissä heijastuvat juuri edellämainitut kilpailukyvyt ja hyväosaisten ratkaiseva asema suhteessa eliittiin (rakkennemuutoksen 'etenijöihin') ja poliittisen järjestelmän asemiin ja 'saavutettuihin etuihin'. Huono-osaiset jäävät passiivisiksi, massademokratian muotojen piiriin ja tämän taustalla on marginaalin (syrjäytetyn tai syrjäytyneen kansanosan) sangen erilaiset sosiaaliset kontekstit ja 'putoamis'kokemukset. Samaan aikaan responsiivisuus äänestäjien (tavallisten kansalaisten) ja poliittisen eliitin välillä ei ole kunnossa, ristiriita poliittisen eliitin ja 'kansan' välillä kuuluu kansanperinteeseen, edelleen.

Linnan sammakkoperspektiivi

Väinö Linnan sammakkoperspektiivi, kansalaisyhteiskuntaan ja sen maalaisten tyyppiryhmien horisontti, jäsentää Koskelan suvun työnteon ja ristiriitakokemusten arkea ja liittää suvun lopulta suomalaiseen historiaan ja täyteen kansalaisuuteen 1880-luvulta 1960-luvulle. "Alussa oli vain suo, kuokka ja Jussi (Koskela)" viittaa tilanteeseen, jolloin pappilan torppari oli lähinnä orja ja tiedoton kansallisesta identiteetistä. "Täällä Pohjantähden alla"-kertomus jäsentääkin sitä, kuinka Koskelan pojat kokivat yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuden, heräsivät yhteiskunnallisesti (monien kansanliikkeiden noustessa ja politisoituessa 1900-luvun alussa), järjestäytyivät (työväentaloyhteisö, puolue ja useat valistusliikkeet), odottivat liikoja järjestäytyneelltä ja reformistiselta työväenliikkeeltä. 1918 tilanne suistui maan mitassa kapinaan ja tälle oli juuri Pentinkulmalla (toisin kuin monilla muilla maaseutupaikkakunnilla) katkeraa sytykettä. Kapina tempoi mukaansa ja tuotti surullisia tuloksia - Pentinkulmalla lähinnä punaisille.

Sodanjälkeinen yhtenäisyysohjelma painoi päälle, mutta pian maan päälle jääneet demarit olivat valmiit yhteistyöhön kunnissa ja maan hallituksessa. Myös Jussin pojanpojat olivat valmiit sotaan ja kuolemaan. 1930-luvulla liikahti moni asia, myös eteenpäin. Näin kertomus kantaa toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan ja sen työnteon ja modernien edistysaskelten maailmaan. Lähisukulaiset ovat nousseet myös poliittisesti - kovalla työnteolla ja hitaasti sosiaalisia edistysaskeleita punoen ja puna-multa -pohjalta niistä sopien. Näin kirja myös jälkiviisaasti ja "sosialidemokraattisesti" legitimoi demareiden ja maalaisliiton hallitusyhteistyötä (torpparin ja duunarin liittoa realistisen idänpolitiikan hengessä), tekee siitä kansan poliittisen eheytystarinan.

Torpparin ja duunarin täydestä kansalaismitasta

Näin 1900-luvun taitteen torppari ja duunari ikäänkuin nousivat täyteen kansalaisuuteensa ja poliittis-kollektiiviseen pituuteensa 1960-luvun myötä. Kansakunnan hikinen työ ja keskeisten ristiriitojen voittamisen tarina loppuukin juuri 1960-luvulle, hyvinvointivaltion ensimmäiselle rakennusvuosikymmenelle ja avoimen kollektiivisesti jäsentyvän osallistumisen vuosikymmenelle. Tuolloin ei enää pitänyt pyydellä anteeksi omien etujen, ajatusten ja järjestäytymisen aktiviteetteja. "Koti, uskonto ja isänmaa" -yhtenäisyyskulttuuri ei kestänyt enää nousevia ja palkkatyöläistyviä rahvaan ryhmiä, "suurta maassamuuttoa" ja kansainvälistyviä (nuoriso)arvoja.

Jotkut tutkijat ovatkin sitä mieltä, että Linnan (tai osin myös Nousiaisen) yhtenäinen suomalainen kertomus (ns. Suuri Kertomus) päättyykin juuri 60-luvulle ja siitä jakaantuvat uudet enemmän tai vähemmän yhteensopimattomat postmodernit (jälkimodernit) kertomukset. Yhteisiä arvoja tai kysymyksiä (oikean ja väärän - punaisen ja valkoisen) ei enää entisen kaltaisina ja jakamattomina ole olemassa; puhumme eri kielipelejä eikä meidän tarvitsekaan enää muodostaa linnalaisia kansakuntia tai kollektiivisia tulkintoja maailman menosta? Olemme vapaita omaan yksilöllisyyteemme?

...yksilöllisyyden huomaan?

Olemme avoimia ja nostalgisia historian tapahtumille, heittäydymme joihinkin poliittisiin juttuihin mukaan, kevyesti - muttemme anna sieluamme ja henkeämme tavalla, joka oli mahdollista/pakko Linnan tarinassa? Voikin hyvin pohtia, onko meillä enää Linnan jälkeen yhtään Suurta Yhteistä Taideteosta (kirjaa, elokuvaa, tieteellistä tulkintaa), joka liittäisi meidät suomalaiset yhteiseen keskusteluun ja saisimme siinä omat paikkamme. Vai, löytyykö se jostain TV-sarjasta, Salaman tai Meren kirjoista, Kaurismäen veljesten minimalismista ja nostalgiasta tai "Nokia-Boys-Networkin" mentaliteetista, härmäläisestä ja itsepäisestä maailmaanheittäytymisestä kaiken tämän "itsetrimmin" jälkeen?