Jo aiemmin tällä verkkokurssilla on noussut esiin se, että useimmat modernit yhteiskuntatieteet, ainelaitokset ja professuurit ovat humanististen tieteiden eriytymisen tulosta. Eriytyminen on joidenkin tulkkien mukaan merkinnyt yhteisen viitekehyksen ja "Grand Old Theoryn" katoamista: kukin tallaa yksin omilla poluillaan. Esimerkiksi yhteinen keskustelu vallasta nousee esiin populaareilla foorumeilla harvoin. Kansantaloustiede, sosiologia ja valtio-oppi muodostivat ytimen valtiotieteelliselle tiedekunnalla (1945) ja ovat saaneet seurakseen viestinnän, sosiaalipolitiikan, sosiaalipsykologian, käytännöllisen filosofian, yhteiskuntahistorian (aiemmin sosiaali- ynnä poliittinen historia) ja tilastotieteen. Nämä aineet ovat sisäisesti heterogeenisia. Sosiologian opiskelija voi jo alkuopinnoissaan valita kymmenien erikoistumislinjojen välillä: väestötieteestä, perhe- ja aluesosiologiasta poliittiseen sosiologiaan. Taloustieteessä mikro- ja makronäkökulmat elävät rinnakkain.
Helsingin yliopiston valtio-opin kolme linjaa - (1) politiikan tutkimus, (2) hallinto ja (3) maailmanpolitiikka - jakavat porukkaa jo opiskelun aloitusvaiheessa. (Berndtson 1996, 265-289 "Hallinto-oppi ja kansainvälinen politiikka politiikan tutkimuksen erityisalueina".) 1970-luvulta saakka disintegraatiota ovat syventäneet tieteenalojen rajoja rikkovat koulukunnat kuten tälläkin kurssilla aiemmin käsitellyt vaalitutkimuksen, rationaalisen valinnan, eliittiteorian, Foucaultin inspiroiman "biopolitiikan" tai naistutkimuksen perinteet, julkisuudet ja seurat. Valtiotieteellisessä tiedekunnassa voi suorittaa opinto- ja sivuainekokonaisuuksia esimerkiksi johtamisen tutkimuksessa (valtio-opin laitos vastaa), kehitysmaatutkimuksessa, mediakasvatuksessa, kansainvälivisten tehtävien kokonaisuudessa, EU-opetuksessa, nais- ja kaupunkitutkimuksessa ja liiketaloustieteessä. Seuraavat kappaleet perustuvat laitoksen viralliseen esittelytekstiin opetuksesta ja linjajaosta, missä tulee selvästi esiin laitoksen tämänhetkinen pyrkimys ylittää liian tiukat linjojen sektorit sekä menetelmäopetuksen ja yhteisten poliittisten ongelmien ja aineistojen merkitys.
Tutkimusvaatimukset linjoittain (http://www.valt.helsinki.fi/opas2007/vol/)
Laitoksen, opiskelun ja linjojen taustan esittelyt (http:///www.valt.helsinki.fi./vol/laitos/index.htm)
YLEISEN VALTIO-OPIN LINJAJAOSTA
(1) Politiikan tutkimuksen (yleinen) linja on jo ajat sitten jakautunut (2) maailmanpolitiikan ja (3) hallinnon ja organisaatioiden tutkimuksen suuntiin
Perinteisestä nimestään huolimatta valtio-oppia voidaan pitää yleisen valtio-opin nettisivujen mukaan politiikan tutkimuksen ja opetuksen kaikki keskeiset alueet kattavana oppiaineena, joksi sen nimi esimerkiksi englanniksi ja ranskaksi käännetäänkin (Political science, science politique). Historiallisen taustansa vuoksi valtio-oppi voidaan tosin edelleen ymmärtää suppeassa merkityksessä pelkästään valtiollisten instituutioiden, puolue- ja järjestötoiminnan ja poliittisten prosessien tarkasteluna. Politiikan tutkimuksena valtio-oppi hahmottuu kuitenkin laajassa merkityksessä kaikkinaisten yhteiskunnallisten - ja myös kansainvälisten - valta- ja vuorovaikutussuhteiden tutkimuksena. Näin sen tutkimuskohteen osaksi nousevat myös ei-valtiolliset valta- ja politikointiresurssit ja kulttuurit. Poliittisesti relevanteiksi nousevat myös laajan politiikkakäsitteen mukaiset asiat elämänpolitiikasta identiteettipolitiikkaan ja (kulttuuriseen) itsekuriin. Toisaalta mukaan nousevat ei-valtiollisesti hallitut ja kamppailunalaiset asiat kuten globaalin talouden, ekologian ja vastuusuhteiden (demokratian) luomisen tavat tai niiden jarruttaminen. Globaali kamppailu voidaan analysoida aseellisen tai taloudellisen voiman tai poliittisen tiedon hegemonian (vrt. Gramsci edellä) termein. Samanaikaisesti julkinen hallinto ja erilaiset (puoliviralliset) organisaatiot kehittyvät eri elämänalueilla, Euroopan unionissa ja globaalisti. Niillä on usein omalakinen kehitystapansa ja norminsa, jota tutkiikin hallinnon ja organisaatioiden tutkimuksen linja.
Maailmanpolitiikan ja sen näkökulmien monet kasvot – hallintokin kansainvälistyy
Globalisoitumisprosessien ja ylikansallisen yhdentymisen mukana kansallisvaltioiden asema on heikentynyt - tai ainakin radikaalisti muuttunut - ja kansainvälisten suhteiden ja kansainvälisten organisaatioiden tutkimus ja siihen liittyvä opetus ovat saaneet aivan uutta merkitystä. Kansainvälistyminen, valtion aseman heikkeneminen ja julkisen hallinnon muutokset ovat nostaneet esiin kysymyksen kansalaisyhteiskunnasta: perinteistä kansalaisjärjestöjen kenttää joudutaan uudistamaan, kun politiikkaan vaikutetaan nyt myös ei-valtiollisten toimijoiden kansainvälisiä väyliä myöten.
Maailmanpolitiikan linjan nimi laitoksella oli aiemmin kansainvälinen politiikka. Painopiste kansallista politiikkaa ja valtiota laajemman aihealueen ilmiökentän ja tutkimuskohteen määrittelyssä onkin siirtynyt globaaleihin, maapallon mittasuhteen ilmiökenttiin. Voidaan jopa väittää Anthony Giddensin hengessä, että ylipäänsä yhteiskuntatieteen tutkimuskohde on globalisoitunut: näennäisen paikalliset ja kansalliset asiat ovat riippuvaisia toisella puolella maailmaa vaikuttavista voima- ja ratkaisusuhteista sekä ajatusmalleista – ja päinvastoin. Maailmanpolitiikan (World politics) tutkimuksen käsitteen synonyyminä tai alakäsitteenä käytetään usein myös kansainvälisen politiikan (International politics), kansainvälisten suhteiden (International relations, IR) ja aluetutkimuksen (Area studies) termejä.
Aluetutkimuskin analysoi kansallisvaltioita isompia alueellisia haasteita ja liittosuhteita kuten esimerkiksi Välimeren alue, Kaakkois-Aasia tai erillisen Aleksanteri-Instituutin Venäjän ja Baltian maiden tutkimus. Kehitysmaatutkimuksen instituutiot saavat aluetutkimusta yleisempiä tehtäviä, jolloin pohditaan taloudellisia integraatioteorioita, kehityksen käsitettä ja konkreettisemmin kehitysapua. Muiden maiden kuin Suomen poliittisten järjestelmien tutkimusta ei pidetä osana kansainvälistä politiikkaa.
Oma perustelunsa on myös jakaa nimen omaan Helsingin yliopiston kansainvälisen politiikan tutkimus kolmeen: Ulko- ja turvallisuuspolitiikka (kansallisvaltioiden ja kollektiivisten rauhanturvaliittoumien ja sopimusten merkitys eri dimensioilla asevaraisista keinoista diplomatiaan, kauppaan ja kollektiiviseen politiikkaan), rauhan- ja konfliktintutkimus (sodan, ristiriitojen ja niiden muotojen rauhanomaisen ratkaisun mahdollisuudet) ja globaali poliittinen talous (maapallon kehitystä koskevat kaupan, modernisaation, keskinäisriippuvuuden integraatioteoriat sekä niiden taustalla olevien voimaan tai tietoon perustuvien oikeutustapojen pohdinta, maailmanjärjestelmä ja globaali demokratia). Laitoksen rinnalla toimii Eurooppa-tutkimuksen keskus, jonka aktiviteetit liittyvät erityisesti Euroopan unionin kehitykseen ja laajemmin Euroopan poliittiseen dynamiikkaan ja identiteettiin.
Maailmanpolitiikka on kompleksinen, ainutlaatuinen, sosiaalisesti rakentunut ja historiallisesti muuttuva tutkimuskohde (puumalli tai edellä mainittu sektoriteoreettinen ajattelutapa, jossa halutaan mieltää politiikka aika lailla itsenäisenä kannikkana maailmaa). Monet taas korostavat vuorovaikutusta ja päällekkäisyyttä muiden tieteiden ja ainelaitosten linjojen kanssa (kukkamalli tai aspektiteoreettinen idea, minkä mukaan kaikissa asioissa voi joskus olla myös poliittinen puolensa). Pohditaan, onko kansainvälinen politiikka oma vai monitieteinen tutkimusala tai pikemminkin osa valtio-opin disipliiniä.
Intellektuaali -historiallisesti kansainvälinen politiikka ja sen tutkimus sidotaan usein myös sotien historiaan ja anglosaksisen tieteenalan kehitykseen globaaliksi ajatukseksi. Kansainliitto-idealismi nosti esiin kysymyksen, miksi I Maailmansota syntyi? Professori Tuomas Forsberg kärjistääkin hyvin, että maailmanpolitiikan tieteenalan historia on realismin (kansallinen etu, epäviralliset voimapoliittiset intressit ja valtapolitiikka toiminnan ei-moraalisena perustana) ja idealismin (rauhaan uskova idealismin ja Kansainliiton/YKn voimavaroihin luottaminen) välistä dialektiikkaa. Versailles’n rauha ruokki idealismia, kun taas II maailmansota toi sen rinnalle realismin (’Appeasement’ –politiikka) ja ydinaseiden vierittämän erityisen voimapolitiikan muodon, kauhun tasapainon. 1970-luvun liennytys suurvaltojen välillä mahdollisti muun muassa nyttemmin monimielisemmin nähdyn Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen (ETYK) eli uuden (tasapaino)idealismin.
Keskinäisriippuvuuden ja rauhan- ja kehityskysymysten rinnalla pohdittiin kansainvälistä pluralismia. Uusrealismi sai jalansijaa 1980-90 –luvuilla: maailmaa hahmotettiin anarkistisemmin ja uusliberaali talous antoi lisäväriä realismille. Kylmän sodan loppu tuki uusrealistista ajatusta, että valtiot ovat itsenäisiä ja rationaalisia. Terrorismin vastainen sota on nostanut Forsbergin mukaan esiin oman realisminsa. Samalla rationalismi on tullut haastetuksi post-strukturalismin avulla. Kylmän sodan myötä marxilainen tutkimus on haipunut alueelta; toisaalla jopa feministinen ja kansainvälisten ilmiöiden konstruktivistinen hahmotus (valtiot kielellisinä oppeja miksaavina yhteisöinä, sosiaalinen vuorovaikutus ja argumentit muutoksen mahdollisuuksina) ovat haastaneet vanhoja jakoja esimerkiksi rationaalisen mallin ja poststrukturalismin välillä. Epävarmuus (kontingenssi) on vahvasti mukana globaalien riskien edessä ja terrorin myötä julistetun ’jatkuvan poikkeustilan’ myötä.
Hallinnon ja organisaatioiden tutkimus
Hallinnon ja organisaatioiden tutkimuksen eriytyminen politiikan tutkimuksessa on monissa yliopistoissa johtanut hallintotieteen laitoksiin, joissa tutkitaan julkista hallintoa tai yleisemmin organisaatioita ja johtamista. Toisissa taas kansainvälinen politiikka tai kansainväliset suhteet ovat erkaantuneet politiikan tutkimuksesta. Helsingin yliopiston valtio-opin laitoksessa nämä kolme aluetta yhdistyvät ainutkertaisella tavalla. Se tarjoaa mahdollisuuden ottaa uudella tavalla huomioon poliittisten, hallinnollisten sekä toisaalta kansallisten ja kansainvälisten ilmiöiden keskinäisriippuvuus, joka on ns. globalisaation myötä vain vahvistunut. Perinteisesti hallinnon tutkimus työskentelee eritasoisten ja kiinnostavien käsitteellisten ongelmien kanssa. Professori Turo Virtanen eksplikoi näitä ongelmia metaforistisesti. Mitä ovat hallinto ja johtamisjärjestelmä organisaatioiden yleisinä tehtävinä? Mikä on politiikan, hallinnon, oikeuden ja toisaalta kansalaisyhteiskunnan välinen suhde? Mikä on ryhmätasolla johtajuuden (leadership – suunnan luominen, muutos, sitoutuminen, leader-follower -suhteessa) ja johtamisen (management – järjestyksen, jatkuvuuden ja valvonnan ylläpitäminen superior – subordinate –suhteessa) välinen suhde? Uusien arvojen ja tavoitteiden puolesta toimivaa politiikkaa synnyttää juuri ristiriita arvostettujen tavoitteiden ja käytettävissä olevien resurssien välillä (monen toimijan tilanteessa). Toisaalta hyväksyttyjen arvojen vaalintaan ja päätösten toimeenpanoon keskittyvää hallintoa synnyttää parhaimpien keinojen ja käytettävissä olevien resurssien ristiriita (monen toimijan tilanteessa). Hallinnolla ymmärretäänkin yleisesti politiikan antamien tavoitteiden ja erilaisten resurssien yhdistämistä mahdollisimman tehokkaasti (tuottavuus, tehokkuus, vaikuttavuus).
Hallinnon ja organisaatioiden tutkimus (trad. Administration and Organisation Studies) ei ole kehittynyt vain osana yleisen valtio-opin – politiikan tutkimuksen ydinlinjan, politologian – genreä ja sen linjajaot ylittävää ja synteesejä etsivää intersektio -kehittämistä. Sillä on edelleen yhteytensä julkishallinnon (Public Administration), julkisen ja muun johtamisen (Public Administration, ’leadership’) sekä hallinto- ja organisaatiotieteisiin. Yrityksen hallinnointitavoilla ja sekä yleisillä organisaatiotutkimuksilla on inspiroiva suhde hallinnon ja organisaatioiden tutkimuksen kehitykseen.
Myös hallinnon ja organisaatioiden tutkimuksessa on – esimerkiksi prof. Turo Virtasen mukaan - kiehtovia erilaisia tutkimuksen viitekehyksiä (teorioita) ja tapoja määritellä oma tutkimuskohde. F.Taylor on mallintanut tieteellisen liikkeenjohdon periaatteita työn organisointia ja sen tehokkuuden tutkimusta varten. Työnjohdon ’mutu’-periaatteita, työntekijöiden vastustusta ja tehottomuutta voidaan voittaa hänen mukaansa tehtävien, työntekijöiden ja työvälineiden yhteensovittamisella, rationalisoimisella (työntekijöiden kvalifikaatio tieteen avuin, työmenetelmien standardisointi, työajan ja työvaiheiden analyysi, taloudelliset kannustimet urakka- ja yksilönormein). Organisaatioteorian puitteissa pohditaan eri tavoin, mistä ja mistä osista organisaatiot muodostuvat? Miksi niihin liitytään ja mihin ne pyrkivät sekä millä hyödyllä? Miten organisaatiot kuolevat tai millä tavoin ne elävät vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa? Osa tutkijoista keskittyy myös organisaatiokäyttäytymisen monitieteiseen tutkimukseen (esimerkiksi tehokkuuden ja hyvinvoinnin yhdistämiseen).
Toisenlaisen näkökulman tarjoaa itsesäätelevän systeemin malli, joka hallinnollisten normien (muutosten) tarkastelun tasolla muistuttaa Eastonin poliittisen järjestelmän mallia syöttö- ja tuotostekijöineen (edellä). Myös hallinnon/organisaatioiden maailmassa tunnetaan kontingenssin käsite ja teoria. Organisaatioiden haasteet ja dynamiikka varioivat – on osattava käsitellä myös niiden erilaistumiseen ja yhtäläistämiseen liittyviä tilannekohtaisia ja sattumanvaraisia asioita. ”Kielellisen käänteen” jälkeen myös hallinnon tutkimuksessa on entistä enemmän mietitty hallintokulttuureja, hallintamentaliteetteja ja esimerkiksi feminististä organisaatioteoriaa (lasikatot, sukupuolispesifit kompetenssit ja stereotypiat). Julkisen hallinnon tutkimus on säilyttänyt vahvan asemansa osana disipliiniä. Weberin byrokratiateoriaa (ks. sen ideaalimallia edellä) kehitellään edelleen uusien tulos- ja tehokkuusvastuuksien olosuhteissa. ”Uuden julkishallinnon” paradigma kiistää ajatuksen toivottavasta poliitikon ja virkamiehen roolieron selkeydestä; hallinnossa tuleekin politikoida. Suomessa vahvaan asemaan 1970-luvun alussa noussut ’Policy-analyysi’ elää edelleen vahvasti. Tällöin hallinto asettuu toimintapolitiikkana ja politiikkalinjausten toteuttajana kokonaisuuden osaksi ja sen responsiivisuus artikuloituja tarpeita ja vaikuttavuutta kohtaan tulee kriittisen analyysin asiaksi.
Yleisiä kehityspiirteitä
Kansalaisjärjestöt ovat alkaneet kehittää ns. kolmannen sektorin voittoatavoittelematonta toimintaa täydentämään taloudellisen kasvun heikentymisen myötä vähentyneitä julkisia palveluja ja luomaan uusia yhteisöllisen toiminnan muotoja. Valtio-opissa kansalaisyhteiskuntaan kohdistuva tutkimus ja opetus ovatkin nyt entistä keskeisemmässä asemassa. Tämä tarkoittaa, että politiikkaa ja hallintoa tutkitaan yhä enemmän organisaatioiden ja niiden kansallisen ja kansainvälisen verkostoitumisen tasolla eikä vain politiikan ja hallinnon perinteisten instituutioiden näkökulmasta.
Pyrkimys taloudelliseen tehokkuuteen on johtanut markkinoiden voimistuvaan rooliin myös muiden kuin yritysorganisaatioiden toiminnassa. Lisäpiirteenä on informaation ja viestinnän poliittisen ja hallinnollisen merkityksen kasvu, joka muuttaa valtiollisen toiminnan tehostamisen ja oikeuttamisen tapoja. Kun globaalien ja paikallisten ongelmien ratkaisumallit kilpailevat äärellisistä voimavaroista, myös politiikan ja hallinnon moraaliset ongelmat kärjistyvät. Nämä muutokset ovat sekoittaneet perinteisiä jakolinjoja kansallisen ja ei-kansallisen sekä julkisen ja yksityisen välillä. Valtio-opin opetusta on uudistettu kattamaan näiden kehityspiirteiden vaikutus niihin työelämän haasteisiin, joita oppiaineesta valmistuneet joutuvat kohtaamaan.
Valtio-opillisen tutkimuksen tehtävänä on tuottaa tietoa laajasta ja tärkeästä yhteiskunnallisten ilmiöiden kentästä. Niiden syvällisempi tulkitseminen ja ymmärtäminen edellyttää politiikan tutkimuksen ohella usein muiden ihmistieteiden tutkimuksen ja käsitteistön tuntemusta. Sosiologia auttaa ymmärtämään yhteiskunnan rakennetta, psykologia poliittista sosialisaatiota ja poliittista johtajuutta, kansantaloustieteen rationaaliset mallit poliittista päätöksentekoa, hallintotiede tehokkaan ja tuloksellisen yhteistoiminnan ehtoja, moraalifilosofia hyväksyttävää poliittista ja hallinnollista toimintaa.
Valtio-oppi pyrkii antamaan opiskelijoille teoreettisesti jäsentyneen ja empiiriseen tutkimukseen perustuvan kuvan poliittisista ja hallinnollisista rakenteista ja prosesseista kansallisessa ja kansainvälisessä toimintaympäristössä. Opetuksessa korostetaan laajan nykypolitiikkaa ja uudistuvaa hallintoa sekä kansainvälisiä suhteita käsittelevän tietopohjan hallintaa, kykyä kriittiseen ajatteluun sekä kykyä tuottaa uutta tietoa. Valtio-oppi on yhteiskunnallisilta vaikutuksiltaan väistämättä kriittistä: vallankäyttöä eritellessään politiikan ja hallinnon tutkimus paljastaa niiden todellisia, arkielämässä huomaamatta jääviä ominaisuuksia.
Näiden tavoitteiden toteuttamiseksi valtio-opin opetuksessa on viime vuosina siirrytty enenevästi pienryhmäopetukseen, jonka pääpaino on keskustelussa (argumentaatiovalmiuksien kehittäminen) sekä tutkimusprosessin oppimisessa erilaisten harjoitustöiden kirjoittamisen avulla (aineistojen keruu, tiedon jäsentäminen ja tulkinta, omakohtainen ajattelu ja tieteellisen tekstin kirjoitustaito).
Valtio-opin opetus nojaa alkuvaiheessa yhteiseen perusrunkoon, jonka jälkeen opiskelijalla on mahdollisuus erikoistua omimmilta tuntuvien alueiden opiskeluun. Erikoistuminen tarkoittaa sekä mahdollisuutta valita useista vaihtoehtoisista oppisisällöistä että mahdollisuutta valita kolmesta peruslinjasta: valtio-opin yleinen linja, hallinto-opin linja ja kansainvälisen politiikan linja.
Linjajako ei ole kuitenkaan tiukka, sillä oman linjan valinnan jälkeenkin on mahdollista suorittaa muiden linjojen opintojaksoja. Vastikään on aloitettu myös ns. intersektio-opetus, jossa uudella tavalla yhdistetään poliittinen, hallinnollinen, kansallinen ja kansainvälinen näkökulma. Kaikilla linjoilla annetaan opetusta, joka kohdistuu Euroopan unioniin.
Valtio-opin yleisellä linjalla opetus kohdistuu...1
Hallinnon ja organisaatioiden linjalla opetus kohdistuu...2
Kansainvälisen politiikan linjalla opetus kohdistuu...3
Yleisen valtio-opin laitoksen esimies, prof. Turo Virtanen on kahden kuvion avulla eritellyt 'linjojen' paikkaa toisaalta systeemitasojen ja toisaalta kansallisen ja kansainvälisen vuorovaikutuksessa.
Valtio-opin tutkimuksen tuottama ja valtio-opin opiskelun välittämä tieto on tieteellistä ja systemaattista. Tutkimustiedon ymmärtäminen ja sen omakohtainen tuottaminen ovatkin valtio-opissa keskeisessä asemassa: opetus painottuu voimakkaasti teorian, metodologian ja tutkimusmenetelmien alueelle. Tutkimuspainotteisuus takaa sen, ettei tieto vain kartoita päivänkohtaisia "pintailmiöitä", vaan analysoi ja tulkitsee tärkeiden ilmiöiden ja ongelmien syitä ja seurauksia yhtä hyvin kuin ennakoi tulevia poliittisia tapahtumia ja käännekohtia. Vaikka vain harvasta valtio-opin opiskelijasta tulee tutkija, jokaisen valtio-opin opiskelijan on osattava lukea tutkimuksia sekä pystyttävä tekemään selvityksiä yhteiskunnallisista kysymyksistä.
Valtio-opin opiskelu antaa yleisiä valmiuksia toimia tehokkaasti monentyyppisissä tehtävissä. Tämä perustuu koulutuksen kykyyn antaa realistinen yleiskuva poliittisen ja hallinnollisen toiminnan roolista kansallisissa ja kansainvälisissä organisaatioissa. Tällainen tietämys on erityisen käyttökelpoista verkostoituvassa toimintatavassa, joka ylittää organisaatioiden, alueiden ja valtioiden rajoja ja jossa olennaista on kyky suuntautua uudelleen nopean muutoksen oloissa.
Valmiuksia tehokkaaseen yhteistoimintaan kehittävät myös opetuksessa käytettävät menetelmät, joissa sovelletaan sekä ryhmäperusteista että itsenäistä työskentelyä unohtamatta esiintymisvalmiuksien kohentamista. Ulkomaalaisille suunnattu englanninkielinen opetus on osin yhdistetty suomalaisten opiskelijoiden opetukseen. Koska opiskelijavaihto ulkomaisten yliopistojen kanssa on hyvin vilkasta, tarjoutuu mahdollisuus kansainvälisiin oppimisympäristöihin sekä laitoksella että ulkomailla.
Opetukseen kuuluu myös tutustuminen vierailujen, harjoitustöiden laadinnan ja työharjoittelun kautta siihen kansalliseen ja kansainväliseen toimijaverkostoon, joka on valtio-opin tutkimuskohteena. Tällä tavalla tutuksi tulevat polttavien yhteiskunnallisten ongelmien taustat niin globaalilla kuin paikallisella tasolla, samoin kuin mahdolliset tulevat työnantajat.
Valtio-opista valmistuneet ovat sijoittuneet hyvin, myös huolimatta viime vuosien vaikeasta yleisestä työllisyystilanteesta. Lähes tasavahvuisesti on sijoituttu valtionhallintoon sekä järjestöjen ja yritysten palvelukseen. Yleisiä tehtäviä ovat suunnittelu, johtaminen, tiedotus tai tutkimus mitä erilaisimmilla toimialoilla. Monet ovat sijoittuneet keskeisiin tiedotusvälineisiin sekä kansainvälisten järjestöjen ja EU:n tehtäviin.
Ammattiin hakeutumisessa valtio-opin antamaa yleistä pätevyyttä täydentävät erikoistuneemmat sivuaineopinnot, joiksi kannattaa harkita myös tiedekunnan ulkopuolisia opintoja, kuten tietojenkäsittelyoppia, kansainvälistä oikeutta, talousmaantiedettä tai liiketaloustiedettä. Tarjolla on myös kehitysmaaopetusta. Valtio-opin laitos kantaa päävastuun johtamisen sivuainekokonaisuudesta (JOS), joka soveltuu sivuaineeksi myös valtio-opin pääaineopiskelijoille.
"TIEDEKUNNASTA TYÖELÄMÄÄN": Vuonna 1998 valtiotieteiden maisteriksi valmistuneiden sijoittumisselvitys. (Valtiotieteellisen tiedekunnan opintotoimisto, Minna Puoskari. http:/www.valt.helsinki.fi/optoim/raportti.htm)
Monessa yhteydessä tätä verkkokurssia on tullut esiin se, ettei politiikan tutkijalla ole olemassa mitään taikakeinoja tai täysin objektiivisia menetelmiä tuottaa tieteellisesti "totuudellista" tai korrektia tutkimusta. Politiikan tutkija on monessa suhteessa kiinni käytännöllisissä, arvosidonnaisissa ja ristiriitaisissa tutkimuskysymyksissään ja -aineistoissaan. Yleispäteviä tulkintoja ja tutkimustuloksia ei ole olemassa. Myös käsitteet ja teoriat ovat historiallisia. Esimerkiksi on typerää ajatella, että joku tutkija ratkaisi demokratian arvoituksen. On kuitenkin monia seikkoja, jotka erottavat tutkijan aktiivisuuden ja käsitteet arjen epämääräisestä, emotionaalisesta ja epäjohdonmukaisesta politiikkapuheesta.
Politiikan tutkimuksen yleiset käsitteet ja teoriat liittävät sen erilaisiin tutkimusperinteisiin, filosofiaan ja historiaan. Tutkijan ei siis tarvitse lähteä liikkeelle tyhjältä, puhtaalta pöydältä. Valtio-oppinut voi tukeutua argumentaatiossaan ja kysymyksenasettelussaan koeteltuihin käsitteisiin ja tutkimuksen viitekehyksiin, joita hän voi myös muokata ja kehitellä tutkimuksensa lähtökohtana tai tutkimusprosessin aikana. Monet tutkimukset opettavat tutkijalleen juuri teorioiden ja käsitteiden uusia tulkintoja tai niiden rajoja. Käsitteellinen ja teoreettinen selkeys liittyy myös siihen, että tutkija pysyy siinä käsitteellisessä tai teoreettisessa horisontissaan (viitekehys), minkä hän ilmaisee tutkimuksensa lähtökohdaksi tai traditioksi. Jos tutkija vaihtaa näkökulmaansa, se voi tapahtua vain eksplisiittisellä ja argumentoidulla tavalla. Tutkija voi oppia tärkeitä asioita kohteestaan tutkimusprosessinsa aikana ja näin hylätä (falsifioida) alkuperäisen käsitteellisen lähestymistapansa. Esimerkiksi entisten sosialistimaiden tutkija voi hylätä lännessä kehitetyn ajatuksen traditionaalisen, modernin ja jälkimodernin erottelusta huomatessaan, kuinka vapautuneet Itä-Euroopan maat yhdistelevät kulttuureissaan eriaisia aineiksia.
Teoreettinen selkeys ei viittaa siihen, että valtio-opilla olisi jokin yhteinen teoria tai totuusperusta. Luonnontieteen ideaalin mukaisessa valtio-opissa uskottiin säännönmukaisuuksiin ja teoria oli ikään kuin monien sääntöjen yhdistelmä. Nyttemmin tällaiset syy-seuraus -suhteisiin perustuvat rationaaliset mallit ja riippuvuusteesit ovat harvinaisia. Erilaisissa käsitteellisissä viitekehyksessä jokin tietty yhteiskunnallinen ongelma tai aineisto voi tulla tulkituksi ristiriitaisinkin tavoin. Silti nämä erilaiset tulkinnat voivat olla valtio-opillisesti "tosia" ja korrekteja. Esimerkiksi nuorten naisten aktiivisuus vaaleissa, monissa järjestöissä ja eduskunnassa on perinteisessä mielessä suurempaa kuin nuorten miesten. Jotkut tutkijat ajattelevat, että tämä on ilmaus nuorten naisten modernien poliittisten kompetenssien kehittyneisyydestä verrattuna nuoriin miehiin. Jotkut tutkijat taas katsovat tilanteen heijastelevan naisten sovinnaisuutta, muodollisuutta ja konventionaaleja osallistumistapoja ja katsovat miesten hallitsevan naisia paremmin yhteiskunnan kyyniset ja "ei-kiltit" valtapelit, elämäntilanteensa ja pyrkivän eteenpäin juuri vallan kannalta olennaisilla elämänalueilla (tekniikka, talous, kansainväliset tehtävät). Molemmat tulkinnat voivat olla korrekteja - omissa ilmaistuissa käsitteellisissä konteksteissaan.
Vain harvoin politiikan tutkijalla on edessään täysin yksiselitteiset tai objektiiviset faktat. Niiden tulkinta riippuu kategorioista (käsitteistä ja luokittelutavoista), joilla tutkija lukee, laskee ja tulkitsee havaintojaan ja faktojaan. Arkikielessä tai poliitikon puheessa käsitteellistä harkintaa ei useinkaan ole. Poliitikko voi puhua samassakin puheessa hyvin erilaisista näkökulmista, havainnoista ja tyylillä - näin puhuja kykenee patetiaan ja yksipuolisiin tulkintoihin. Suositut, tunteisiin vetoavat ja pejoratiiviset (halventavat) kielikuvat - kaikessa sekavuudessaan - voivat olla puhujan horisontti, mitä hän vaihtaa tarpeen, yleisön reaktion ja pelitilanteen mukaan.
Omassa käsitteellisessä maailmassaan liikkuessaan tutkija useimmiten koettelee termejään, teesejään ja teorioitaan tekemällä havaintoja poliittisesta maailmasta tai muista tutkimuksista. Tässä hän tarvitsee jonkinlaisen menetelmän eli metodin. Aikoina, jolloin uskottiin luonnontieteellisiin ideaaleihin, ajateltiin, että matematiikan ja tilastotieteen kaltaiset eksaktit metodit voisivat tarjota Ison Metodin politiikan tutkimukselle. Tällaisiin puhtaisiin ratkaisuihin uskovat enää harvat: epäillään, etteivät ihmissubjektit arvostuksineen ja erilaisine historioineen sovi matematiikan yhteismitallisuuteen. Menetelmällisyydellä voidaan tarkoittaa myös muita tapoja analysoida empiirisiä (kokemusperäisiä) havaintoja ja tulkintoja politiikasta, vallasta ja hallinnosta. Olkoon päättelyn tapa sitten luokittelu, vertailu, ideaalityyppien mukainen arviointi tai hermeneuttiset (ymmärtävät) peukalosäännöt tai esseistinen poliittisten kokemusten, havaintojen tai sekundääritulosten pohdinta, tulee tämä tapa (metodi) kertoa tutkimuksen lukijalle. Tällöin lukija (populaariyleisö, arvostelija, kollega tai vastaväittäjä) voi kokeilla havainnointitapaa, mahdollisesti testata tai toistaa sen vaiheita.
Myös käsitteellisissä ja esseistisissä töissä konstruoidaan joitain 'realiteetteja' tai konstruktioita todellisuudesta; myös niiden rakentamisen tapa ja kulmakivet on kerrottava. Myös osallistuvat ja ymmärtävät tutkijat voivat puhua menetelmästään. Osallistuessaan jonkin ryhmän toimintaan ja oppiessaan asioita prosessin ja ristiriitojen myötä, he voivat kertoa ulos tämän oppimisprosessinsa. Miten esimerkiksi jonkin ryhmän politiikkakäsitys sai selityksensä arjen kautta opitun ryhmän nimeämättömän vastustajan (tai puuttuvan yhteisön, josta on ajauduttu marginaaliin) hahmottumisen kautta. Näin politiikan tutkija voi todentaa erilaisten havaintojensa loogisen (johdonmukaisen) tai koherentin (yhtenäisen) jäsentymisen ja tuen johtopäätökselleen.
Politiikan arkipuheessa ei mietitä johtopäätösten tekemisen tapaa. 'Mu-tu' -periaate on sallittu. Välittömät fyysiset havainnot ovat usein poikaa: "olin mukana sodassa ja näin...". Objektiivisuus voi palautua katseeseen ja näkemiseen - oman kontekstin mukaisten havaintotapojen yleistämiseen ja universalisointiin, nurkkakunnan fundamentalismiin. Tämä päättely voi tietenkin lisätä ohipuhumista ja kärsimättömyyttä "valehteluun" kyllästyneessä kuulijassa. Joskus se palautuu aktoriteetteihin, esimerkiksi kouluopetuksen antamiin kategorioihin. Välillä tietenkin puhujat käyttävät Tiedettä, Tilastoa tai Gallupia hyväkseen "annettuina totuuksina" ilman niiden menetelmällistä ja niiden taustaan liittyvää reflektiota.
Itse asiassa tutkimuksen argumentatiivisuus ja intersubjektiivisuus liittyvät juuri tähän. Valtio-opillinen kontribuutio, sen premissit ja prosessi on argumentoitava. Tätä kautta analyytikko pystyy rakentamaan johdonmukaisen ja kattavan ketjun tutkimuksensa puolustukseksi ja kriittinen lukija voi seurata tutkijan päättelyä, etenemistä ja lopputuleman rakentumista. Myös tutkimuksen julkisuus ja tulosten koeteltavuus täydentävät tutkimuksen argumentatiivisuutta, avoimuutta ja kritiikinalaisuutta. Esimerkiksi juuri opinnäytteiden tarkastustilaisuudet ja tarkastettavat opinnäytteet ovat yleisesti saatavilla ja luettavissa. Samoin käytetyt lähteet tulee olla dokumentoitu ja periaatteessa saatavilla. Vain salaiseksi julistetut lähteet tai intiimit henkilökohtaiset aineistot muodostavat tässä poikkeuksen. Julkisuuteen ja tulosten koeteltavuuteen liittyvät myös kysymykset tutkimustyön tsenäisyydestä ja mahdollisista muiden tutkijoiden aineistojen tai tulosten plagioinneista.
Politiikan arkipuhe ja sen johdonmukaisuus ja itsenäisyys eivät kestä julkista ja akateemista kritiikkiä. Arkipolitikoijalta ei odoteta omien premissiensä esittämistä tai omintakeisuuden arviointia. Politiikan arkipuhe on vain harvoin tarkoitettu julkiseen testiin tai kestäväksi konstruktioksi todellisuudesta. Monesti poliittinen puhe onkin selviytymispuhetta tai tarkoitettu jonkin konkreettisen tavoitteen saavuttamiseksi tai vastustajan harhauttamiseksi. Puhe kiinnittyy puhujalle läheiseen taustaan eikä sitä ole tarkoitettu universaalille yleisölle, kuten akateemisessa politologiassa.
Edellä on tullut selväksi, ettei helppoja faktoja, totuuksia tai sen palasia, ole olemassa yhteiskuntatieteessä. Empiria - on sitten kyse laadullisista tai kvantitatiivisista aineistoista - ei puhu puolestaan. Valtio-oppineet eivät kovin helposti rakastu lähteisiinsä tai usko menestykseen joidenkin historianharrastajien tapaan korvaamattomien tai ainutlaatuisten lähteidensä esittelyllä. Lähdekritiikki - sen pohdinta, miten dokumentit taustoitetaan tai luetaan, on osa kriittistä tutkimuksen asetelmaa. Tutkija kertoo menetelmänsä, tapansa, lukea ja tulkita lähteitään. 4
Juridiikan kritiikki osana valtio-opin historiaa on noussut esiin tässäkin verkkokurssissa. Rajanveto tässä suunnassa saa myös uusia ilmenemismuotoja. EU-hallinnossa juristit lujittavat asemiaan - EU:n demokratiaongelma voikin osittain ratketa 'realistisemmalla' tutkimuksella, jossa julkisesti ja kriittisesti analysoidaan EU:n toimintaa ja sen legitimointia. Näin voisi esimerkiksi ratketa paradoksi siitä, kuinka EU:n pitkän linjan pelimiehet sanovat EU:n olevan mahdollinen vain tiukkana hallintona, jota ei ole tarkoituskaan avata poliittisesti! Samoin voitaisiin pohtia EU:n (turvallisuus)poliittisen päätöksenteon julkisuutta ja päätösten toteuttamisen (implementaation) taktiikoita ja reaalivaikutuksia. Monet oikeustieteen edustajat ovatkin lähentyneet yhteiskuntatieteitä Hans Kelsenin hengessä: oikeushistoria, ihmisoikeudet ja kriminologia tuovat sosiaaliset kontekstit ja normien poliittiset tulkinnat osaksi oikeusteoriaa.
Yleisyys ja systemaattisuus nousivat politologiaa kuvaaviksi attribuuteiksi 1960-luvulla, jolloin haluttiin korostaa pesäeroa humanismiin ja historiatietieteisiin. Tuolloin korostettiin atk-perustaisen, dynaamisen ja objektiivisen tiedonhallinnan hyödyllisyyttä ja modernisuutta suhteessa humanistiseen "haihatteluun". Myöhemmin on opittu molempien tieteenalojen puolella, että erot tutkimustavoissa ja -kohteissa eivät ole dramaattiset. Lähdekritikissä ja tutkimuskohteiden taustoittamisessa on aina jossain mielessä mukana käsitys siitä, mikä kussakin historiallisessa tilanteessa on yleistä ja erityistä. Näin historiatieteessäkin on mukana yleistävä ja 'rakenteistava' aines. Toisaalta luopuminen luonnontieteen ideaaleista ja ylihistoriallisista tulkinnoista on johtanut valtio-opissakin sen kohteiden historiallistumiseen, dynaamistumiseen ja itsemäärittelyn kasvuun. Monet tutkijat korostavat myös kasvavan epävarmuuden, todellisuuden käsitteellisen hallitsemattomuuden (kontingenssin) kasvua 1900- ja 2000-luvun kokemusmaailmassa. Poliittisen historian yksi ongelma on myös ollut 'voittajien' tai 'toteutuneen' historian ylivalta. Yhtä lailla nykyajan kuin historian tapahtumainkulun 'poliittisuus' merkitsee sitä, että useat valinnat ovat auki, mahdollisia ja jännitteisiä. Unohtamalla 'toteutumattomat' vaihtoehdot ja kamppailun suunnasta ja valinnoista jätetään asioiden poliittisuus huomioimatta. Palonen, Matti Klinge ja Quentin Skinner ovatkin usein muistuttaneet historian tilanteita koskevan jossittelun ja "mahdollisen historian" kirjoittamisen tarpeesta.
Nyttemmin systemaattisuus ja yleisyys viittaavat disipliinin (tieteenalan) silmämäärään toimia harkitusti ja "ekonomistisesti" empiirisen tiedon keräämisen ja teoreettisen tiedon yhdistämisessä. Valtio-opillinen tieto ei hajoa ainutkertaisen tapahtuma- tai vaikutushistorian tapaan.
Yleinen valtio-oppi on tutkimuskohteensa, politiikan ja hallinnon, vuoksi joutunut pohtimaan 'praktisen' asenteen ja järjen luonnetta. Pohdinnan vastaukset ovat tietenkin riippuvaisia filosofisista perinteistä (ks. ensimmäisen luvun pohdinta "käytännöllisestä tieteestä" ja tässä luvussa myöhemmin esitettävät Habermasin ajatukset tiedonintresseistä). Tutkimuskohteet nousevat käytännöistä ja tutkimustulokset voivat nostaa esiin praktisia vihjeitä, itseymmärrystapoja ja vaihtoehtoja politiikalle. Myös tutkimus ja opetus joutuvat erilaisten käytäntöjen puristukseen: kysymys koulutuksen käytännöllisyydestä ja työmarkkinaorientaatiosta, yliopistojen tulosvastuusta (opintoviikot, suoritusten ja tutkimusten pisteytys) ja rahoituksesta pohdituttavat monia valtio-oppineita. Varsinkin evaluaatiotutkimuksesta on tullut osa EU:n, hallinnon ja poliittisen järjestelmän 'palaute-käytännöistä', joista paljon keskustellaan. Mikä on niiden suhde tieteen tehtävään, autonomiaan - poliittiseen demokratiaan ja vaihtoehtokeskusteluun?
Jo klassikot pohtivat 'praktisen' järjen luonnetta. Aristoteleen ajatukset asiasta vaikuttavat yhä. Klassikot ja arvokkaat valtio-opin tradition tekstit ovatkin osa valtio-opin argumentaatiota ja opetusta. Niitä lukemalla voi kuulla länsimaisen historian ja kulttuurin (murrosten) ääniä, ne voivat liikuttaa (Hans-Georg Gadamer) meitä ja saada meidät ymmärtämään politiikan historiaa, sen kerroksia (sedimenttejä) ja merkityksiä. Voimme ikäänkuin kuoria poliittisen kulttuurimme sipulia ja löytää sieltä erilaisia kerroksia, jotka antavat mielen meitä koskeville ratkaisuille ja käytännöille. Lukemalla vaikkapa John Lockea liberaalin demokratian ja yksilökäsityksen vallankumouksellisuus aukenee monille. Samalla voi ajatus edustuksellisesta demokratiasta historiallistua ja luottamuksen, suoran demokratian, arvan tai rotaation kulttuurit nousta esiin. Näin klassikot voivat olla "ikuisten" kysymysten avaamisen aarrearkkuja, niitä koskevien hypoteesien inspiroinnin ja hylkäämisen (falsifikaatio) lukumaailmoja. Klassikoiden lukeminen ei liity vain menneeseen. Voi hyvin kuvitella, että jonkin klassikon teoriat kohtaavat kypsän kohteensa vasta paljon kirjoitushetkeä myöhemmin. Monet väittävät näin Marxista: vasta 150 vuotta "Pääoman" kirjoittamisen jälkeen kapitalismi on kypsänä edessämme? Kun hautaamme reaalisosialismia monien multametrien ja kivien alle - älkäämme haudatko Marxin Kallea?
Klassikoiden tai historian merkityksellisten tekstien lukutavat ovat kuitenkin monet. Maailma on täynnä eksegeetikkoja, jotka pohtivat, mitä "Jeesus todella sanoi..." tai "mitä Weber oikeastaan tarkoitti..." Lukutapoja voi yrittää hahmottaa kolmen perinteen kautta.
Ajatus "Suuren Kertomuksen" jatkuvuudesta oli pitkän suosittu läntisissä yliopistoissa. Läntistä demokratiaa ja "Political Science" -perinnettä luettiin osana tradition lineaarista (jatkuvaa) narraatiota (tarinaa). Ajatus oli aika lailla jälkiviisas (presentistinen) ja sillä haluttiin nostaa aikamme instituutioiden asemia. Näin historioilla (sukututkimus, Paasikiven-Kekkosen linja ja kristillinen maailma) on aina politikoitu. Jälkiviisaalla "mutkat-suoriksi" -kirjoitus- ja lukutavoilla oma asemamme saa lisää arvoa.
Monissa myyteissä, maailmanselityksissä ja biografioissa (henkilöhistorioissa) on samanlaisia rakenteita. Esimerkiksi Kekkosta ja Kremlissä pitkälle edennyttä kommunisti Otto-Ville Kuusista koskevissa tarinoissa on samankaltaisia piirteitä, niillä on rakennettu miehistä ja kaukonäköistä karismaa.
Yksi aikamme kuuluisimmista aatehistorioitsijoista Quentin Skinner onkin halunnut kritisoida ja 'revisioida' (uudistaa) Suuren Kertomuksen versiota. Hän katsoo, että länsimainen filosofia on kokenut monia murroksia, katkoksia ja (paradigma)vallankumouksia. Monet klassiset tekstit on kadotettu, unohdettu vuosisadoiksi, tulkittu uudelleen ja näin niiden tukutavalla ei ole suurtakaan jatkuvuutta. Silti hän uskoo, että omassa ajassamme elävien tutkijoiden on mahdolista selvittää klassikoiden ja (klassisten) tekstien alkuperä ja syntytilanne. Hänen mukaansa inhimilliset subjektit ja kirjoittajat toimivat intentionaalisesti, heidän aktiviteettejaan johtavat jotkut merkitykset ja tavoitteet. Historioitsija voi eritellä jonkun toimijan tekoa tai kirjoitusta osana tuolloisen ajan sosiaalista ja kulttuurista kontekstia ja 'älytä' ne tavat, joilla jokin henkilö 'filtteroi' aikaansa ja toimii suhteessa tulevaisuuteen. Lopulta tarkka ja monipuolinen tutkija voi löytää kysymyksen ('miksi?'), mihin jokin tutkittu akti, teko tai kirjoitus on vastaus. Tämä historian lähteiden tulkinnan tapa muistuttaa modernia dekkaria, joka erilaisissa taustoissa selvittelee rikollisen toiminnan motiivia ja jossain vaiheissa tutkijan päässä yhdistyvät taustat, tekijät, tilanteet ja motiivi (*naks')!
Martin Heidegger ja Hans-Georg Gadamer ovat skeptisempiä historiallisten lähteiden ymmärtämisen suhteen. Heidän mukaansa meidät on tavallaan heitetty erilaisiin kielipeleihin. Ihmiset ovat traditioissaan ja kielissään eläviä olentoja. Yksilöt ja ryhmät ovat riippuvaisia omista premisseistään ja opitun kielen merkityksistä ja käytännöistä ('Vorurteile' - ennakkoluuloisuus). Vaikka puhummekin kaikki Suomen kieltä, emme silti käytä ja toimi samojen merkitysten ja kielipelien kautta. Olemme tavallaan tuomittuja omiin peleihimme ja kielemme horisonttiin. Kun kuulemme saman sanan tai äänneyhtymän - esimerkiksi "Kauan eläköön Paavo Väyrynen" - sijoitamme sen sangen erilaisin merkityspeihin. Emme koskaan täysin pääse eroon tästä kielemme horisontista tai ennakkoluuloisuudesta. Samalla tämä 'ennakkoluuloisuus' on sangen kiehtova ja humaani juttu: juuri se saattaa tehdä elämästä kiehtovan. Heideggerin mukaan eksistentiaalinen tuskamme liittyy juuri tähän, yritämme elämämme aikana omaksua muita kielipelejä ja ymmärtää toisiamme - siinä kuitenkaan täydellisesti onnistumatta.
Olemisemme tavat jäävät mysteereiksi, yhteisiä alkuperiä ei ole olemassa. Varsinkin kaikki teknologiat ja luonnontieteen totuudet ovat tässä kavalia. Osittain kielemme horisontit voivat yhtyä (Gadamer) ja onnistumme jotenkin pääsemään mukaan muihin kielipeleihin. Lukemalla kirjan, katsomalla filmin tai tapaamalla uuden viehättävän ihmisen voimme heittäytyä mukaan uusiin peleihin (merkitystapoihin), provosoitua ja muuttua. Peli voi olla leikillinen - kuin tanssi, johon ryhtyminen voi johtaa vakavaan peliin, se voi olla kohtalomme (rakastuminen, liitto). Usein kielipelit johtavat johonkin uuteen, kolmanteen. Tämä modernin hermeneutiikan 'epäily' liittyy sekä oman aikamme teksteihin (merkityksiin) että historiallisiin lähteisiin. Klassikoilla saattaa kylläkin olla erityinen voima puhutella meitä (kiteytynyt kulttuurinen lataus). Näiden klassikkojen takaa pilkistää Friedrich Nietzschen hahmo, joka loputtomasti leikkii ihmisellä. Hän oli valistusihmistä koskevien stereotypioiden ja yksiniittisyyksien purkaja - ihminen ei ole tasa-arvoinen, humaani tai ymmärtävä olento. Nietzsche kirjoittaakin rationaalisesta maailmanhallinnasta - tieteestä, liikkuvien ja mielivaltaisten metaforien joukkona, yhtenä pelinä ja vallantahtona.
Myös postmodernit teesit kieltävät yhteisten historioiden ja merkitysten mahdollisuuden.
Pohtiessaan yhteiskuntaa, ihmistä ja valtaa koskevan tieteen mahdollisuuksia Jürgen Habermas (1996, suomeksi ks. Tuomela-Patoluoto 1978) yhdistää toisiinsa kolme tarkastelutasoa, jotka tarkastelussa osaksi yhdistyvät:
INHIMILLISEN TOIMINNAN ASPEKTIT
TIETEELLISET LÄHESTYMISTAVATKOLME TIEDONINTRESSIÄ
Kriittisen ymmärtävän asenteensa puitteissa Habermas avaa keskustelua kaikenlaisen inhimillisen käsittämisen mahdollisuuksista ja ennakkoehdoista. Hän on liikkeellä Gadamerin hengessä, selvittämässä 'ennakkoluulojen', oppimiemme luku- ja katsantotapojen ehtoja. Mitä katseemme näkee, mitä pää alkaa erittelemään, mitä tietoa tästä syntyy? Miten erilaiset inhimillisen toiminnan puolet opettavat meitä suhtautumaan ympäristöömme? Kuinka nämä ihmisen perusorientaatiot heijastuvat tiedekäsityksessämme? Monet yhteiskuntatieteellisen tiedon tuottamisen tavat sisältävät omat "ideologiansa": se, miten tieto ymmärretään, määrittelee jo sitä, mitä tutkimuksella saadaan.
Seuraava typologia on kuulunut jokaisen kriittisen opiskelijan lukupöydälle viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana. Siinä Habermas löytää kahden perusdimension - "inhimillisen toiminnan aspektin" ja "tieteen ja sen tavoitteen" - avulla tiedonintressien kolmijaon.
Empiiris-analyyttisen tutkimuksen tarkoituksena on faktojen (tosiasia-aineistojen) ja informaation kerääminen. Ajatuksena on yhteisen (asioiden hallittavuutta lisäävän) kommunikaation ja sen tietoperustan laajentaminen myös politiikkaa, sosiaalisia ongelmia, hallintoa ja valtaa koskevien kysymysten osalta. Tiedon kerääminen muistuttaa mitä tahansa instrumentaalista työn (itsekuri, tavoitteellisuus, toisto) tekoa, missä uskotaan mahdollisuuksiin aikaansaada kiistattomia (arvovapaita) tuloksia. Tuloksia voi myös työstää eteenpäin, analysoida ja yleistää. Työnomainen määrätietoisuus ja "hienvuodatusvalmius" perustuu ajatukseen, että työntekijällä ja tutkijalla on edessään valmis maailma tai sen osa, joka makaa edessämme omalla yleisellä tavallaan. Uskotaan, että se, mikä näyttäytyy edessämme, on yhteisen työn ja kommunikaation näkökentässä: on mahdollista vastata kysymykseen, "miten asiat todella ovat" ('Sein'-maailma). Samalla ajatellaan, ettei asioiden tekemiseen tai tutkimukseen kuulu normatiivinen ja arvottava kysymys tai tehtävä, "miten asioiden tulisi olla" ('Sollen'-maailma).
Empiirisyys tutkimustavan nimessä viittaa nimenomaan siihen, että kokemusperäinen tieto on arvossaan. Asenteen tausta on Suomessa 1950-luvun behavioralismissa (käyttäytymistieteellisyydessä, ks. verkkokurssin neljäs luku) ja halussa irtautua "sotaan johtaneista teoreettisista alkemioista". Luonnontieteen ideaalia seuraavaan empiirisyyteen ja loogisen päättelyn ideaan liittyy monesti "humanistis-historiallisen maalailun" tai "kriittisen idealismin" arvostelu. Käyttäytymisen tutkijat uskovatkin usein siihen, että tieto ja sen yhteenvedot voivat muiden työn tulosten tapaan kasvaa ja kumuloitua. Aiemmin uskottiin, että maailmankartan valkoiset aukot voidaan täyttää uusilla aineistoilla ja rationaalisilla yhteenvedoilla - tiedon tuottamalla kommunikatiivisella asenteella. Atk on arvossaan empiiris-analyyttisessä tutkimuksessa, sillä se auttaa havaintojen ja tiedon analyysissä ja yleistämisessä (riippuvuudet kuten korrelaatiot, generointi, aggregaatit, monimuuttujamallit).
Luonnontieteen ja positivistisen (naturalistisen) tieteenideaalin seuraaminen johtaa myös siihen, että etsitään riippuvuusssuhteita - usein juuri kausaliteetteja, missä kyetään nimeämään syy (riippumaton muuttuja) ja seuraus (riippuvainen muuttuja). Päättely voi olla induktiivista (empiirisen aineiston sisältä, sen rakentumisesta ja luonnehdinnoista lähtevää) tai hypoteettis-deduktiivista (muualla koeteltujen tai ongelmaa koskevien teesien testaamista). Yleistämisen taso on tällaisissa töissä korkea - yksityisistä havainnoista edetään ryhmä- ja kulttuuritasolle. Lainomaisuudet ovat tärkeitä, itse asiassa ne ovat tiedettä itseään. Valtio-opissa uskottiin yhteiskuntatieteen yhteisiin postivistisiin menetelmiin erityisesti 1960-luvulla. Niiden avulla myös perusteltiin uusia virkoja ja resursseja - onnistuneesti.
Kokemusperäisiä tietoja erittelevän ja työtä muistuttavan rationaliteetin Habermas nimittääkin tekniseksi tiedonintressiksi. Tutkijan suhde maailmaan, sen aineistoihin ja ongelmiin on viileä ja tarkoitushakuinen. Ongelmista ja valinnoista tulee teknisiä kun ne luonnollistetaan. Habermas puhuukin paljon tällaisen tutkimuksen sosiaaliteknokraattisesta luonteesta, jolloin se toimii tavallaan hallinnon managerina ja kasnsalaisyhteiskunnan kommunikatiivisuutta vastaan. Puhtaita luonnontieteen ideaalia seuraavia tutkimushankkeita on vaikea löytää. Monet tutkimukset tai niiden yleisempää analyysiä ennakoivat empiirisen aineiston analyysit kuitenkin perustuvat empiiris-analyyttisen tiedonkäsityksen perustalle. Kerättyjen tai käytettyjen faktojen ja tilastojen taustoittaminen, lähdekritiikki, riippuvuksia häiritsevien tuntemattomien tekijöiden pohdinta ja aineistotyypin problematisointi vievät tutkijaa ulos luonnontieteen pakkopaidoista ja laboratorio-olettamuksista. 5
Ongelmat ja tutkimuskohteet voivat myös pirstoutua tai teknistyä, atomisoitua, kun erotetaan historiasta ja yhteiskunnallisten voimien kokonaistilanteesta. Voidaanko poliittisia tekoja selittää subjektin (äänestäjän nuoruus tai kannattajan uitto- tai metsätyömiestausta) harkinnan ja "oman pään" ulkopuolelta - tilastoista, sosiaalisesta taustasta, kysymättä asiaa tai taustan merkityksiä toimijalta itseltään? Johtaako sosiaaliteknokratian tapa selittää toimijoiden ongelmia ja valintoja kontekstista käsin fatalismiin! Voiko ihmistä tutkia poliittisena toimijana ilman heidän sijoittamistaan osaksi poliittista kulttuuria, kamalaa vallanjakoa, historiaa ja hänen itsessä kunnioittamia merkityksiä ja tavoitteita? Voiko faktoja ja arvoja erottaa?.
Hermeneuttinen eli ymmärtävä tutkimustapa on vanhaa perua. Antiikin Kreikassa (Hermes - jumalan ymmärryksen sanansaattaja) pohdittiin käsitteiden merkityksiä ja suhdetta paremman elämän enakointiin ja retoriikkaa.
Standardista työelämää paremmin hermeneutiikka voidaan liittää kieleen ja sen asemaan maailmaa ja sen suhteita konstituoivana ihmisen mahdollisuutena. Tutkimusalueena ja ongelmana onkin monesti juuri tulkinta, joka ei välttele praktisia ongelmia. Päinvastoin, ajatuksena on, että ihminen on merkityksellistävä ja kiellinen olento. Hän elää arvojen maailmassa, osana niitä ja siellä häntä on tutkittavakin. Ihminen ja tutkija eivät pääse eroon kielestään, arvoistaan - kulttuurisista peleistä, joihin "hänet on heitetty".
Tutkija saattaa osata kertoa ja tulkita muidenkin tapoja elää ja valita merkitysten ja arvojen hierarkiassa tai sekamelskassa. Ihminen tekee praktisia valintoja erilaisten arvo- ja merkityssidonnaisten vaihtoehtojen olosuhteissa. Sosiaaliset kontekstit ja 'fatalismit' ovat olemassa myös hermeneutikoille. Hän ei kuitenkaan halua palauttaa tutkimuskohteita ja inhimillisiä subjekteja niihin eikä usko kausaliteetteihin. Etsiessään finaalisen ja teleologisen (ihmisten intentioiden, tavoitteiden, utopioiden) pohdiskelun kautta perustavia merkityksiä ihmisten elämässä ymmärtävä tulkitsija hahmottaa myös kontekstin (iän, sukupuolen, luokan ja kotiseudun) merkityksinä. Kyse on siis siitä, kuinka köyhä, maalainen, nainen tai nuori näkee tai lukee oman kontekstinsa tai kuinka ihminen elää näitä sosiaalisia olosuhteita koskevien kulttuuristen koodien tai järjestysten mukaisesti. Valta tarkoittaakin usein kulttuurin vallitsevien normien ja järjestysten valtaa, esimerkiksi keskiluokan tuottaman "hyvän maun" standardeja ja esimerkkiä.
Esimerkiksi romaninuoresta ei tule professoria lainkaan yhtä suurella todennäköisyydellä kuin Espoon Westendin keskiluokkaiskodin nuoresta. Hermeneutikko kysyy "miksi" eikä tyydy vain tilastoriippuvuuksiin. Ja saattaa vastata: romaninuoren maailmassa akateemisen uran merkitykset eivät aktualisoidu keskiluokan kodin tapaan; kodissa ei ole kirjahyllyä tai jos on, se ei rakennu yliopistoprofessioiden varassa; romaninuoren kokemukset, odotukset ja tulevaisuushorisontti vain harvoin tukevat kompetensseja, mitkä johtavat yliopistoon. Toiseksi esimerkiksi, naistutkimus erottaa biologisen sukupuolen ('Sex') yhteiskunnallisesta ('Gender'), jolloin vasta viimeksimainittu sisältää ajatuksen ajattelevasta naisesta, joka voi tunnistaa yhteiskunnallisen naisen ja hänen muutosvaatimuksensa - tai ryhtyä yleiselle tasa-arvoasialle tai omaksua miehiset arvot pyrkiessään tiukasti eteenpäin elämässään ja urallaan. Tutkittavan yksilön tai ryhmän kokemus-, mahdollisuus- ja odotushorisontti ovat tärkeitä ymmärtävälle ja praktiselle tiedonintressille ja sen mukaiselle politiikan tutkimukselle.
Hermeneutikko ei etsi niinkään kausaliteetteja vaan loogisia ja merkitysten suhteiden ja muutoksen kannalta korrekteja suhteita ja arvoja. Tutkiessaan nuoria äänestäjiä (vrt. edellä Pesonen ym. 1993) hermeneutikko saattaa huomata, että nuorten valtamerkitykset eivät liitykään vaalivaihtoehtoihin ja että kyyninen etäisyys koko "politiikan likaista peliä" kohtaan merkityksellistää ja paikantaa uusin tavoin myös henkilö- ja asiaäänestämisen. Vaalit eivät enää koodaa nuorten yhteiskunnallista arkea. Tutkiessaan vennamolaisuutta tai korpikommunismia (vrt. edellä Helander toim. 1972) tutkija ei selitä kulttuureja pelkästään protestoijien heikon koulunkäynnin tai metsätyömieskontekstien kautta. Yhtä lailla hän katsoo, lukee ja tulkitsee toimijoiden konventioita, mielipiteitä ja arvoja, joissa nämä itse merkityksellistävät taustaansa ja sen arvokkuutta tai kokemaansa repressiota. Samoin nousevat esiin kulttuuriset merkitykset, folklore, kirjat, filmit, kentän lyyrikot, jotka ovat ilmaisseet ulkopuolisuuden, voimattomuuden tai paremman (sosiaalisen ja kristillisen) maailman kokemuksia ja lupauksia. Näin saattavat ideologit ja poliitikot - esimerkiksi Veikko Vennamo tai Hertta Kuusinen - saada legitiimin merkityksellistäjän roolinsa, karismansa.
Kovat aineistot selvittävät ymmärtävälle tutkijalle tutkimuksen maastoa ja toimijoita, mutta ne eivät voi kuvata ihmisten välisiä merkityskudoksia, historiaa, juonia ja "merkityssotia". Näihin tutkija pääsee käsiksi syvähaastatteluilla, osallistumalla, kulttuurikontekstin lukemisella ja näkemisella, laadullisilla aineistoilla, teksteillä, kuvilla ja dokumenteilla. Usein aineistot ovat tutkittavien itsensä tuottamia tai heidän 'jakamiaan'. Tekstintulkinta liittyykiin vahvasti aiemmin pohditun "kielitieteellisen käänteen" jälkeiseen vaiheeseen valtio-opissa.
Habermasilaisessa perspektiivissä praktinen tiedonintressi liittyykin intebsubjektiivisen kommunikaation resurssien ja ehtojen parantamiseen. Tutkija voi tuottaa vaihtoehtoisia maailmankuvia, poliittisia valintoja ja sovelluksia - esimerkiksi teknologisen determinismin tai hallintomanagereiden vallan voittamiseksi. Jos teknisessä tiedonintressissä oltiin kiinnostuneita säännönmukaisuuksista ja prognooseista eli tulevaisuuden ennustamisesta - niin praktisessa tiedonintressissä ollaan kiinnostuneita näiden pirstomisesta, tilan tekemisestä vaihtoehtoisille pohdinnoille ja valinnoille, eräänlaiselle poliittiselle vapaudelle.6
Hermeneuttisen ja ymmärtävän tutkimuksen onnistuminen ei ole aina yhtä varmaa kuin Weberin tai Pekosen esimerkeissä. Monesti tutkija voi rakentaa oman tulkintansa omien arvopremissiensä pohjalle: laadullinen aineisto, sen suppeus ja valinta antavat tälle mahdollisuuksia. Tutkimus voi keskittyä vain muutamiin dokumentteihin (ohjelmat, klassiset tekstit, syvähaastattelut, kouluaineet) ja silti löytää tutkittavan ilmiön ydinmerkitykset. Vaarana on kuitenkin koko ajan, että tutkija valitsee ja rajaa aineistonsa ja lukutapansa tavalla, että se tukee hänen henkilökohtaista ennakkoluuloaan eikä valittu aineisto ja lukutapa 'vastusta' hypoteesejä. Kyse on siis tutkijan laaja-alaisuudesta, intellektuaalisesta suhteellisuudentajusta. Hermeneutiikan sisällä on sangen erilaisia koulukuntia. Kiistat ovat usein kovia koskien esimerkiksi subjektin asemaa tai olemassaoloa historiassa tai yhteiskunnassa. Tästä klassisesta ongelmasta ei päästä mihinkään, vaikka aineistot olisivat kuinka laadulliset.
Monet tutkijat haluavat myös piruilla valistusoptimistiselle Habermasille ja hänen uskolleen ylläpitää tai luoda "herruudesta vapaata keskustelua", joka on edellytys yhteisiä ratkaisuja koskevalle kansalaisten kommunikaatiolle. Usein ranskalaisperäiset tiukat valistuskritiitikot huomautavat, että juuri valistusprojekti on tuonut moderniin maailmaan totalisoivat vallankäyttömahdollisuudet (systemaattiset valvonnat - kulttuuriset kurit, seurannat ja tarkkailut) ja 'politiikan' tulisikin lähteä valistus- ja vapausutopioiden kritiikistä. Nämä puheenvuorot viittaavatkin kriittisen tiedonintressin suuntaan. Tässä on myös pakko huomauttaa, että samalla tavoin kuin puhdas empiiris-analyyttinen perinne, niin myös hermeneutiikka, ei elä missään puhtaana. Perinteet sekottuvat, mutta omalla tavallaan Habermasin typologia edelleen tavoittaa yhteiskunnan tarkkailun ja tutkimuksen perusvalintoja.
Kriittisen ja olemassaolevia olosuhteita ja rakenteita arvostelevan tutkimusperinteen arkkityyppi ei osallistu tarkasteltavien yhteiskunnallisten toimijoiden ja käytäntöjen elämään vain tutkijana (osallistuva tutkimus). Hän sekaantuu yhteiskunnalliseen keskusteluun ja kamppailuun laajemmin heittäen peliin myös tutkimustyönsä. Emansipatorinen intressi viittaa kriittisiin yhteiskuntatieteisin ja niiden haluun nostaa esiin aiemmin tiedostamattomia ja ihmisiä vaivaamia tai repressoivia rakenteita - siis itse asiassa puuttua vallan jakoon ja purkamiseen. Tällaisella tutkimusintressillä ja karikatyyrillä viitataan marxilaiseen intellektuelliin luokkataistelijana, feministiin henkilökohtaisten poliittisten tekojen avantgardina, eko-sosiaalisiin radikaaleihin vaihtoehtoiskujen tekijänä, psyko-analyytikkoon elämäntapojen raadollisten puolien paljastajana tai "anti-illusionistiin" katsojan ja mediatuotteen passivoivan jaon ylittäjänä.
Aina "vapautustehtävä" ei ole yhtä juhlallinen, tutkija voi ajatella omaavansa kriittisen distanssin joihinkin yhteiskunnallisiin rakenteisiiin ja kykenevänsä paljastamaan ne ja tuottamaan näin tilaa ja tietoa muuttaa näitä rakenteita. Esimerkiksi keskuksen ja periferian valtasuhteita analysoiva tutkija voi tahtomattaankin osoittaa mykkiä taloudellisia ja yhteiskunnallisia valtavoimia sekä teknologian soveltamisen tendenssejä. Jotkut harvaan asuttujen seutujen populistiset liikkeet ja radikaalit yhteiskunnalliset verkostot voivat tukeutua niihin ja taistella tarkemmin ja tietoisemmin omien reformiensa, elämäntapansa ja kumppanuusmalliensa puolesta.
Kriittisen perinteen suora Interventio yhteiskuntakeskusteluun ja politiikkaan ei siis aina tarvitse olla omakohtainen ja radikaali perinteisessä mielessä. Muutamat tutkijat haluavat kuitenkin edelleen sekaantua politiikkaan, jotkut tutkijat eivät halua jäädä kirjalliseen kritiikkimuotoon vaan uskovat voivansa aktiivisuudellaan auttaa tai pelastaa maailmaa. Uusmarxilainen teoria uskoo voivansa paljastaa talouden valtaa kansainvälisessä politiikassa. Tullessaan tietoiseksi näistä rakenteista, ihmiset voivat ryhtyä vastarintaan ja murtaa heidän oikeuksiaan ja tietoisuuttaan painavia rakenteita. Tutkija toimii ikään kuin etujoukkona, joka tuo tietoisuuden alistetuille. Psykoanalyytikko voi toimia samansuuntaisesti: kymmenen vuotta kestävän analyysin aikana potilas voi purkaa riippuvuutensa analyytikkoon ja purkaa lapsuutensa kokemuksia ja komplekseja sekä lopulta 'vapautua' niistä. Radikaalifeministi voi tutkimuksissaan paljastaa miehisen ylivallan joillakin kulttuurin alueilla kuten työssä ja näin osoittaa miehisten yleisten tapojen falskiuden tai rajoittuneisuuden. Näin tutkimuksen lukijat ja osalliset voivat tiedostaa tilanteen ja kamppailla miehisiä kulttuureja laajemman tai universaalimman työyhteisön puolesta, minkä arvot voisivat olla joko feminiinejä tai ylittää vanhat sukupuolijaot 'kolmannen' ideaalissa.
Anti-illusionistinen intressi teatteritaiteessa tarkoittaa vastaavasti esimerkiksi brechtiläistä tapaa yrittää rikkoa näyttelijän ja katselijan rooleja ja perinteisiä maailman esittämisen tapoja sekä näin motivoida taiteen kuluttajaa aktiivisiin tulkintoihin ja tekoihin. Kriittisen perinteen mukainen tutkijan osallistuminen poliittiseen historiaan sisältää myös omat vaaransa. "Tuodessaan tietoisuutta" repressoiduille ihmisryhmille emansipatoriset toimijat käyttävät merkittävää valtaa, joka merkitsee riippuvuutta. Joskus tämä vallankäyttö muistuttaa "edistyksellisten poliittisten voimien" uskoa omaan itseensä ja oman intressinsä kaikkivoipaisuuteen. Idealismin takana väijyy jakobinismin vaara, vallankumous voi syödä lapsensa. Perinteiset hermeneutikot (Gadamer) irvailevat joskus kriittisille tutkijoille (Habermas) juuri siitä, kuinka näiden tutkimusasetelmat tai arvotavoitteet (vahva tasa-arvo, herruudesta vapaa yhteiskunta tai yhtäläiset oikeudet) perustuvat deklamaatioon eivätkä suinkaan historiallisen perinteen ymmärtämiseen.
Aina praktinen ja ihmistä rakenteiden orjuudesta vapauttava (emansipoiva) tiedonintressi eivät ole toistensa vastakohtia. Ricouer onkin korostanut, ettei joidenkin (ala)kulttuurien tekstien ymmärtävä lähiluku ole kritiikin vastakohta. Hermeneuttinen perustyö laajentuessaan luo tilaa kritiikille, muodostaa sen ehdon. Vaikka Ricoeurin motto "hermeneutiikka vailla vapautuksen projektia on sokeaa, mutta vapautuksen projekti vailla historiallista kokemusta on tyhjää" (Ricouer 1986, 237) onkin mahtaileva ja metaforistinen, se viittaa hyvin kriittisen (politiikan)tutkimuksen ideaalisuuteen ja moniäänisen hermeneuttisen tulkinnan punaiseen lankaan, etsiä subjektin vapauden, globaalien universaalien, dialogisten ratkaisujen ja sopimuksellisuuden rajoja ja ehtoja. Ymmärrys voi olla myös rajatummin ja arkisemmin 'vapauttavaa', retorinen luenta voi tulkinnallaan avata arkielämän kielenkäytön tottumuksia. Esimerkiksi kivettynyt kielikuva politiikasta joidenkin "poliitikkojen omien etujen ajamisena ja likaisena pelinä" voidaan tutkimuksessa esittää ja purkaa. Metaforan mukainen politiikan moralisointi ja omasta toiminnasta luopuminen juuri mahdollisten "likaantuvien käsien" vuoksi tulevat 'paremmin ymmärrettäväksi' myös arkipolitiikan toimijoille itselleen. 7
Viitteet
1.Politiikan tutkimuksen linja
Tämän verkkokurssin ja Berndtsonin oppikirjan perusrakenne seuraa pitkälle yleisen valtio-opin kehitystä. Yleisen linjan piiriin ovat liittyneet länsimaisten (kansallis)valtioiden historia ja identiteetti sekä tehtävien muutos. Globalisaation aikakaudella puhutaan paljon kansallisvaltioiden demokratioiden ongelmista, globaalin pelivaran puutteesta tai jopa kansallisvaltion kuolemasta (Ulrich Beckin "säiliöyhteiskuntien" lopusta) . Samaan piiriin kuuluvat myös (historiallisesti ja kulttuurisesti) vertailevan politiikan tutkimuksen perinteet kuten pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden ja -yhteiskuntien vertailu sekä niitä kannattavat ideologiat. Vallan muuttuvat resurssit ja vallankäytön tavat kuuluvat valtio-opin ytimeen - niiden avaaminen (tiedon, yhteiskunnallisten verkostojen, talouden ja globaalin pääoman) on yksi tämän suuntautumisvaihtoehdon kriittisistä tehtävistä.
Oppialan teoreettinen ja metodologinen yhtenäisyys ja klassikkoreflektiot, näiden koettelu ja opiskelijakohtainen räätälöity omaksuminen ovat olleet osa yleisen orientaatiolinjan opetusta. Samalla on haluttu valvoa tieteenalan kriittistä autonomiaa. Valtion, kuntien ja EU:n sekä poliittisten insituutioiden rooli ja tehokkuus ovat jääneet monesti tämän linjan harteille. Poliittinen kulttuuri, ideologiat, merkitysten, symbolien ja myyttien maailma ja kieli ovat kasvattaneet merkitystään tutkimusalueina ja aineistoina. Tiedon ja kommunikaation (poliittisen viestinnän ja median) sekä markkinaperustaisten asiantuntijuuksien (merkityksen) kasvu kuuluvat myös yleisen suuntautumisvaihtoehdon alaan.
Politiikan aikaan, tilaan ja kieleen (retoriikka, diskurssit, käsitehistoria) sekä biopolitiikkaan liittyvät tutkimustasot eivät enää ole harvinaisia. Poliittisia toimijoita ei enää jäsennetä vain yksilöllisestä käyttäytymisestä käsin tai kollektiivisten toimijoiden arkena, vaan pohditaan perinteisten poliittisten lojaliteettien rapautumista, uusia yhteiskunnallisia liikkeitä, individualismia, verkostoja ja kaikkien poliittisten toimijoiden keskinäissuhteita, reflektiota ja identiteettipolitiikkaa. Poliittisten toimijoiden ja kulttuurien viestinnälliset ja sidossuhteet ja verkostot (järjestöelämä, talous, uudet alueet ja globaalit verkostot - lähitieteet) sekä näiden kulttuuriset pääomat ovat usein nousseet yleisen suuntautumisvaihtoehdon lukulistoille.
2. Hallinnon ja organisaatioiden tutkimuksen linja
Hallinnon (julkis-hallinnollisen) linjan, opetuksen ja professuurien eriytyminen alkoi 1960-luvulla. Tuolloin valtion, kuntien ja (puolijulkisten)organisaatioiden ekspansio alkoi. Julkisyhteisöt ja organisaatiot muodostivat uuden ja omalakisen tutkimuskohteen ja ilmiökentän. Hallinnon legalistisesta ja päällikkövaltaisesta hierarkiasta, perinteen peukalosäännöistä ja käskytyssuhteista on monessa suhteessa vapauduttu. On tultu rationaalimpien, tasavertaisempien sopimuskäytäntöjen ja konflikteja ja vaihtoehtoja punnitsevan hallinnoinnin suuntaan. Myöhemmin tutkimuskohteet ovat kansainvälistyneet ja niiden tehokkuus- ja kehittämisideat ovat dynamisoituneet, viestinnällistyneet ja muuttuneet. Perinteisen byrokratiamallin, policyanalyysin (julkisten päätösten ja palveluiden synty, tehokkuus ja vaikutukset), suunnitteluideologioiden ja julkisen valinnan ja hyödykkeiden teoriat eivät enää kata koko tieteenalaa.
Uusi hallintoajattelu ja päätöksentekomallit verkottuvat, rikkovat asiantuntija- ja hallintosektoreita sekä tukeutuvat epävirallisiin toimijoihin: tutkimuskohteiksi nousevatkin esimerkiksi välillinen julkinen hallinto, sosiaalisen moniarvoisuuden periaatteet ja tulosvastuun ideaalit rahasidonnaisen tehokkuuden puristuksessa. Moderni johtajuus ja "henkilöstön kehittäminen" ovat nousseet erääksi suuntautumisvaihtoehdon painopisteeksi. Hallinnon tutkimus voi olla yhtä lailla teoreettista kuin käytännöllistäkin. Päätösten implementaatio (täytäntöönpano ja toteuttaminen) on aina muodostanut oman problemaattisen ja kriittisen vaiheen hallinnon tutkijoille. Vallankin arviointitutkimus (evaluaatio) - joka nykyisin jakautuu useisiin koulukuntiin - on lähentänyt kiistellyinkin tavoin tutkimusta ja käytäntöä.
Tällä tutkimus- ja opetusalueella on haluttu arvioida kuinka 'hallinto'(käsitys) vaikuttaa sosiaaliseen toimintaan ja kuinka sen käytäntö vaikuttaa takaisin hallintoon ja koko yhteiskunnalliseen hallintajärjestelmään. Hallinnon heuristiikka ja semiotiikka auttavat ymmärtämään hallinnon toimijoita, käytännön ajattelutapoja ja oppimisprosesseja. Näin on haluttu pitää näpeissä hallinnon reaalimaailma ja pitää yllä sen monenlaiset määritykset: yhtä lailla titeellisen kritiikin ja teorian, käytännöllisen toiminnan kuin kehittämisenkin näkökulmat. Hallinnon metodologiat varioivat: on tukeuduttu yhtä lailla hallinnon ideaalimalleihin, funktioihin, vertailuun kuin myöhemmin myös hallintoon kulttuurina tai kielipelinä. Hallinnolliset tietojärjestelmät ovat kuuluneet jo jonkin aikaa opintolinjan osaksi: niiden rooli, vallan kritiikki ja kehittäminen osana yhteiskuntapolitiikkaa sekä päätöksenteon tehokkuutta, julkisuutta ja demokratiaa.
3. Maailmanpolitiikan tutkimuksen linja
Kansainvälinen politiikka nousi ensimmäisen kerran valtio-opin laitosten parrasvaloihin 1940-luvun lopulla, jolloin Yrjö Ruudusta tuli alueen professori. Tämä maailmansodan jälkeinen kansallisen itsetutkistelun vaihe kesti vain muutaman vuoden. Konflikit ovat myöhemminkin pysäyttäneet kansainvälisen politikan tutkimuksen ja monet ovat jääneet analysoimaan niitä. 1960-luku ja sen kansainvälistyvä, silloin monessa suhteessa diplomatian rajoja rikkova radikaali henki, nosti kansainvälisen politiikan tutkimuksen agendan uudelleen esiin ja tiukasti luettu Hans Morgenthaun realismi ei enää yksin hallinnut tutkimusalaa. Jälkibehavioralismi tuli Suomeen osaksi juuri kansainvälisen rauhantutkimuksen ja kansainvälisten valtasuhteiden kritiikin myötä.
Sotilaallis-teknisen mobilisaation ja varustelukierteen, geopolitiikan ja sodan ja rauhan tutkimuksen perinteet ovat saaneet rinnalleen kansallisvaltioiden välisten teknologisten, taloudellisten ja poliittisten suhteiden analyysin. Kansainvälinen järjestelmä ja sen käsitteellinen pohdiskelu on täydentynyt sen konkreettisen muutoksen ja tilannekohtaisen analyysin myötä. Oman maan ja muiden valtioiden ulkopolitiikka ja sen suhde suurvaltojen (meillä lähinnä Neuvostoliiton/Venäjän) ja kansainvälisen järjestelmän kehitykseen on ollut helsinkiläistenkin tutkijoiden eräs perusjuoni. Väliin tutkijat ja ulkopoliittinen päätöksenteko ovat toimineet toisiaan lähellä, jopa yhteisissä keskustelupiireissä (Ulkopolitiikka-lehti ja Paasikivi-Seura).
Kysymys asettuu myös laajemmin, kulttuuristen ja laadullisten aineistojen kautta: kulttuurin ja sivilisaation kehityksen ja rauhan problematiikka. Merkitseekö globalisaatio uutta rankkaa (vallan)jakoa ja polarisaatiota vai nousevatko päällimmäisiksi kulttuurisen oppimisen ja miksattujen identiteettien maailma? Samalla kysytään, kuinka kulttuureja erotellaan ('toiseus') ja kuinka vihollisuudet luonnollistetaan tai kulttuurisesti perustellaan. Aktuelleja konflikteja voi tavoitella "kulttuurisodan termein" - lännen rauhanturvaoffeensiivien taustalta voi löytyä perinteisiä viholliskuvia ja metaforistiikkaa. Ulkopolitiikasta on monesti edetty joko kohti (globaalin) vallan analyysiä tai sitten laajan turvallisuuden käsitettä, minkä piiriin kuuluvat ekologiset, sosiaaliset ja kulttuurisen identiteetin kysymykset. Samaan asetelmaan kuuluvat globaalisti legitiimien hallinnan, toimijoiden ja proseduurien (yhteisten toimintaperiaatteiden) erittelyt.
Kansainvälisen politiikan laaja-alaiset (epä)viralliset ja dynaamiset toimijat, järjestelmän rakenne, yhteistyö ja konfliktit ovat olleet tutkimusalan näpeissä jo paljon ennen glogalisaatiokeskustelua. Tieteenala on myös eriytynyt turvallisuuspolitiikan, taloudellis-sosiaalisten ongelmien ja kehitys- ja rauhankysymysten suunnissa. Samoin integraatio ja EU eurooppalaisena tai globaalitoimijana nousevat erityisalueikseen. Kansainväliset taloudelliset rakenteet ja kansainvälinen poliittinen taloustiede ovat vaikuttaneet jo vuosikymmeniä Suomessakin.
4. Lähdepositivismista jossitteluun ja relevanssin pohdiskeluun
Jotkut historiantutkijat saattavat referoida shokeeraavia lähteitään ja pitää tätä uutena todistettuna totuutena. Historioitsija voi löytää Moskovan NKP:n arkistosta paperin, jossa tämän puolueen edustaja Suomessa on tavannut Kekkosen, jutellut tämän kanssa ja raportoinut Kekkosesta näin tulleen vakoojan. Politiikan tutkijalle empiiristen lähteiden tulkinta ei ole näin ilmeistä. Hän kysyy, kuka kirjoitti mitä ja kenelle - millä tarkoituksella? Voikin selvitä, että nkp-toimijalle on edullista raportoida omista "saavutuksistaan" ja yliarvioida toimiensa merkityksiä. Kekkonen taas saattaa manipuloida naapurimaan toimijoita ja hämmentää heidän harkintaansa antamalla ymmärtää olevansa täysin avomielinen. Politiikan tutkija kysyy, kuka oikeastaan vie ja pelaa, ja ketä viedään?
Lähteet ovat myös poliittisia ja kontekstisidonnaisia! Kari Palonen on joskus esittänyt, että politiikan empiiriset aineistot (esimerkiksi klassiset tai ohjematekstit) ovat läpitulkinnanvaraisia, niitä voidaan tulkita uudestaan ja uudestaan, monilla eri lukutavoilla eikä niiden sisältöarvo periaatteessa koskaan tyhjene. Lähteet ja niiden tuottaminen sekä manipulointi ovat myös politiikan pelivara ja keino. Taitava poliitikko myös jättää sopivia jälkiä. Juho-Kusti Paasikiven metodina oli pikakirjoitus, hän kirjoitti kaiken muistiin omalla tavallaan - itselleen ja jälkipolville. Hän kirjoitti jopa vessassa, hänen arkistostaan on löytynyt wc-paperisuikaleita, joissa on pohdittu realismin teorian "Staatsräsonia" ja pikkuvaltion mahdollisuuksia...Voi vain miettiä, miten ennakoiden ja 'etukäteen-viisaasti' Paasikivi päiväkirjamuistelmissaan kirjoittaa itseään optimaalisesti esiin - tietäen, että päiväkirjat julkaistaan paljon hänen kuolemansa jälkeen, suurvaltasuhteiden mahdollisesti muututtua?
Empiirisen aineiston ja sen tyypin merkitys politiikan tutkimukselle on suuri. Poliittisten toimijoiden kulttuuri, ajankohta ja pelitilanne tuottavat omat aineistonsa politiikasta. Toisaalta aineistot ovat päteviä ja relevantteja vain tiettyjä toimijoita, tilanteita ja ajankohtia analysoitaessa. Tutkijan onkin oltava reilu puhuessaan tutkimuksensa tulosten yleistettävyydestä. Tulosten merkitys rajautuu usein juuri tutkimuksen aineiston relevanssin vuoksi. Nuorisotutkimus - joka tutkii 1980-vuonna syntyneiden suomalaisten lukiolaisten politiikka-aineita - ei voi sanoa paljonkaan kaikkien skandinaavien poliittisesta kulttuurista 1900-luvun lopulla!
Käytännön politiikassa aineistokeskeisyydestä ei voi juuri puhua. Omat kokemukset väännetään ja muutetaan yleisiksi lauseiksi. Joskus taas 'määrään' nojaavat faktat tai tilastot muodostuvat ylivertaisiksi totuuksiksi. Taitava reetori valikoi sopivasti lähteensä ja käyttää 'kansan ja rahvaan aitoa ääntä' hyväkseen. "Kun palasin puhematkalta pohjoisesta eduskuntaan...tapasin kentällä, asemalla ja junassa ihmisiä, jotka kaikki olivat reagoineet voimakkaasti...hallituksen budjettiesitykseen..."/ "A sanoi, että voi pahoin..."/"B sanoi, että kärsii...."/"C:n mukaan hänen kotiseudullaan... pelätään..." Sopivasti valituista kontakteista, havainnoista ja toistosta muodostuu tehokas empiirinen relevanssi, 'ääni' ja silta kuulijan luo, hänen eettiseen puhutteluunsa.
5. Eduskuntavaalit ja vennamolaisuus esimerkkeinä
Esimerkkinä tutkimustavasta voisi esittää Pertti Pesosen, Risto Sänkiahon ja Sami Borgin (1993) laajan teoksen "Vaalikansan äänivalta. Tutkimus eduskuntavaaleista ja valitsijakunnasta Suomen poliittisessa järjestelmässä". Tutkijat esittävät 500-sivun kirjassaan valtaisan kirjon tilastotieteellisesti jäsennettyä yhteenvetoa, mikä perustuu laajahkoon otokseen suomalaisista äänestäjistä ja heidän haastatteluunsa. Tutkimus sisältää kiinnostavia tuloksia ja pohdiskeluja esimerkiksi luokaperustaisen äänestämisen väljentymisestä, vaalidemokratian valintojen jatkuvuudesta, poliittisen arvojen pluralismista ja nuorten äänestäjien asia- ja ehdokasorientaatiosta (vrt. vanhempien ikäryhmien intressi- ja puolueäänestäminen).
Toinen esimerkki tällaisesta tutkimusasetelmasta voisi olla Voitto Helanderin toimittama ja monia nostalgioita esiinnostava tutkimus "Vennamolaisuus populistisena joukkoliikkeenä" (1971). Essekokoelmassa turvaudutaan koviin aineistoihin ja SMP:n - joka oli juuri saanut vaaleissa murskavoiton - kannattajien sosiaalista taustaa ja asenteita koskeviin tietoihin. Tekstistä nousee esiin jälkiviisaallekin lukijalle kiinnostavia seikkoja kuten protestipuolueen sosiaalisen kannatuksen tarkka paikantaminen työttömyyskokemuksiin, köyhyyteen, metsä- ja uittotyöläisyyteen ja lasten suuri määrä sekä tuolloin ajankohtaisen vieraantumiskeskustelun tihentyminen vennamolaisten kokemaan "voimattomuuskokemukseen".
Tällaisten tutkimusten hyviä puolia ovat suuret systemaattiset aineistot ja niiden mahdollistama vertailtavuus. Näin kokeneiden tutkijoiden huomiot voivat kiinnittyä aikalaiskeskustelun, humanististen spekulaatioiden ja kriittisten ennakkoajatusten sijaan kiinostaviin yhteyksiin, riippuvuuksin ja tilastollisesti relevantteihin tendensseihin. Kvantitatiivisia vertailuja ja päättelyä voivat myös muut (metodit hallitsevat) seurata. Koulukuntansa sisällä behavioralismia ja sen kurinalaisia menetelmiä voidaan kritisoida rankasti ja tarkasti. Varsinkin alkuvaiheessaan positivistisen tutkimuksen kritiikki oli yleistä ja jankkaavaa - 'jeesustelua' ilman omia konkreettisia vaihtoehtoja. Tutkimuksen tekijän asiantuntijuuteen ja puolueettomaan auktoriteettiin on monien yleisöjen helppo uskoa.
Ongelmana tällaisessa analyysiasetelmassa voivat olla juuri inhimillisen toimijan, uskomusten ja aktiviteettien yhteismitallisuus ja mittaaminen. Mitkä ovat ne kategoriat (luokittelun ja mittaamisen käsitteet), joilla nuorten ikäryhmien ja vaalijärjestelmän perinteisten vaihtoehtojen (Pesonen ym. 1993) tai vennamolaisten ja suomalaisten ("ei-vieraantuneiden") keskusten (Helander toim. 1972) välisiä suhteita analysoidaan? Mistä laajemmasta kulttuurin muutoksesta voisi olla oire se, että 20-30 -vuotiaat äänestäjät jäävät joko kotiin tai vetävät asia- tai henkilöpohjalla? Mitä vennamolaisessa ohjelmassa, retoriikassa ja karismaattisessa johtajassa on 'uutta', jolla se voi muita puolueita paremmin saada yhteyden maaseudun vähäosaisiin? Miten tämä Vennamon 'symbolinen lisä' suomalaisessa politiikassa liittyy muiden puolueiden sosiaalihistorialliseen ymmärrykseen, ajankohtaisiin toimintatapoihin ja Kekkosen asemaan?
6. Kapitalismin synty ja sosialidemokratian yhteisö
Klassisena esimerkkinä ymmärtävästä tutkimusotteesta voisi ottaa Max Weberin "Protestanttisen etiikan ja kapitalismin hengen" (suom. 1984). Weberhan halusi ymmärtää ja tulkita mielekästä käyttäytymistä ja sen sosiaalisia syitä, kehityskulkuja ja vaikutuksia. Hän halusi valita näkökulman tarkasteltaviin ilmiöihin siten, ettei hän hukannut tutkimusilmiöiden arvoja. Mutta hän ei halunnut osallistua kritisoimansa Marxin tapaan. Pikemminkin hän yritti ideaalityypeillään ja oman näkökulmansa ja aineistonsa valinnan satunnaistamisella (eräänlaisella puolueettomuudella) säilyttämään tutkijanotteensa ja antamaan todellisuuden esityksille ilmaisukeinon. Ideaalityyppejä tarvittiin kun monin tavoin hahmotonta maailmaa ei ole mahdollista muotittaa tai mallintaa (behavioralismin tapaan). Jos lääkäri parantaa, niin Weber pyrki pikemminkin olemaan diagnostikko. Tieteen tuli olla arvojen kannalta merkityksellistä toimintaa. Arvoilla ja tieteellä oli yhteytensä. Tieteellä oli vaaransa joutua arvojen pauloihin.
Teoriassaan kapitalismin hengestä ja ja kehityksestä Weber kehittelee kaksi ideaalityyppiä, joilla on konstruktiivinen ('rakentava' ja 'looginen') suhde toisiinsa. (1) Modernin kapitalismin henki liittyy (2) protestanttiseen etiikkaan. Hän ei siis tutki Karl Marxin tapaan pääoman itseliikuntaa tai pääomaa ylikäyvänä subjektina vaan merkillistä (huom!: mikä merkitys) kapitalismin syntyyn liittyvää talouseetosta ja henkeä. Juttu "muljahti" Weberin mieleen, kun hän luki Benjamin Franklinin "ohjeita nuorille liikemiehille". Ohjeiden motot "time-is-money" ja raaat työnteon moraliteetit johdattelivat hänet yleistykseen: Rahan ansaitseminen on systemaattisen ja rationaalisen työn kautta toteutuva kutsumus (itsetarkoitus). Tämän ajattelun juuret hän löysi taas protestanttisesta etiikasta ja sen nuhteellisesta elämänasenteesta. Ankaralla kurinalaisella elämällä ja työtä paiskimalla oli mahdollisuus saada siunaus elämälleen. Kun nämä kaksi ihmisten uskomustapaa ja merkityshorisonttia yhtyvät - alkaa kapitalismin nousu. Myöhemmin voimistuessaan kapitalismi saattoi unohtaa tätä perustaansa, mutta sen synty selittyy yrittämisen ja luterilaisuuden yhdistelmällä.
Toinen esimerkki hermeneuttisesta luentatavasta löytyy Pekoselta (1990): "Community as a Topic in Finnish Social Democratic Discourse". Artikkelin esitöissä Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin laitoksen nykyinen professori, Pekonen, lukee Sdp:n puolueohjelmat vuosilta 1903, 1952 ja 1987. Useiden lukukertojen avulla kuva ohjelmaretoriikasta ja metaforistiikasta täsmentyy. Hän huomaa "weberiläisen yksinkertaiset" seikat. Puolueen suuntakeskustelussa erilaiset taisteluverbit ja kielikuvat putoavat pois ohjelmauudistusten myötä ja yhteisöä toistava kielenkäyttö ottaa vallan. Traditionaalisen tiukan kamppailupuolueen argumentit jäävät sivuun. Puolue ei ole enää kollektiivista toimintaa, minkä intressinä olisi politisoida asioita - yhtenäistä työväenluokkaa ja sen ajattelumaailmaa vihollisineen ei ole enää olemassa. Konkreettinen ja strategisesti selvä tulevaisuusohjelma on vailla pohjaa. Tilalle nouseekin uusi 'kirkko' ja 'puolue' - Sdp uudenlaisena yhteisönä, joka voi sitoa ihmiset itseensä, ainakin symbolisesti.
7. Valtiosta valtaan ja autonomiaan
Nykyisen Jyväskylän yliopiston politiikan tutkimuksen professorin Sakari Hännisen esseekokoelma "Valtiosta valtaan" (1986) silloittaa kriittisen tutkimuksen tietä suorasukaisen marxilaisen osallistumisen 1970-luvulta 1990-luvulle. Hän problematisoi monin tavoin Marxin kritiikin ajankohtaisuutta ja suhdetta politiikkaan. Hänninen etenee valtiosta kiehtovien austromarxistien kautta vallan analyysiin. Reitillään hän pohtii marxismin kriisiä, postmodernismia, pääoman kansainvälistä valtaa ja poliittisten kulttuurien ja jatkuvuuksien kuolemaa. Lopulta hän lähestyy Foucaultin kiisteltyä vallan analyysiä ja liittää kapitalismikritiikin tarkasteluun, jossa tullaan perinteisistä käskyvallan, pakkojen ja valvonnan maailmoista tarkkailun, seurannan ja kurin nimeämisen jälkeen jonkinlaiseen vallankäytölliseen karttaan. Ei olekaan suuri yllätys, että Hänninen joutuu pohtimaan myös kriittisen intellektuellin roolin murrosta marxismin kehityksessä. Individualismia ja autonomiaa on laiminlyöty; hallitsemisen ja osallistumisen näkökulmat ovat vuorotelleet paradigmoina. Nyt tutkija pikemminkin terävästi kysyy ja pohtii vallan kulttuurien pehmentymistä ja kokonaisuutta kuin vastaa muiden puolesta.