Millainen "nykyaikaisen" rakennuksen tuli olla?

Rakennus sai vuokralaisia, joille nykyaikaisuuden sanoma oli merkityksellinen. Siellä toimi alusta alkaen kulttuuriaikakauslehti Euterpen toimitus, jonka avustajiin kuuluivat arkkitehdit Sigurd Frosterus ja Gustaf Strengell. He siirsivät myös oman toimistonsa rakennukseen vuonna 1904. Lundqvistin talosta käsin arkkitehdit tarkastelivat ympäröivää kaupunkia. Frosterus arvioi aikansa kansallisromanttisen arkkitehtuurin sisältöä kahdessa Euterpeen kirjoittamassaan artikkelissa ("Vår arkitektur - Ett föredrag" ja "Framtidskonst") vuonna 1905. Frosterus kyseenalaisti kansallisromanttisen arkkitehtuurin nykyaikaisuuden. Soveltaessaan suomalaisia rakennusmuotoja nykyajan rakentamisessa arkkitehdit olivat päätyneet yksinkertaisiin, koristelemattomiin rakennusmuotoihin ja luontoaiheisiin, jotka liittyivät kansainvälisen "uuden arkkitehtuurin" linjaan. Frosterus ei kuitenkaan pitänyt tätä merkkinä modernisuudesta, vaan pikemminkin onnellisesta sattumasta. Hänen mukaansa suomalaiskansalliset arkkitehtuuriaiheet muistuttivat pelkistettyä jugendia vain, koska sovellettuja arkeologisia lähtökohtia leimasivat köyhyys ja puute. Sileät, keskiaikaisperäiset ristiholvit, ampuma-aukot ja linnatornit eivät Frosteruksen mukaan itsessään tehneet rakennuksista aidosti moderneja.

Arkkitehtuurin tuli olla riippumatonta muoti- ja makuasioista. Uuden tyylin tuli perustua nykyajan muuttuneeseen elämänmuotoon. Tästä näkökulmasta Lundqvistin talo oli arkkitehtuuriltaan modernimpi kuin Pohjolan talo, edustihan se eriytyneen kaupunkielämän tuottamaa uutta rakennustyyppiä. Pohjolan talon rakentajille jo suomenkielisen taloudellisen toiminnan viriäminen merkitsi muutoksia elämänolosuhteissa. Frosterukselle vuosisadan alun "kansallisromanttiikka" ei merkinnyt kansallista, suomalaisen arkkitehtuurin tavoitetta, vaan pyrkimystä kohti modernia arkkitehtuuria. Eri kieliryhmissä vältettiinkin kansallisen arkkitehtuurin käsitteen sovinistista käyttöä. Nationalismiin suhtauduttiin kosmopoliittista näkökulmaa itsestään selvästi täydentävästi.

Varhainen modernismi oli ennen kaikkea puhdasta tilojen ja rakenteiden ilmaisua. Arkkitehtuuriin suhtauduttiin taiteena, johon kuului oikeus mielikuvitukseen sekä pyrkimys ylevään ja aatteelliseen. Kulttuuriset kysymykset säilyivät Helsingin modernissakin arkkitehtuuri-ilmapiirissä tärkeinä. Jo aikalaiset tulkitsivat suomalaisen arkkitehtuurin "renessanssin" lähteeksi sen, että tuolloin arkkitehtuurin kysymykset ulottuivat kauas ammattikunnan ulkopuolelle, heijastaen julkisia arvoja yleisön aidon kiinnostuksen parissa. Arkkitehdit käyttivät tilaisuutensa paitsi tehdä työtään, myös osallistua ajan yhteiskunnalliseen keskusteluun itsenäisesti, vapaasti ja kriittisesti. Vuosisadan alun yleislakon jälkeen "suuren yleisön" käsite kuitenkin muuttui. Kulttuurieliitti vaihtui "massoihin" puolueiden, joukkoliikkeiden ja valtiollisen äänioikeuden muokkaamassa yhteiskunnassa. Samalla muuttui myös arkkitehtuuri.