Politiikka - kansainvälinen politiikka - valta - hallinto - valtio

On ilmeistä, että sellaiset käsitteet kuten 'politiikka', 'kansainvälinen politiikka', 'valta', 'hallinto' ja 'valtio' kuuluvat politiikan ilmiön ja näin yleisen valtio-opin tutkimuskohteen piiriin. Nämä käsitteet ja termit ovat kuitenkin monimielisiä ja ne merkitsevät eri poliitikkojen, journalistien tai tutkijoiden puheissa eri asioita. Politiikan tutkimuksen perustermit tai tutkimuskohde eivät ole yksikäsitteisiä ja yhdellä eksaktilla tavalla määriteltävissä.

Yleisen valtio-opin johdantokurssille osallistuneiden nuorten mietelmät ja kielikuvat siitä, mitä politiikka oikeastaan on, ovat tässä suhteessa kuvaavia:

Kuvion erilaiset ja ristiriitaiset ajatelmat ja määritykset osoittavat hyvin, kuinka vellovaa politiikkakeskustelu on. Jotkut korostavat politiikan ilmiön harkinnanvaraisuutta, sopimuksellisuutta ja rauhallisuutta, jotkut taas pitävät sitä taisteluna. Mediayhteiskunnassa politiikka määrittyy usein likaisena pelinä tai välttämättönä pahana, kun taas idealistisina aikakausina politiikka voi olla kansalaishyve ja maailmanparantamisen mahdollisuus. Myös politiikan toimijat voivat vaihdella: joskus vain valtion instituutiot hoitavat yhteisiä asioita; radikaalifeministit taas uskovat vain henkilökohtaisten tekojen ja tasa-arvon merkitykseen maailman muuttamisessa. Voidaan perustellen esittää määritelmiä, jotka lyövät toisiaan korville. Politiikan tutkijoidenkin keskuudessa uskotaan hyvin erilaisiin politiikan määrityksiin. Kansalaiskeskustelusta poiketen tutkijat ovat kuitenkin tietoisia omista perinteistään ja perspektiiveistään politiikkaan.(Berndtson 1991,17-23.)

Euronuorten politiikkakäsityksiä on tulkittu ja verrattu.

Rakkaus, viha ja - politiikka: klassisia ongelmia

Kuten useimmissa ihmistieteissä valtiotieteidenkin (esim. sosiologia, taloustiede, yhteiskuntahistoria ja valtio-oppi) piirissä tutkimuskohteiden ja niitä koskevien aineistojen luonteesta käydään jatkuvaa väittelyä. Usein akateeminenkin keskustelu kiihtyy, kun tullaan lähelle ihmisen perustavia puolia, keskustelua ihmisyksilön psyykkeestä, rakkaudesta ja vihasta, vallankäytöstä ja politiikasta. Puhutellaan asioita, jotka ovat olemassa ja heijastuvat dramaattisesti ihmisen elämäntoiveissa, menossa ja raadollisessa puolessa. Mutta harvoin kukaan tutkija väittää lopullisesti tai tyhjentävästi ilmaisseensa tutkimuskohteensa olemisen tai muodostumisen tavan.

Rakkaus ja viha, oikeudentunto, vallankäyttö ja politiikka ovat silti olemassa, vaikka niitä onkin hankala määritellä. Kokemuksemme ja ilmaisumme, taiteilijoiden luovat näkemykset tai tutkijoiden analyysit voivat tavoittaa ja pelkistää ne vain jossakin kontekstissa (jollain hetkellä - jossakin suhteessa - jotakin taustaa vasten). Vain yksinkertaistettu luonnontieteellinen (naturalistis-positivistinen) tutkimus voi lähinnä luonnonilmiöitä tutkiessaan väittää ideansa perustuvan kaikkien tutkijoiden yhteisymmärrykseen, helposti omaksuttavaan ja toistettavaan kaavaan: esimerkiksi voimme aika helposti sopia painovoiman (kaavan) mukaisista ilmiöistä ja niiden mittaamisesta, esimerkiksi omenan putoamisesta puusta ja sen vaatiman ajan mittaamisesta (painovoiman kaavalla ja siihen sijoitettvila vakioilla). Tähän liittyy ihmistieteiden ja politikan tutkimuksen pirullisuus (edes tutkimuskohteesta ja sen määrittelystä ei olla yhtä mieltä) ja kiehtovuus (tutkimme elämän klassisia ja jatkuvasti askarruttavia perusongelmia).

Sitä paitsi, mitä lähemmäs maailman järjestystä ja arvoja koskevaa eripuraa ja ristiriitoja me tulemme, sitä vaikeampi meidän on päästä yhteisymmärrykseen 'politiikasta' tai 'vallasta'. Erityisesti politiikan käytännön kentillä ja akateemisen maailman käytännöllisessä filosofiassa sekä valtaa pohtivassa sosiologiassa ja valtio-opissa käsitellään kiistanalaisia ja ristiriitaisia asioita. Asioiden, ongelmien ja (yhteiskunnallisten)suhteiden määrittelyvaikeus ja kamppailu tästä näyttää liittyvän itse näihin puhetapoihin ja oppialoihin. Valta- ja poliittiset suhteet ihmisten, ryhmien ja puolueiden ja kansallisvaltioiden välillä näyttävät olevan epäsymmetrisiä (osapuolilla erilaiset kyvyt, resurssit ja valta-asemat) ja kamppailun- ja pelinalaisia. Kiistely ja yhteisymmärryksen puute asioista näyttää liittyvän itse politiikan ilmiöön ja (demokraattisen, hyväksyttyjä perusteita etsivän) vallankäytön ytimeen. (Palonen 1993A, 7-29.)

Tämä keskustelu liittyy omaksumaamme valtiokäsitykseen: onko se monistinen ja ehdoton vai onko sen yhtenäisyys riippuvainen (kansalais)yhteiskunnan ristiriidoista ja monista muista muista toimijoista sekä kansainvälisistä odotuksista.( Berndtson 1996, mm. 44-48 ja 201-212.)

Politiikka perustuu harvoin vain reiluun peliin. Onni, taidot ja pelimerkkien (valta, raha) epätasainen jakautuminen kuuluvat kamppailun kuvaan.

Politiikan tarkkailijan ja tutkijan onkin oltava varovainen, ettei hahmota ihmisten välisten suhteiden, yhteiskunnan tai kansainvälisen yhteisön ongelmia harmittomalla, lapsellisella tai ristiriidattomalla tavalla. Monet muut tieteenalat voivat pelkistää asioita yksikäsitteisiksi tai tarkastella eheitä systeemejä tai prosesseja.

Nuorisotutkimusverkoston sivuilta löytyy kiintoisa tekstikokonaisuus, missä esittäytyvät eri tieteenalojen tavat jäsentää nuoruutta.

"Minun nuorisoni"

Poliittinen järjestelmä eroaa monin tavoin sosiaalisista, ekologisista tai taloudellisista systeemeistä. Esimerkiksi Robert Dahl on kiteyttänyt poliittisen järjestelmän tunnusmerkit kahdeksaan seikkaan, joissa nousee esiin politiikan epäreilut asemat, resurssit ja valtakamppailu.

Poliittinen järjestelmä Dahlin mukaan

Monesti poliittisten suhteiden ja ideologioiden palauttaminen ja samastaminen muihin yksikäsitteisiin ja harmonisiin elämänilmiöihin tavallaan riisuu politiikan politiikasta.

Esimerkiksi politiikan näkeminen "yhteisten asioiden hoitamisena" (koulukirjaesimerkki) yksinkertaistaa aika konservatiivisella tavalla monien valtakamppailujen hahmottamista. Usein myös vahvan idealistiset ajatukset politiikasta saattavat olla vaarallisen epärealistisia ja johtaa entistä isompiin ongelmiin; esimerkiksi rauhanpolitiikan projektit (rauhan puolustaminen merkitsee monille aseisiin tarttumista) ja reaalisosialismin kokemukset (sosialismin retoriikka lupasi vapautta työväenluokalle, mutta loi giljotiinien järjestelmän).(Brown 1997, 11-18.)

Samalla tavoin politiikan projektin mieltäminen kypsien keski-ikäisten tai vanhempien miesten ammatti- ja valtiotaitona tai minä tahansa kommunikaationa tai face-to-face -sopimisprosessina ei tee oikeutta poliittisen ilmiön erityislaadulle ja vallan oikeutusta (legitimiteettiä) hakeville kysymyksille. Se voi myös johtaa siihen, että harmittomilla määrittelyillä kadotetaan pohdittavien ilmiöiden erityinen poliittisuus tai vallankäyttö.

Erilaisia näkemyksiä politiikasta

Politiikka: sopimista vai riitelyä?

Jotkut tutkijat - esimerkiksi moderni klassikko Carl Schmitt (1927/1932), marxilaiset luokkataisteluteoreetikot tai kansainvälisen politiikan konfliktiluonnetta korostavat tutkijat - ovatkin nähneet ristiriidan politiikkaa luonnehtivaksi perusasiaksi. Ristiriita voi koskea asiantiloja, arvoja, hyväksyttävää vallanjakoa tai valintoja. Ja jotkut näistä tutkijoista menevät vielä pidemmälle ja väittävät, että vasta 'vihollissuhteen' olemassaolo, selkeä jako 'meikäläisiin' ja 'teikäläisiin' ('heikäläisiin') ja tämän asetelman tuottama kamppailu ja 'kyttääminen', toiminnan optimointi suhteessa yhteiseen vastustajaan, tuottaa politiikalle erityisen asetelman. Riskit, epäjatkuvuus, kehityksen murrokset ja järjestyksen jatkuva kyseenalaistatuminen leimaavat tätä käsitystä. Ristiriidat ovat alku ja käyttövoima politiikalle: politiikan katsotaan olevan järjestelmä, joka jäsentää ja pyrkii ratkomaan ristiriita- ja osattomuuskokemusta, myös 2000-luvun taitteessa.

Politiikan kamppailullinen ja pelillinen aktiviteetti ei aina tee selkeää eroa 'taistelun' ja sodan maailman suhteen (Clausewitz 1832). Sota voi olla politiikan (kylmä tai kuuma) jatkomahdollisuus ja päinvastoin, sotaa seuraa usein aktiivinen poliittinen murrosvaihe tai kriisi, millä "sotatila rauhoitetaan ja ratkaistaan". Ylimalkaan ajatukset politiikasta kamppailuna nostavat etualalle ristiriitaisen tulevaisuuden, missä niukoista ja epävarmoista resursseista ja peliasemista käydään (asema)taistelua. (Kylmän sodan asemataistelusta, ks. Brown 1997, 104-121) Ja jos kamppailu on avoin ja mukana on vähintään kaksi suhteellisen tasasuhtaista osapuolta, kukaan ei tiedä etukäteen väännön lopputulosta, kylmän sodan uhittelun jälkeistä kompromissia (aseriisuntasopimukset), voittajaa (henkilövaali) tai kompromissia (budjetin koostumusta).

Pohjois-Irlannin ristiriidat ja eskalaatio protestanttien ja katolisten välillä on tästä klassinen esimerkki. Kuva vasemmalla esittää vieraskirjan Belfastin "Rauhan linjan" protestanttien puolella. Oikeanpuoleinen kuva on esimerkki katolisten militanttisiiven kuvataiteesta "Peace Linen" toiselta puolelta.

Toisaalla konsensusta eli yhteisymmärrystä korostavat politiikan analyytikot hahmottavat politiikan yhteisten asioiden hoitamisena, ongelmanratkontana ja järjestyksen puitteissa tapahtuvana kriisien hallintana. Yksittäisten toimijoiden omat dogmit, radikaali peluu epävarmoissa tilanteissa tai konfliktiteorioiden (sovittamattomat) ristiriidat eivät kuulu kuvaan. Poliittisen järjestelmän sopimukset, välttämättömyys- tai selviytymisopit sekä sopeutuminen ja yhteisten riskien hallinta nousevat esiin. Toimijat perustavat politiikkansa olemassaolevalle ja realistiselle pohjalle ja uskovat yhteisiin annettuihin arvoihin.

Tavoitteiden yhteensovittamisessa (Jansson 1990, 222-23I) - millä pyritään usein tulevaisuuden hallintaan ja ennakointiin - voidaan turvautua synteeseihin (uusien yhdistävien arvojen pohjalta), kompromisseihin (pienin yhteinen nimittäjä tai välitysehdotus) tai lehmänkauppoihin (toistensa kanssa yhteismitattomat arvot tai resurssit kimpataan ratkaisuissa).

2000-luvun taite - konsensusta vai konfliktia?

Epävarmuutta, jännitteitä, ongelmia

Politiikkaan näyttävät usein liittyvän sekä ristiriidan ja epävarmuuden että sopimisen ja vastuun elementit. Politiikkaa tarvitaan, se on usein välttämätöntä niukkojen mahdollisuuksien ja ristiriitaisten tilanteiden ratkaisemisessa. Politiikan teorioissa on usein mukana myös vastuun ulottuvuus. Kamppailua korostavissa ideoissa avoin peli tai taistelu riskiyttävät osalliset, kaikki toimintarepertuaarit ovat käytössä ja heittäytyessään peliin osalliset ovat vastuussa kaikesta tästä. Kun taas konsensuaalisimmissa näkemyksissä avointen asioiden ja keinojen kokoelma (repertuaari) ei ole yhtä avoin ja vastuu usein merkitsee juuri (etukäteen) sovittujen lähtökohtien kirjaamista ja uusien sopimisvarojen ja -keinojen yhteistä hallintaa tai minimointia.

Olemme myös ongelmia toisillemme. Yhtä lailla parlamenttipolitiikassa kuin parisuhteissakin on nykyisin mahdollista puhua ongelmista, sovitella niitä ja joskus vaikka erota; se ei ole modernin sosiaalisen elämän loppu, vaan se voi olla uuden alku. Traditionaalisessa tilanteessa (suvun ja uskonnon valta) kaiken lähtökohtana oli järjestys: valtiollista yhteisymmärrystä ei saanut rankaisematta häiritä eikä pyhää avioliittoa rikkoa.

Politiikka ei ole siis vain välttämätöntä vaan myös mahdollista, mahdollisen taitoa, joissa uudet valinnat voivat nousta esiin ja saada ratkaisevan aseman. Ongelmien myöntäminen on rauhanomaisen ja modernin politiikan alku - toisaalla peloton mielikuvitus voi luoda vaihtoehtoja tulevaisuutta koskeviin päätöksiin. Moderni kansalainen antaa omassa elämässään tilaa poliittiselle väittelylle ja luottaa poliittisen järjestelmän kykyyn ja julkisuuteen nostaa esiin kuumia kysymyksiä ja niiden oivallisia ratkaisuja. Aina tämä ei ole helppoa.

Demokraattisessa järjestelmässä on annettu myös lääkäreille ja sairaanhoitajille lakko-oikeus. Lääkärilakon pitkittyessä (2001 kesällä) ja poliittisestisesti kuuman Tehy-lakon aikana (2007) niin sanottu yleinen etu (kansalaisten oikeudet terveyspalveluihin ja ensiapuun) ja leikkaus- ja hoitojonoja pitkittävät lakot asettuvat vastakkain. Mitä tehdä? Politiikassa ei ole selviä pelisääntöjä. Kumpi asettaa etusijalle: potilaat vai lääkärien laillinen vaatimusliike? Jaana Laitinen-Pesola (Tehy:n puheenjohtaja) nousikin politisoituneen palkkakiistan kautta Ila-Sanomien "Vuoden 2007 politiikoksi" Suomessa.

2000-luvun taitteessa  (varsinkin 1960-luvulta eteenpäin) politiikka ei myöskään ole jäänyt vain sille vihityille kentille kuten eduskuntaan tai virallisen aseman saaneisiin puolueisiin. Poliittiset asiat, toimijat ja peliasetelmat muuttuvat.

Politiikka on kameleonttimainen

Käytännöllinen tiede

Politiikan, vallan, hallinnon ja valtion tutkimus on aina myös käytännöllistä, praktista toimintaa. Se ei voi matematiikan tai luonnontieteen tapaan edes teeskennellä helppoa puolueettomuutta maailman asioiden ja arvovalintojen edessä. Valtio-opin tutkimusongelmat nousevat käytännöstä. Esimerkiksi koko yleinen valtio-oppi (modernissa mielessä) perustettiin Helsingin yliopistoon erittelemään muuttuvia poliittisten voimien suhteita ja kasvattamaan alan virkamiehiä. Tieteenalan tuloksia - jos ne ovat ymmärrettäviä ja relevantteja - voidaan aina käyttää hyväksi käytännön politiikassa. Esimerkiksi puoluesihteerit voivat lukea pirun tarkkaan sen, mikä koskee nuorten arvoja ja vaalipassiivisuutta sekä hyödyntää nämä tietonsa. Tai, kuuman ja kylmän sodan aikana tutkijoiden johtopäätöksillä, voimasuhdearvioilla tai optioilla saattaa olla merkityksensä johtajien erilaisina harkintaperusteluina (Brown 1997, 244-47, jossa Brown kunnioittaa tieteenalaa kansainvälisten suhteiden perustavimpana itseymmärryksen luojana).

Ei olekaan olemassa helppoja ratkaisuja tutkimuksen arvovapautta koskeviin ratkaisuihin: esimerkiksi vallanjako, kansalliset edut, sukupuolikysymykset tai ekologinen etiikka tuottavat päänvaivaa valtio-oppineillekin.

Tutkijan pitäisi tiedostaa etukysymykset

Berndtson (1996, 93 -105) on korostanut politiikan tutkimuksen neljää ominaisuutta, jotka identifioivat tieteenalaa sekä suhteessa arkipuheeseen että muihin yhteiskuntatieteisiin: Käsitteellisyys-teoreettisuus-empiirisyys-käytännöllisyys.

Politiikan valovoimaisin tulkki:
professori Nousiainen, kirjailija Linna vai presidentti Kekkonen?

Tutkijoiden väliset erot tulevat esiin eri maiden ja samankin maan eri yliopistojen ja niiden tieteenalaa luonnehtivien perustavien (valintakoe)kirjojen välillä. Helsingissä luetaan Berndtsonin (1997) teosta, Turussa Paloheimo-Wibergiä (1997) ja Jyväskylässä "grand-old-intellektuelli" Janssonin (1990) teorioita. Vahvat professorit ja politiikan tutkimuksen sisäinen laitos- tai linjajako (yleinen-hallinto-kansainvälinen politiikka) heijastuvat alan "intriigeissä" (yliopisto-auktoriteetit ja niiden keskinäiset pelit) ja varsinkin politiikan tutkimuksen oppituolien määrittelyissä, täyttämisessä ja käytännön hoitamistavoissa. Samanlainen kilpailu tieteenalan määrittelyssä ja eri ainelaitosten välillä on vallalla kansainvälisesti, tieteenalan keskukset ja periferiat myös muuttuvat ajan kuluessa. Yliopistojen erot tieteenalan itseymmärryksen kannalta ovat suuret. Kansainväliset ja kansalliset yhdistykset vartioivat osaltaan tieteenalan rajoja, itsenäisyyttä ja resursseja (esimerkiksi kongresseja, lehtiä, www-julkaisuja jne.)

Vilkaise Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin laitoksen tutkintoesittelyiden lisäksi myös Tampereen, Jyväskylän, Turun, Åbo Akademin, Vaasan ja joidenkin ulkomaisten opinahjojen perustietoja sekä opiskelijoiden käytännön orientaatioita alalle. Linkkejä

Aina ei ole selvää, mikä asema valtio-opin tutkijoilla tai professoreilla on oman aikansa poliittisen itseymmärryksen tutkijana tai paaluttajana. Joku voi pitää esimerkiksi emeritusprofessori Jaakko Nousiaista vaikutusvaltaisimpana politiikan tulkkina Suomessa; onhan hän kirjoittanut jo neljäkymmentä vuotta sitten monille tutun ja A-oppimäärän tiiliskivikirjana edelleenkin toimivan "Suomen poliittisen järjestelmän".

Voi vallan hyvin kysyä, mikä intellektuaalinen merkitys on monella käytännön poliitikolla tai kirjailijalla ollut poliittista järjestelmää ruotivien perusajatusten (paradigmojen) kehittämisen kannalta. Mikä vaikutus on esimerkiksi Väinö Linnalla ("Täällä Pohjantähden alla" -tarina, joka jäsentää poliittisen kulttuurimme mobilisaatiota, murroksia ja kompromisseja sammakkoperspektiivistä), Juho Kusti Paasikivellä ja Urho Kaleva Kekkosella (suomalaista kylmän sodan aikaista realismia perustelevat argumentit ja ratkaisut) tai Pekka Kuusella ("60-luvun sosiaalipolitiikka" -kirja, mikä toi lähtemättömästi julkisuuteen myöhemmin sangen jaettuja hyvinvointivaltioratkaisuja perustelevat argumentit) suomalaisen poliittisen järjestelmän uudistamisen ja itseymmärryksen kannalta.

Politiikan tutkimukseen vaikuttaneita ajattelijoita

Politiikka - kameleonttimainen ilmiö

Politiikka ja vallankäyttö näyttäisivät siis olevan monimielinen ja kameleonttimainen ilmiö- ja käsitemaailma. Sen lisäksi, että Politiikan tutkimuksen peruskäsitteilläkin voi konstruoida perusteltuja tulkintoja maailmasta, niillä voi yhtä lailla pelata ja hämätä, valottaa ja varjottaa politiikan toimijoita (rooleja) ja tarinoita (juonia, mediamaisemia, rooliasemia). Politiikan taide ja teatteri eivät ole vain media-ajan kielikuvia. Klassisessa aristoteelisessa kirjallisuudessa pohdittiin paljon retoriikkaa (asioiden esittämisen tapaa, suostuttelua ja moraalia). Politiikan maailmaan ei voida helposti hallita pelkästään rationaalisin (objektiivisen tiedon ja ei-luonnontieteen omaisen päättelyn tai mallintamisen) avuin. Jopa silloin kun käännämme politiikan ja vallan termejä ja käsitteitä kielestä toiseen tapahtuu poliittista tulkintaa. Yhteiskunnallisia termejä käytetään eri yhteyksissä ja esimerkiksi koko polit-sanastoperheen kirjo ja vastaavuudet eri kielissä ovat sangen moninaiset.

Lista englannin, saksan, ranska ja suomen polit-sanastoista

Politiikalla on yhteys kiistaan ja sen arviointiin, mitkä asiat ja arvot ovat 'tosiasioita' (Palonen 1997 ja Rorty 1989). Kamppailun lisäksi politiikka liittyy sopimuksiin ja ristiriitoihin - toisaalta niukkoihin resursseihin ja yhteisiin ajatuksiin välttämättömästä ja 'tosiasiallisista' (valta)suhteista - toisaalta kiistanalaisiin asemiin ja vaihtoehtoihin sekä avoimeen, epävarmaan, uskonvaraiseen tulevaisuuteen. Politiikan pirullisuus on juuri tässä monimielisyydessä. Mutta samassa asiassa piilee sen inhimillinen kiehtovuuskin. Voimme pohtia ihmisten välisten suhteiden vaikeuksia, ristiriitoja ja ratkaisun ehtoja - koskaan saavuttamatta lopullista politiikan insinööritutkintoa tai taito-oppia.

Politiikan ilmiön ja käsitteen, itse asiassa politiikan tutkimuksen perustavan kohteen, muutosta voi jäsentää vaikkapa seuraavilla tavoilla (jäsennyksestä, ks. Palonen 1983B). Voi puhua politiikan ilmiön ja käsitteen (1) historiallisesta ja (2) kulttuurisesta muutoksesta sekä niiden asemasta määrittelykamppailun (3) kohteena ja/tai sen (4) areenana.

Esimerkkejä 1 historiallisesta muutoksesta 2 kulttuurisesta muutoksesta 3 politiikan käsitteestä määrittelykamppailun kohteena 4 politiikasta areenana

Pääsivulle