Politiikka: sopimista vai riitelyä?

Jotkut tutkijat - esimerkiksi moderni klassikko Carl Schmitt (1927/1932), marxilaiset luokkataisteluteoreetikot tai kansainvälisen politiikan konfliktiluonnetta korostavat tutkijat - ovatkin nähneet ristiriidan politiikkaa luonnehtivaksi perusasiaksi. Ristiriita voi koskea asiantiloja, arvoja, hyväksyttävää vallanjakoa tai valintoja. Ja jotkut näistä tutkijoista menevät vielä pidemmälle ja väittävät, että vasta 'vihollissuhteen' olemassaolo, selkeä jako 'meikäläisiin' ja 'teikäläisiin' ('heikäläisiin') ja tämän asetelman tuottama kamppailu ja 'kyttääminen', toiminnan optimointi suhteessa yhteiseen vastustajaan, tuottaa politiikalle erityisen asetelman. Riskit, epäjatkuvuus, kehityksen murrokset ja järjestyksen jatkuva kyseenalaistatuminen leimaavat tätä käsitystä. Ristiriidat ovat alku ja käyttövoima politiikalle: politiikan katsotaan olevan järjestelmä, joka jäsentää ja pyrkii ratkomaan ristiriita- ja osattomuuskokemusta, myös 2000-luvun taitteessa.

"Eliittien ja kansan jako ja niiden suhteiden muutos kiteyttää monia politiikan ulottuvuuksia ja perusdualismia."
Ks. "Suomen uusjako"

Politiikan kamppailullinen ja pelillinen aktiviteetti ei aina tee selkeää eroa 'taistelun' ja sodan maailman suhteen (Clausewitz 1832). Sota voi olla politiikan (kylmä tai kuuma) jatkomahdollisuus ja päinvastoin, sotaa seuraa usein aktiivinen poliittinen murrosvaihe tai kriisi, millä "sotatila rauhoitetaan ja ratkaistaan". Ylimalkaan ajatukset politiikasta kamppailuna nostavat etualalle ristiriitaisen tulevaisuuden, missä niukoista ja epävarmoista resursseista ja peliasemista käydään (asema)taistelua. (Kylmän sodan asemataistelusta, ks. Brown 1997, 104-121) Ja jos kamppailu on avoin ja mukana on vähintään kaksi suhteellisen tasasuhtaista osapuolta, kukaan ei tiedä etukäteen väännön lopputulosta, kylmän sodan uhittelun jälkeistä kompromissia (aseriisuntasopimukset), voittajaa (henkilövaali) tai kompromissia (budjetin koostumusta).

Pohjois-Irlannin ristiriidat ja eskalaatio protestanttien ja katolisten välillä on tästä klassinen esimerkki. Kuva vasemmalla esittää vieraskirjan Belfastin "Rauhan linjan" protestanttien puolella. Oikeanpuoleinen kuva on esimerkki katolisten militanttisiiven kuvataiteesta "Peace Linen" toiselta puolelta.

Toisaalla konsensusta eli yhteisymmärrystä korostavat politiikan analyytikot hahmottavat politiikan yhteisten asioiden hoitamisena ja ongelmanratkontana ja järjestyksen puitteissa tapahtuvana kriisien hallintana. Yksittäisten toimijoiden omat dogmit, radikaali peluu epävarmoissa tilanteissa tai konfliktiteorioiden (sovittamattomat) ristiriidat eivät kuulu kuvaan. Poliittisen järjestelmän sopimukset, välttämättömyys- tai selviytymisopit sekä sopeutuminen ja yhteisten riskien hallinta nousevat esiin. Toimijat perustavat politiikkansa olemassaolevalle ja realistiselle pohjalle ja uskovat yhteisiin annettuihin arvoihin.

Tavoitteiden yhteensovittamisessa (Jansson 1990, 222-23I) - millä pyritään usein tulevaisuuden hallintaan ja ennakointiin - voidaan turvautua synteeseihin (uusien yhdistävien arvojen pohjalta), kompromisseihin (pienin yhteinen nimittäjä tai välitysehdotus) tai lehmänkauppoihin (toistensa kanssa yhteismitattomat arvot tai resurssit kimpataan ratkaisuissa).

Sisällysluetteloon