1970-luku

1970-luvun alussa koettiin aluerakentamisen huippuvuodet. 1940-luvulta alkaen koettu ristiriita arkkitehtonisten arvojen ja yhteismitallistavan taloudellisen katsannon välillä tasoittui. Edellisellä vuosikymmenellä luodut järjestelmät tuottivat yhä sujuvammin rakenteita laajenevan hyvinvointiyhteiskunnan tarpeisiin. Aineellinen vaurastuminen sattui yhteen ympäristöllisen köyhtymisen kanssa. 50-luvun alussa aluerakentaminen toteutui miellyttävimmille ja luonnonmukaisimmille rakennuspaikoille. Niiltä rakentaminen siirtyi yhä kauemmas keskustasta, sijainniltaan epäedullisille paikoille. Rakentamisen esteettinen ja ympäristöllinen puutteellisuus nostatti kritiikkiä "nukkumakaupungeiksi" muodostuneita varhaisia "metsälähiöitä" kohtaan. 1960-luvun ruutukaavaihanteen myötä syntyneet "kompaktikaupungit" pyrkivät toimintoja ja kommunikaatiota kaupunkimaisesti sekoittamalla elävöittämään aluerakentamiskohteita. Helsingin vuoden 1970 yleiskaavassa hahmoteltiin esikaupunkialueille muodostuvia aluekeskuksia. Vuosikymmenen lopulla monimuotoistuva yhdyskuntarakentaminen toteutti myös esteettisesti kaupunki-ihanteita. Jo kerran tuomittu umpikorttelimalli palasi reformoidussa muodossaan takaisin Katajanokan kärjessä (Helander, Pakkala, Sundman: 1972, -77-86). Myös keskustan rakennussuojelukysymykset nousivat ensimmäistä kertaa esille.