Yhdysvalloissa ensimmäiset modernia maailmaa pohtivat professuurit perustettiin 1880-luvulla. Edustuksellinen demokratia etsi muotojaan ja sen ongelmia yritettiin saada otteeseen, haluttiin huolehtia demokratian kypsyydestä. Valtio edusti tai organisoi yhteiskuntaa - sillä oli suvereenisuutensa. Valtio-oppineet eivät olleet Suomen tapaan kansallisvaltion ja sen demokratian ylösrakentajia. Suomessa ensimmäinen professuuri perustettiin 1922 ja politiikan oppituolin "isät" olivat useimmiten valistushenkisiä intellektuelleja, joilla oli usein käytännöllisiä rooleja politiikassa tai käsitteiden muodostamisessa sekä 'modernin' liikekannallepanossa. Viimeksi mainittu termi viittaa siihen, että 'valistustehtävä' ja 'suomalaisen virkamiehistön' kasvattamistehtävä ("Luojan lykkynä" tapahtunut "napanuoran katkaisu Venäjän suunnalla" ja näin saatu itsenäisyys ja sen vaatimat toimet, kapina) liittyivät suomalaiseen yhteiskunnan ja talouden ensimmäiseen nykyaikaistumisaaltoon, teollistumiseen, maaseudun murroksiin, uusiin sosiaalisiin ristiriitoihin, kansalaisyhteiskunnan syntyyn ja poliittiseen mobilisaatioon. (Kappaleen taustasta, ks. Nousiainen-Anckar 1983, Palonen 1980 ja Paakkunainen 1985 ja 1986 sekä Berndtson 1996, 59-89 ja 1983, Salminen 1993, 18-27 sekä Brown 1997, 21-39, teesit kansainvälisen politiikan menneistä "suurista keskusteluista").
Kun vertaa suomalaisen politiikan tutkimuksen intellektuaalihistoriaa (verkkoteksti ja em. lähteet) eduskunnan kehitysvaiheisiin, on helppo huomata politiikan tutkijoiden roolimuutosten yhteydet politiikan arkeen. 'Valistajista' (1900-1940) ja 'managereista' (1950-1970) on tullut entistä enemmän aikaan ja paikkaan sidottuja media'tulkkeja' (1980-).
Suomen eduskuntalaitoksen historian vaiheet (lyhyesti, http://www.eduskunta.fi)
Sosiaalisen valtioteorian muutamien edustajien ja aktivistien oli kaivettava pöytälaatikkonsa alalaatikosta suunnitelmansa suomalaisesta valtiosta, katsoa mikä kestää. Ståhlberg piti vielä 1920-luvun lopulla ihmeenä, että suomalainen kompromissi jaksaa puhkua eteenpäin, vaikka rahinaa koneesta kuuluukin. Kansainvälinenkin politologian tutkijayhteisö epäili "Suomea". James Brycen "Moderneja kansanvaltoja" -teos arvioi, että Pohjois-Euroopassa oli syntynyt uusia poliittisia kultuureja, "Baltian maat ja Suomi", muttei niillä ollut suuria mahdollisuuksia taloudellisten ja kulttuuristen voimavarojen itsellisyyden mielessä. Valtion ylösrakentajien odotushorisontti ei ollut häävi.
Staattinen ja institutionaalinen maailman tarkastelu ei enää kestänyt. Sosiaaliset (sosiologia), taloudelliset (taloustiede) ja poliittiset (valtio-oppi) suhteet olivat liikkeessä - oli tuettava uusia yhteiskuntatieteitä, jos haluttiin saada niitä jotenkin "käsille". Pohdittiin myös valtio-opin praktisia, silloin kuumia perusongelmia - mitkä olisivat parhaat puitteet (perustuslaki, järjestys, poliittisten voimien ja instituutioiden optimaalinen suhde) suomalaiselle valtiolle ja sen poliittiselle organisaatiolle.
Suomessa oli jo Turun Akatemiasta saakka ollut klassinen teologis-filsosofinen ja humanistis-historiallinen intressi pohtia myös politiikan ja valtion filosofiaa, mutta moderni dynamiikka ja itsenäistymisen probleemat "käytännöllistivät" ja "politisoivat" valtiollisia kysymyksiä. Tämä oli yksi valtio-opin perustamiseen liittyvä intellektuuaalinen tarve ja tilaus. Snellmanilainen kansallisuusidea ja sitä "hehkuttava" suomalainen mobilisaatioajatus sai akateemisen jatkon. Jälki-hegeliläinen filosofia ei enää riittänyt: filosofian valtion olemuspohdiskelu siirtyi askeleita kohti "käytännöllistä valtiofilosofiaa", mahdollisten ratkaisujen pohdintaa. Historiatieteiden puolella moderni nykyajan historia siirtyi lähemmäs aikalaisongelmia, sen kohteet liikkuivat ja modernit selitysperustat (taloudelliset ja sosiaaliset muutokset, globalisaatioaalto ja mobilisaatio) rikkoivat vanhat traditiot ja "kuningashistoriat".
Taloustiede (eurooppalainen liberalistinen perinne ja poliittinen taloustiede) ja sen ekonomistiset oletukset tilan raivaamisesta uudelle porvarilliselle taloudelle eivät riittäneet kaikille tutkijoille. Tarvittiin "puskureita" ja sosiaalisen ja poliittisen ilmiökentän, moraalin ja oikeuksien pohdintaa. 'Sosiaalinen' merkitsi ilman muuta mahdollisuutta instituutioiden ja perinteiden kriittiseen pohdintaan, mutta tämä sosiaalinen silmämäärä ei pureutunut valtiollisten normien, poliittisen toiminnan ja kehityksen erityisasemaan. Ja juuri näiden kysymysten ympärillä saksalaisperäinen "Allgemeine Staatslehre" (ks. tämän verkkokurssin aiemmat tekstit (varsinkin kolmas luku) pyöri, mikä oli ehkä kaikkia edellä mainittuja yliopistodisipliinejä relevantimpi valtio-opin "isä". Pohdittinhan sen puitteissa januskasvoista (valtiollista)oikeutta - yhteiskunnallisena ja juridisena ilmiönä sekä osattiin sanoa jotain siihen, mitä uusi sosiaalinen mobilisaatio tai kansallisvaltion vallanjako (valtiotaito) merkitsevät.
On kuitenkin helppo kuvitella valtio-opin sukutaulu, missä intellektuaalista maisemaa jäsentävät valtiollisen itsenäisyyden ja modernisaation paineet akateemisen koulutuksen kehittämiseksi, sosiaali- ja taloustieteen riittämättömyyen tunteet, humanistis-historiallisen perinteen "nykyaikaistamisoireet", filosofian abtsraktin teorian käytännöllistymistarpeet sekä valtio-oikeuden kuumat poliittiset kysymykset. Nämä tekijät olivat pihtisynnyttämässä yleistä valtio-oppia 1920-luvun alussa. Kehkeytyi Kolme Suurta Yhteiskuntatiedettä (taloustiede, sosiologia ja valtio-oppi), jotka saivat oman tiedekunnan aseman toisen maailmansodan loputtua 1945, minkä yksi tausta oli realistinen oppi sodasta. Jo muutamia vuosia aiemmin Åbo Akademihin oli valittu nuori ruotsalaisen Statskunskapin edustaja professoriksi - hän kuitenkin kuoli kesken virantäytön ja Sven Lindman (Dag Anckarin oppi-isä ja edeltäjä) sai oppituolin vasta toisen maailmansodan aikana.
Suomalainen valtio-oppi ei suinkaan ollut yksinkertainen disipliini ja valtiollisen soihdun pyhättö: Brotherus ja 1920-luvun taitteessa väitellyt ja dosentuuria hakenut Yrjö Ruutu olivat pitkään suomalaisen valtio-opin "kissa ja koira", toistensa kimpussa. Huolimatta kansallisen ylösrakentamisen yhteisestä kokemushorisontista Brotherus, joka oli kantilainen, lamprechtilaisen historiatieteen ja Staatslehren tulkinnan yhdistäjä, kokoomuksen sosiaaliliberaalin siiven professori ja pitkäaikainen yliopiston rehtori, ja valtioteoreetikko ja valtiososialistinen intellektuelli Ruutu kamppailivat ykkösvaltio-oppineen asemasta elinikänsä ajan, erilaisin retorisin keinoin ja ideologioin. Brotherus jäi osin sivuun valtio-opin kentältä toimiessaan yliopiston rehtorina 1920-30-luvuilla puolustaessaan akateemista vapautta ajan kiristyvää aks-laisuutta vastaan; hän kirjoitti muun muassa historiallis-institutionaalisia valtio-opin tarkasteluja, vaalijärjestelmien vertailuja ja demokratia-arvioita.
Modernin valtio-opin perustajien ohjelmajulistukset ja Kari Paakkunaisen esittely ja tulkinta näistä puheenvuoroista:K.R.Brotherus: Valtio-opin suhde muihin tieteisiin (HAIK 1924)1
Y.O.Ruuth (myöh. Yrjö Ruutu): Poliittinen tiede ja sen metodi. (VALVOJA 1922)2
Kari Paakkunainen (1986) Suomalaisen valtio-opin perustajien sukupolvesta. Paakkunainen (toim.) Valtio-oppi tieteenä: Puheenvuoroja suomalaisen valtio-opin muotoutumisesta. Helsingin yliopiston valtio-opin laitos. Opetusmonisteet 19, 1986.3
Ruutu puolestaan esitti (1920-luvun taitteessa) sekä akateemisia että populaareja valtiososialistisia teorioita. Hänen kontribuutionsa eivät olleet vain utooppisia ajatuksia valtion roolista. Hän kehitteli suomalaisessa 20- ja 30-luvun ilmapiirissä intellektuaalisesti ainutkertaisen teorian energeettisestä valtioteoriasta.
Ruutu oli fasinoiva luennoitsija, omintakeinen valtioteoreetikko ja messias-kompleksin vaivaama poliitikko, "kahdeksan puolueen mies". 4
Valtio-opin intellektuaalinen keskus oli 1920-1940 -luvuilla Keski-Euroopassa Weimarin Saksan perinteessä. Tätä Allgemeine Staatslehre -argumentaatiota, sosiaalista valtio- ja ryhmäteoriaa laajensivat monet aatehistorialliset (Teljon väitös Snellmanin valtioteoriasta, modernilla lukutavalla), historiallis-institutionaaliset (tulevan ensimmäisen naisprofessorin, Lolo Krusius-Ahrenbergin väitös) ja parlamentarismin sekä empiirisen demokratiatutkimuksen teokset (Tuttu Tarkiainen, Sven Lindman). Vain harvoissa teoksissa tukeuduttiin tiukkoihin empiirisiin menetelmiin; realistinen historiallis-institutionaalinen vertailu, historiallinen lähdekritiikki, käsitteellinen esseismi ja argumentaatio olivat poikaa. Useat älyköt kontribuoivat aikakauslehdistössä, kommentoiden esimerkiksi oikeusteoriaa, ranskalaista kulttuurista ilmanalaa ja demokratia-ongelmia.
Yhteistä aikakauden harvoille politiikan tutkijoille oli myös demokratian puolustus ja totalitarististen oppien ja tiukan legalismin tai vahvojen poliittisten emootioiden vastustus (á la Kurjensaaren ja Paavolaisen sosiaaliliberalismi 1930-luvun melskeissä). Tähän orientaation liittyi pian myös ajatus kansainvälisen politiikan realistisista tarkasteluista ja oppikirjasta. Ruutu kirjoitti 1935 "Nykyajan kansainvälisen politiikan", jossa liikkui kansainvälisen legalismin "tuolla puolen" ja pyrki läpikäymään maailmantapahtumia suurvalta-, voimakeskus- ja status quo -politiikan termein. Ruutu tunsi myös yhdysvaltalaista alan kirjallisuutta ja tutkijayhteisöä.
Yrjö Ruudun intellektuaalisen keskusfiguurin ympärille perustettiinkin 1935 Valtiotieteellinen Yhdistys, jossa yhdistyivät ajatus valtio-opin disipliinin lujittamisesta ja julkisuuden laajentamisesta (journaali "Valtio ja yhteiskunta") sekä demokratiaa puolustavasta kansalaisjärjestöstä. Valistusajatus - seuran sihteeri, Paavo Hirvikallion, lainaaman Goethen moton mukaan, "Mikään ei ole pahempi kuin toimiva tietämättömyys" - oli luja, valistajien tuli myös saada uusia merkittäviä asemia yhteiskunnassa, ettei lyhytnäköisyys koituisi kalliiksi. Maassa käytiin kiihkeitä hallituspoliittisia väittelyitä, joissa monet sosiaalisia ja liberaaleja termejä käyttävät voimat ennakoivat Cajanderin vuoden 1936 (puna-multa)hallitusta.
Seurassa kohtasivatkin yllättävät aatehistorialliset virtaukset ja kiehtovat persoonat. Ruutulainen valtiososialismi ja seura tunkee läpi jäsenluettelosta, mutta mukana oli ajattelijoita aina Akateemisesta sosialistiseurasta (marxahtavat Raoul Palmgren ja Cay Sundström) ja sivistysdemareista ja 30-luvun setlementtiaktiiveista aks-vastaisiin maalaisliittolaisiin ja sosiaali-liberaaleihin sekä oikeusteoreetikkoihin. Yliopistolla piti oppia ajattelemaan - ei pitänyt antautua kurin ja kokonaisuuden osaksi - eksplikoivat mukana oleet "radikaaliberaalit".
Demokratiaa puolustavan tieteellisen seuran perustamisjulistuksessa oli huomattavaa myös se, että Englannin ja Amerikan esimerkki (!) ei julistuksen mukaan riittänyt demokratiakeskustelun paaluttamisessa, vaan tarvittiin omia resursseja ja tieteellistä aktiivisuutta. 1930-luvulla tämä oli jonkinlainen sensaatio, osasihan1930-luvun puolivälin yliopistoprofessoreista vain muutamat englantia. Vanhalta Weimarin Saksan kampus-hengen pohjalta ponnistettiin suoraan anglo-amerikkalaisten esikuvien piiriin - eurooppalaiset totalitarismit olivat vaikuttaneet inspiraatioon, ne taittoivat monien ideologisia perintöjä. Demokratia oli uhattuna, kansainvälisen politiikan uudet varjot nousivat. Näitä aktuelleja probleemeja myös pohdittiin yhdistyksessä (Pariisin henki, Balkan, Mantsuria ja kansainvälisen politiikan käsitteet). 5
Keskustelu valtio-opin ja Valtiotieteellisen yhdistyksen piirissä oli sodan jälkeen särmikästä, monipuolista ja mobilisoivaa. Vaara ja toivo, poliittinen ja sosiaalinen demokratia, suomalainen selviytyminen ja realismin vaatimat (itse)syytökset polarisoivat keskustelua. Akateemisesti henki ja keskustelutila olivat uniikit: weimarilainen Allgemeine Staatslehre, valtiollisen sosialismin ja "uuden demokratian" (muuten, Ruudun 20-luvun kirjan otsikosta) puolustus ja aikalaismarxilaiset tulkinnat sekottuivat Tuttu Tarkiaisen antiikinhenkinen ja waltarilaisessa identiteettikriisissä (vrt. Sinuhe) kirjoitettu "sodassa hajonneen demokratian rekapitulointi", amerikkalaisen empirismin kaiut, liberaalin demokratian äänilajit ja asevelisososialistiseen tiukkuus olivat reetoreiden tyylit. Esimerkiksi kun ruotsalaistohtori ja kommunisti Per Meurling vieraili yhdistyksessä 1945 ja propagoi Neuvostoliiton "todellista joukkojen demokratiaa" Säätytalon kolme sataa kuulijaa kuulivat uuden näkökulman demokratiaan. Tunnelma oli sähköinen, sali täynnä huolestuneita ilmeitä, joidenkin kasvoilla tulevaisuudenuskoa.
Suomalainen valtio-opillinen miljöö oli joissain suhteissa myös ainutlaatuinen. Meillä Allgemeine Staatslehre (Brotherus ja Ruutu) jäsensivät valtio-opin perusteita ja tutkintovaatimuksia aina vuoteen 1950 saakka. Saksassahan kaikki oli muuttunut jo 1932/33 Hitlerin noustua valtaan (riippumaton älymystö ajettiin maasta tai nihiloitiin) ja vuosi 1945 merkitsi Keski-Euroopalle "vuotta nolla", kulttuuri ja fyysinen ympäristö piti rakentaa alusta asti uudelleen. USA oli mukana kaikkien Länsi-Euroopan maiden jälleenrakennuksessa: 'Political sciencen' osalta se tarkoitti sitoutumista liberaalin demokratian oppeihin. Suomi eli osaksi omaa elämäänsä pohjoisen periferiassa ja blokkien välissä. Allgemeine Staatslehren intellektuaalinen keskus saattoikin tuolloin olla Suomessa.
Yhdysvalloissa politiikan tutkimus ei enää 1900-luvun alkupuolella nojannut monismiin vaan suvereniteetin käsite liittyi pikemminkin vallan käsitteeseen. Edustuksellisen demokratian ongelmat (vaalit, ryhmäintressit, mallikansalainen, propaganda, yleinen mielipide) nousivat ongelmiksi ja niitä tutkittiin entistä tiukemmin empiirisin ja psykologiasta opituin kokemusperäisin 'tosiasia-aineistoin'. Toinen maailmansota ja kylmä sota heijastuivat myös politiikan tutkimuksessa ja yhdysvaltalainen disipliini pyrki tukemaan ja tutkimaan edellytyksiä kommunismin "vapauden riistävää barbariaa vastaan" eri puolella maailmaa. Tämä oli myös osa sen menestyksellistä tutkijanvaihtopolitiikkaa 1950-1960 -luvuilla (ASLA, Fuhlbright). Neuvostoblokissa valtio-oppi palautui juristiikkaan tai viralliseksi osaksi marxismi-leninismiä, vain harvat dissidentit ja koulukunnat elättivät omia valta- ja kulttuuriteorioitaan satelliittimaissa. Vallan tasapainomallista (useat kamppailutahot, tasapaino, legitiimiys) tuli vallitseva paradigma USA:sa - valtio nähtiin politiikan kautta ja se palautui poliittiseksi järjestelmäksi (tai valtiokoneistoksi) - jos sitä aina tarvittiin ollenkaan.
Tutkijoista tuli Suomessakin valistajan sijaan jonkinlaisia puolueettomia asiantuntijoita, managereita, modernin Suomen kommentaattoreita ja joissakin tapauksessa sen inspiroijia. Populaari kuva politologista oli vaaliyön (oman sektorin) ammattilainen, joka karttakepillä tulkitsi "kovia" tosiasioita, vaalitilastoja. Suomessa siirtyminen USA:n malliin tapahtui jyrkästi. Voi sanoa, että tuore Helsingin yliopiston professori Teljo (1950) putsasi eurooppalaiset teoriat tutkintovaatimuksista ja tilalle tulivat amerikkalaisen tiukan tulkinnan behavioralistiset (käyttäytymistieteelliset, tilastolliset ja arvovapaat) menetelmät. Ruutu hoidettiin pois mm. Valtiotieteellisestä yhdistyksestä "verettömällä vallankumouksella" (Ruutu oli ominut yhdistystä 17 vuotta) ja tilalle tuli juuri amerikankierrokselta palannut monipuolisesti kokenut Lolo Krusius-Ahrenberg.
Teljo halusi luopua vanhasta eurooppalaisesta teoriasta ja valtiokäsitteestä. Valtiokonseptiota tarvittiin yhtä vähän kuin sielutieteessä 'sielua'. Laajemminkin ajateltiin, että eurooppalaiset totalitarismit olivat kehittyneet sellaisen teoreettisen alkemian ja hegelismin ympärillä, missä "puurot ja vellit" (arvot ja faktat) olivat menneet sekaisin ja aatteellisesti ja normatiivisesti värittyneet opit kävivät maailmankuvasta. Tästä haluttiin eroon. Ja vaihtoehtona oli arvovapaa, luonnontieteellinen (naturalistinen) yhteiskuntatieteen malli. "Valuefree" -periaate rakentui orjallisen luonnontieteen seuraamisen malliin (eksaktit menetelmät, matematiikka ja tilastotiede).
Samalla tavalla kuin luonnontutkijan, tuli myös politiikan tutkijan seurata ja analysoida kohteensa elämää. Luonnontieteilijä keräsi empiirisiä havaintoja esimerkiksi linnun käyttäytymisestä (muutto, pariutuminen, pesintä) ja politologi taasen teki saman poliittisen käyttäytymisen (behaviour) suhteen. Havaintojen kerääminen, summaaminen ja tilastollinen käsittely ja siihen perustuvat säännönmukaisuudet olivat tiedettä. Induktiivisen päättelyn (aineistosta yleiseen) rinnalla testattiin monesti USA:sta kotoisin olevia hypoteesejä ja kehiteltiin näin universaaleja lainalaisuuksia. Luonnontieteen ja sen ihanteiden mukaisen positivismin tieteenfilosofia ei kuulunut monenkaan valtio-oppineen pohdiskelun piiriin (vrt. esim. filosofi Kaila).
Kun ornitologi huomasi riippuvuuden myöhäisen kevään (lintujen muuton) ja pienen onnistuneen poikasmäärän välillä, tieteellinen johtopäätös oli valmis. Kun politiikan tutkija hoksasi kausaliteetin (kun A niin B - jollain todennäköisyydellä tai riippuvuustunnusluvulla) maalaisuuden ja jonkin puolueen välillä, oli valtio-opin tutkimus ok. Kaksi muuta manageriaalista "Kovaa yhteiskuntatiedettä", taloustiede ja sosiologia, tutkivat puolestaan taloudellista ja sosiaalista käyttäytymistä - ideaalina oli pitkään vallankin 1960-luvulla omat erityisalueet, aineistot, mutta samat kovat menetelmät. "Social science" -termejä ei Suomessakaan suosittu 1950-luvun ideologisessa ilmanalassa, ne muistuttivat liiaksi sosialismista. Kolmen kovan voima oli puolueettomassa asenteessa tuottaa tehokkaasti tietoa modernin yhteiskunnan, talouden ja poliittisen järjestelmän rakentamiseksi.
Vallankin automaattinen tietojenkäsittely antoi sysäyksen behavioralistiselle vallankumoukselle ja ajatukselle, että tiedonkeräämisellä voitaisiin valloittaa koko maailma (kumulatiivinen ajatus tiedon keräämisestä, "tiedon kasa kasvaa ja kasvaa..."). Professori Pertti Pesonen on muistellut 1950-lukua ja nuoren tutkijan yleistämisuskoa, kun ensimmäisen kerran saatiin Franzenian (silloiset sosiaalitieteet HY:ssa) kellarissa käyttöön reikäkorttitietokone. Muun muassa sosiologi Erik Allardt muistaa, että juuri atk oli Amerikassa koetun härmäläispojan "kulttuurishokin" lisäksi asia, joka pysäytti ja vaikutti. Niinpä Suomessakin haluttiin 1950- ja 1960-luvulla mennä lujaa, idea voimakkaasta edistyksestä, uusien vallankumouksellisten menetelmien käyttäytymistieteellisyydestä meni läpi...."ja silloin kun juna kulkee...on syytä laittaa pökkyä pesään". (Erik Allardt.) 6
Tutkimus perustui monesti politiikan ilmiökentän ja faktojen rajaukseen tavalla, missä liberaali vaalidemokratia, sen normaaliudet ( "sopivat määrät" äänestämistä, osallistumista ja ristiriitoja) ja 'vieraantumiset (anomia, poikkevuus, disfunktiot, häiriöt) otettiin annettuina. Amerikkalaisen politiikan tutkimuksen johtotähtenä olikin usein keskiluokkainen äänestäjä, joka vaalien lisäksi oli muutamin muinkin sovinnaisin tavoin aktiivinen. Monet poliittisen ilmaisun ja aatteiden ilmiöt ja (epätasa-arvo, talous) rakenteet jäävätkin tällaisen politiikan määrittelyn ulkopuolelle. On esimerkiksi vaikea ajatella, että Amerikan mustien (ghetto) ja suomalaiskommunistien (omintakeinen leiri, korpikommunismi) poliittista kulttuuria voitaisiin ymmärtää standardisista ja sovinnaisista vaaliaktiviteeteista (äänestäminen, kansalaisjärjestöt, lähteet ja sosialisaatio) käsin.
Mustille juuri äänestämättömyys saattoi tarkoittaa lujaa poliittista tekoa ja protestia amerikkalaista valkoista keskiluokkaa ja sen tekopyhyyttä vastaan (ei suinkaan vieraantuneisuutta kuten tutkijat väittivät). Suomalaisten korpikommunistien "kommunismi" ei välttämättä ollut seurausta vain niukoista luonnonolosuhteista ja takaperoisista elinkeinotaustoista kuten tutkimus joskus taustan kausaliteeteista todisteli. Myös kommunismiin liittyy oma aatteellinen protestin perintönsä ja politiikkakäsityksensä (historiallinen sosialisaatio, kirjat, elämänkokemus ja tulkinnat). Hurjimmat luonnontieteelliset tutkimukset tavallaan selittivät ihmisen (yksilön) ja ryhmien (yksilöiden aggregaatit ja yhteiset attribuutit) poliittisen käyttäytymisen heidän (päidensä) ulkopuolelta - kysymättä koskaan, mitä yksilöt itse ajattelivat ja mihin uskoivat. Tutkimuksen arvovapaus olikin hankala asia. Se, miten puolueettomaksi mielletty politiikka kontekstualisoitiin (taustoitettiin, luotiin sille ja faktoille perspektiivi), ratkaisi paljon.
Aatteellisten ja (valtio)teoreettisten pohdiskelujen ja filosofian väheksymisen ei estänyt monien kiinnostavien asioiden läpimurtoa. Isot empiiriset aineistot ja vertailut lisäsivät analyysin relevanssia. Monet yhteiskunnalliset tekijät ja voimat (empiirinen epävirallisen yhteiskunnan tutkimus) tulivat politiikan tarkastelun kohteeksi - suvereeni ja Suomessa aiemmin niin "kansallinen" valtio jäi taakse, moderni dynamiikka nousi esiin. Selvitettiin esimerkiksi kansanedustajien sosiaalista taustaa, historiallisesti ja empiirisesti. Hallinnon tutkimus nousi pian olennaiseksi osaksi valtio-oppia - hyvinvointivaltion laajeneminen, palvelujärjestelmän ekspansio ja puolijulkiset/kunnalliset systeemit nousivat: omintakeinen tutkimusilmiö oli tutkijoiden edessä. Kansainvälisen politiikan realistinen tutkimus ja sen pluralisoituminen 1960-luvulla jarruttivat behavioralismin hegemoniaa.
Toisaalta monet tutkijat reflektoivat ja laajensivat monin tavoin tutkimuksiaan huolimatta teljolaisista ja amerikkalaisista behavioralistista tutkimusdeklamaatioista. Historiallis-realistinen poliittisten instituutioiden ja voimien tutkimus (itse Teljo ja hänen keskeinen oppilaansa Nousiainen), klassikkojen ja teoreettisten viitekehysten käyttö modernisaatioperspektiivissä (Allardtin maailmankuulut teoriat), ideologia-analyysi (Olavi Borg) ja monipuolinen relativistinen teorioiden ja käytäntöjen hyväksikäyttö osana poliittisen järjestelmän tutkimusta (Ilkka Heiskanen) lavensivat tutkimusalaa. Kylmän sodan aatteellisessa ilmapiirissä useimmat tutkijat näkivät amerikkalaisen empirismin välttämättömänä, jälkikäteen luonnontieteen totista omaksumista pidetään kuitenkin liiallisena. Vielä 1950-luvun alkupuollella Jansson, joka 60-luvulla omaksui behavioraalisen perushengen systemaattisesta, empiirisestä ja realistisesta tieteenalasta, saattoi valittaa aatteellista polarisaatiota ja tokaista, kuinka tiukin raja kulkee läntisen tutkimuksen sisällä, koska myös osa vapaan lännen tutkijoista oli valinnut militantit keinot.
1960-luvun lopulla noussut - yllättävä - kampusradikalismi koetteli myös akateemista perinnettä. Arvoja kavahtava luonnontieteellisyys ja liberaalin demokratian mukainen poliittinen itseymmärrys eivät kestäneet nuorten sukupolvien kokemusta ja ripitystä. Suuret sukupolvet nousivat yliopistoihin, monet privilegiot purkautuivat ja rahvaan lapset tulivat mukaan yliopistoelämään. Sukupolvikapina kärjistyi monien kysymysten ympärillä. Kansainväliset kysymykset rikkoivat kansallisvaltioiden malleja. Vietnamin sota ja sen mobilisoimat keskustelurintamat, kehitysmaakysymys ja vahva sitoutuminen antiautoritaarisiin (rauhan)liikkeisiin laajensivat radikaalisti poliittisten kulttuurien ja vallan kysymysten tarkastelua. Dollarin valta, taloudellis-sotilaalliset mahdit ja kylmän sodan kyyniset voimat saivat vastaansa idealistisen 'toivon'. Ja nuoret problematisoivat kapitalismia (imperialismia), osaksi reaalisosialismia ja kolonialismia poliittisina valtajärjestelminä.
Euroopan ja Yhdysvaltain kampuksilla kansainvälinen tietoisuus yhdistyi kansallisiin sosiaalisiin liikkeisiin. Köyhyys, periferiat, työläisyys, naisuus, etniset ryhmät (mustat) tulivat mukaan polemiikkiin. Monet "yhden asian liikkeet" ja protestit nostivat esiin keskiluokan ja "porvarillisen" kulttuurin pidättelemiä ongelmia ja modernisaatiokriisejä (seksi, nuoret, naiset, mielenterveys, yksiulotteinen ja tekninen kulutuselämäntapa, 'keskiluokan hillitty charmi', kristillinen kaksinaismoralismi, demokratian ja talouden eliitit ja valta). Jo nämä kysymyksenasettelut muuttivat politiikan maisemaa, jota politologia tutki.
Toisaalta, terävin kriittinen kärki toimi yliopistolla, jolloin behavioralismin arvovapauden ja menetelmien rajat rikottiin ja myös perinteiset behavioralistit harjoittivat itsekritiikkiä. Muutamissa USA:n ja Länsi-Euroopan yliopistoissa (Pariisin kevään metafora) tilanne kärjistyi väkivaltaisiksi mielenosoituksiksi ja Pariisissa puhuttiin jopa vallankumouksellisesta tilanteesta. Pariisin kevään tuhansien tulkintojen joukossa on monia, joiden mukaan ylioppiasradikaalien strateginen yhteistyö työväenliikkeen voimien kanssa olisi johtanut peruuttamattomiin muutoksiin Ranskassa - eikä De Gaulle, joka oli kuumimpaan aikaan Itä-Euroopan kiertueella, olisi voinut palata maahan. 7
1970-luku toi yliopistokampuksille uusia paradigmoja ja tutkimusmenetelmiä. Tutkijat saattoivat myös osallistua - Marxin vanhan moton mukaan "filosofit olivat tähän saakka vain selittäneet maailmaa, nyt heidän tuli muuttaa maailmaa". Heittäytyminen mukaan yhteiskunnallisiin "emansipatorisiin" (repressoivista rakenteista vapauttaviin) ryhmiin tai marxilaiseen työväenliikkeeseen oli mutkatonta ja kollektiivisen hurmahenkistä eikä tieteen erityislaatua tai autonomiaa aina jääty pohtimaan. Oli helppo huutaa "tiede kansa palvelemaan" tai vaatia yliopiston täydellistä hallintodemokratiaa. Kulttuurivallankumouksellinen henki ei kuitenkaan koskettanut kaikkia kriittisiä ajattelijoita ja toisaalta mullistus kesti vain joitain vuosia. Tässä avautuneessa kampuksen tiedepolittisessa tilassa yliopistolle kuitenkin kasvoi uusia tutkimusperinteitä.
Uusmarxilaisten (esimerkiksi Gramsci, Althusser ja saksalaiset 'pääomaloogikot'), feministien, psykoanalyysin ja Frankfurtin kriittisen koulukunnan (Adornon ja Horkheimerin sekä Marcusen kautta Habermasiin - missä moderni sosiologia ja funktionalismi yhdistyivät marxilaiseen ja hermenuttisen ymmärtävään perinteeseen) ohella strukturalistinen ja historiallinen sosiologia (sosiaalisten rakenteiden historiallinen valta ja ideologinen tulkinta) ja vallan arkeologia ja historia (Foucault) tekivät tuloaan. Poliittinen filosofia, klassikkoreflektiot ja kulttuurintutkimuksen varioivat kvalitatiiviset menetelmät vahvistuivat - olivathan ne aina eläneet läntisen politiikan tutkimuksen osana - tai behavioralismin marginaalissa. Kansainvälisen politiikan uudet koulukunnat (sotilaallisten eliittien arviointi, rauhan- ja konfliktin tutkimus, kehitys- ja kehistysmaatutkimus, kylmän sodan historiat ja asevarustelukritiikki, kansainvälisen politiikan taloustiede) rikkoivat perinteisen realismin, geopolitiikan ja funktionalismin asetelmia.
Yhteiskuntatietiden kohteesta (subjekteista tai toimijoista sekä näiden konteksteista) ja arvoista tuli haastava ongelma. Arvojen ohittaminen valtio-opillisesakaan tutkimuksessa ei ollut enää helppoa; tutkimuskohde oli osa arvojen välistä kamppailua ja näin niiden arvojen merkitystä ei voinut väheksyä tai sivuuttaa aineiston keruussa tai tutkijan yhteismitattomilla kysymyksillä tai kategorioilla. Monissa humanistisissa tutkimusperinteissä yksilöstä ja ryhmistä tulikin intentionaalisia ja finaalisia toimijoita, joiden odotukset ja tavoitteet oli huomioitava, jos haluttiin ymmärtää näitä poliittisia subjekteja ja liikkeitä (vrt. behavioralismin ongelmat kommunismin tai marginaalin suhteen aiemmin tässä verkkotekstissä). "Uusi kriittinen aalto" ei pysähtynyt tähän, vaan myös perusbehavioralismi uusiutui monin tavoin.
Berndtson (1996, 75-83) nostaa esiin hedelmällisen käsitteen "postbehavioralismi" (jälkivaihe käyttäytymistieteellisen tutkimusmenetelmän paradigman murtuessa), jolla hän viittaa yhteiskuntakriitikin lisäksi poliittisen filosofian ja policy-analyysin (julkisen päätöksenteon synty, tehokkuus ja tulokset) merkitykseen jälkibehavioralistisessa vallankumouksessa. Ne ottivat tarkastelussaan entistä paremmin huomioon kulttuuriset ja ideologiset kysymykset ja nostivat taskastelutasoaan yksilöiden käyttäytymisestä poliittisen järjestelmän (kulttuurin) tasolle. Näin ne pohtivat toimijoiden keskinäissuhteita ja aikaansaannoksia (policy) sekä 'poliittisen' (järjestelmän) muutoksia.
Puhdas luonnontiede jäi taustalle tai sen totuudet liitettiin vain rationaaliseen politiikan teoriaan. Vallan lähteet (sosiaaliset ja taloudelliset rakenteet), demokratian muutos (ei vain stabiilisuus) ja empiirisen passiivisuuden kritiikki (aktiivinen osallistuminen) nousivat esiin. Uuden muuttuvan demokratian tai kansainvälisen järjestelmän pohdiskelut liittyivät siis vanhaan eurooppalaiseen valtio-oppiin, jossa oli mukana aatehistoriallinen ja filosofinen ulottuvuutensa. Palattiin keskusteluun arvoista, hyvästä yhteiskunnasta ja demokratiasta. Tässä Grand-Old-Theoryn harrastajat ja "uus-aristoteeliset" ryhmät (monesti traditionalismiaan vakuuttavat politiikan ilmiön ja demokratian olemuksen pohtijat) tavallaan liittoutuivat yliopistoradikaalien kanssa.
Pekka Kuusen tie sosiaalivaltion perustelijasta ihmiskuntapolitiikan filosofiaan on yksi intellektuaalinen ura, mikä osoittaa jatkuvuutta suomalaisessa sosiaalireformismissa.
Ks.Erkki Tuomiojan kotisivut:
"Pekka Kuusi - alkoholipoliitikko, sosiaalipoliitikko, ihmiskunta-
poliitikko" (väitöskirjaesittely, 1996) (http://www2.eduskunta.fi/fakta/edustaja/357/index.html)
Jälkibehavioralistinen vallankumous on merkinnyt tutkijayhteisössä paljon. Valtio-opin oma linjajako (yleinen, kansainvälinen ja hallinnollinen), koulukuntien syntyminen ja tieteenalan nopea kansainvälistyminen ovat hajottaneet tutkimusta. Tähän disintegraatioon (hajaantumiseen) ovat vaikuttaneet myös kansainväliset tendenssit ja traditiot. Suomessa on aina seurattu intellektualisia virtauksia, mutta myös omintakeisin tavoin "filtteroitu" niitä. Monesti suomalaiset valtio-oppineet "tapaavat toisiaan vain lentokentillä" ja itse kullekin tutkijalle omin yhteisö ja identiteetti on jokin kansainvälinen perinne tai tutkijaryhmä (feministit, demokratiatutkijat, nuorisotutkijat, EU-analyytikot).
American Political Science Associationin (APSA) kotisivut ja vuoden 2001 Annual Meetingin laaja ja äärimmäisen rikas ohjelma ovat esimerkkejä tieteenalan disintegraatiosta (http://www.apsanet.org/mtgs/program)
International Association for Political Science Students> (IAPSS) on toisenlainen esimerkki, missä "rock and roll" - retoriikka yhdistyy haluun voittaa politiikan tutkimuksen menetelmällisyys ja viileys, reflektoida globaalin maailman sosiaalista ja ekologista hätää. Ks. esim. Millenium Weekin ohjelma, Politikon-journaalin ja Newsletterin perussisällöt (http://www.iapss.org/index.asp)
Hajaantuvalle valtio-opille oli tyypillistä se, että tutkijat omaksuivat yhteiskuntakriitikon rooleja ja jotkut tutkijat taasen puolustavat enemmän tiukan puolueettoman tutkijan itsenäisyyttä. Eräät tutkijat haluavat sivuuttaa laajemman julkisuuden ja kirjoittavat tulkintojaan lähinnä toisilleen. "Kielitieteellisen/retorisen käänteen" (tulkinnasta, katso myös kolmas luku) jälkeen monet kulttuuriset aineistot ja kulttuuristen merkitysten tilannekohtainen tulkinta ovat johtaneet siihen, että asiantuntijan ja kriitikon roolit ovat osaksi korvautuneet kulttuurisen tulkitsijan puheella. Tämä tarkoittaa sitä, että akateemisen politiikan tutkijan puhe ei enää ole "totuuspuhetta" tai vain puolueetonta todistelua: tutkijakin joutuu huomioimaan kommenteissaan ongelmien ja faktojen kontekstuaalisuuden (taustan) ja sen, että erilaisten yhteiskunnallisten toimijoiden perspektiivissä samatkin asiat, suhteet tai faktat voivat näyttäytyä hyvin erilaisilta ja kiistanalaisilta. Samalla yhteiskunnalliset subjektit itse myös (uudelleen)määrittelevät ympäristöään ja merkityksiään.
Hallinnonkin instituutiot joustavat ja epävirallistuvat, tuottavat tulosta ja joutuvat itse merkityksellistämään tehtäviään ja tavoitteitaan. Luokat kulttuuristuvat ja pelaavat merkityksillään. Yksilöt ja ryhmät joutuvat elämissään erilaisiin rooleihin (lokaali, tehokas, eettinen, globaali) tai yleisösuhteisiin (jumala, kannattajat, sukulaiset, akateeminen universaali yleisö) ja muuttuvat ja joustavat näissä tilanteissa. Kun maailman hallittavuus ja standardit madaltuvat ja samaan aikaa elää monenlaisia merkitysten (psykedeelisiä, nopeasti muuttuvia) tulkintoja, tutkijastakin tulee entistä enemmän vain yksi tulkitsija muiden joukossa. Hänen onkin oltava tarkkana, ettei hänen johtopäätöksiään lueta liian yleisenä totuutena, vaan ainoastaan joidenkin toimijoiden merkitysmaailmaa ja joissain historian tilanteissa esiintyviä ajattelutapoja ja käsityksiä kuvaavina tulkintoina.
Filosofisen käsitteellisen pohdiskelun, käsitehistorian ja retoriikan paluu politiikan tutkimukseen ei ole kaikkien politologien mukaan merkinnyt uutta murrosta alan disipliinihistoriassa. Usein nämä vähättelyt tulevat juuri kovien menetelmien suunnasta. Kielitieteellisen ja retorisen käänteen merkitystä korostavat tutkijat taasen liittävät valtio-opillisen käänteen edellä mainittuun perspektivismiin. Faktat, termit ja merkitykset ovat osa kielipelejä, joissa ja joista kamppaillaan eikä ole olemassa 'oikeata' tai ikuista (tai meille vapautuvaa) kulttuuria, kieltä tai merkitysten kokonaisuutta. Tällainen itseymmärrys antaa myös tilaa poliittisen maailman rikkauden ja erilaisuuden mieltämiselle.
Erilaisissa kulttuuritaustoissa ja kielipeleissä valta, totuudet ja politiikka mielletään eri tavoin ja ilman näiden kielessä tapahtuvien kondtruktioiden (maailman sanallisen luomisen) ymmärtämistä eri taustoissa tapahtuvat poliittiset teot ja valinnat jäävät vaille mieltä. Monet korostavat myös sitä, että juuri politiikassa on kyse yleisistä merkityksistä (oikeudenmukaisuus, perustuslain tulkinta, yleinen mielipide) ja niiden välisestä määrittelykamppailusta. Tällöin koko retoriikan tutkimuksen repertuaari, suostuttelu, tyyli, argumentit, kielikuvat, eetos ja paatos (etiikka ja tavat silloittaa yhteys puhujan ja kuuntelijan kanssa) tulevat mukaan politiikan tarkasteluun. Näin esimerkiksi taitava ylipuhuja tai retorinen mediahahmo tulee analyysin kohteeksi - eikä tutkimuksessa ole tarkoituskaan 'paljastaa' hahmojen valehtelua tai epätotuudenmukaisuutta.
Vanha Nietzschen motto - kuinka vain se, jolla ei ole historiaa, voi tulla määritellyksi - voi tässä käydä tieteellisten Totuuksien ja Metodismien varoituksesta. Politiikkakäsitteillä ei ole olemassa autenttista ja aitoa lähtökohtaa enempää kuin mitään ideaalista, mikä avautuisi meille jonkinlaisen selventävän kehityksen tai vapauttavan puhdistautumisen jälkeen. Tutkimus ja sen menetelmät eivät muodosta neutraalia argumentaatiota ja retoriikkaa tai nouse "retoriikan yläpuolelle" tarkastelemaan esimerkiksi tavallisten ihmisten poliittista ilmaisua "pelkkää, arkista retoriikkaa". Tutkimuskin perustuu usein puhutteleviin ja sopimuksenvaraisiin kielikuviin. Metodologismi ja tutkittavat sisällöt eivät ole vankasti ja terävästi erotettavissa. Tiede ja toisaalta 'ideologinen' ovat toisiaan täydentäviä käsitteellisiä systeemejä, niitä voi usein pitää luovan tietoisuuden tuottajina pikemminkin kuin sovittamattomina kielipeleinä. Tutkiessaan esimerkiksi asiantuntijoiden tai vaihtoehtoliikeiden argumentaatiota, tutkija voi oppia paljon, aina niin, että hän voi kertoa tämän muille ja aavistaa myös muiden asiantuntijuuksien ja vaihtoehtojen rakentamisen tapoja. (erit. Shapiro 1982, 199-202.)
Jotkut kulttuurin ja politiikan kielen tutkijat menivät 1980-luvun myötä omassa konstruktionismissaan - uskossa, että kaikki maailmassa on olemassa vain kielellistämisen kautta - hyvin pitkälle. He ovatkin saaneet vastakritiikkiä monesta suunnasta. Halutaan osoittaa, että esimerkiksi eläimet tekevät valintojaan ja selviävät päivänkierossaan ilman kieltä. Toisaalla puhutaan mykistä voimista ja rakenteista (väkivalta, seksuaalisuus, traditio, taloudellinen ja sosiaalinen ylivalta, luokat), joiden valta ei perustu kieleen. Jotkut kielentutkijat uskovat myös siihen, että kielen traditio (kielipeli, johon meidät on meiltä kysymättä heitetty) hallitsee sen oppijaa ja käyttäjää.
Kielen maailmassa on tavallaan olemassa myös hierarkkisesti ja 'luokittain' jäsentyvät ryhmät, joiden suhde kieleen vaihtelee, sen hallitsijasta sen orjaksi. Ongelma on hyvin vanha. Jo Marx puhui (taloudellisesta) luokka-asemasta ("an sich") ja toisaalta luokasta ja luodusta luokka-asemasta ("für sich"). Monet tutkijat (esim. Pierre Bourdieu) yhdistävätkin taloudelliset luokat (pääoman) ja kulttuuriset luokat (kultturipääoman hallinta ja erottelukyky) tarkastellessaan luokkien välisiä suhteita ja kulttuurisia pelikenttiä (merkityksiä).
Viitteet
1. Esitelmä, pidetty Helsingin Yliopistossa 15 p:nä lokakuuta 1924 tekijän astuessa yleisen valtio-opin professorin virkaan
Kirjoittanut K. R. Brotherus.
Kun valtio-oppi on yliopistossamme uusi aine, olen katsonut syytä olevan tässä tilaisuudessa muutamalla sanalla kosketella sen tarkoitusta ja suhdetta eräisiin muihin sitä lähellä oleviin tieteisiin.
Tässä tarkoituksessa voimme ensin tehdä kysymyksen: Mitä tai minkälaatuista tietotarvetta valtio-oppi pyrkii tyydyttämään? Tämän tieteen läheinen suhde politiikkaan on nim. toisinaan antanut aihetta siihen käsitykseen, että se olisi olemukseltaan n.s. normatiivinen tiede, s.o. että sen varsinaisena tehtävänä olisi sellaisten normien eli sääntöjen osoittaminen, joita valtiomiesten olisi noudatettava käytännöllisessä valtiollisessa toiminnassaan.
Kieltämättä käytännöllinen valtiomies tarvitseekin tieteen apua. Hänen on perin tarpeellista varustautua riittävillä tiedoilla valtiollisesta elämästä; hänen täytyy tuntea valtion ulkonainen rakenne, ainakin sen aikakauden historia, jolloin hän itse toimii, yhteiskunnassa vallitsevia vastakohtia ja intressejä, taloudellisia seikkoja, kansainvälisiä suhteita y. m. Kaikki tämä muodostaa valtiomiehelle samantapaisen edellytyksen, kuin ovat esim. värien tuntemus ja perspektiivioppi maalaustaiteilijalle. Tässä merkityksessä voidaan sanoa valtio-opillisenkin tutkimuksen palvelevan elämää. Se ei ole tiede vain "tieteen vuoksi», vaan tiede, jota "tarvitaan".
Mutta tästä on pitkä askel valtio-opin käsittämiseen normatiiviseksi tieteeksi sanan äskenmainitussa merkityksessä. Voidaanpa syystä epäillä, onko politiikka eli valtiotaito lainkaan tieteellisin keinoin opittavissa.
Kysymys normatiivisen valtio-opin mahdollisuudesta kohdistuu ennen kaikkea siihen, voidaanko tieteen avulla määrätä ensiksikin, mitkä päämäärät kulloinkin vastaavat valtion todellista etua, sekä toiseksi, mitkä keinot parhaiten johtavat näiden päämäärien toteuttamiseen.
Mitä ensiksikin valtiollisiin päämääriin tulee, ovat ne kieltämättä riippuvat sellaisestakin "arvostelusta", johon tieteen mitat eivät ulotu. On kyllä olemassa erilaisia puoluedoktriineja, liberaalisia, klerikaalisia, sosialistisia y.m. ohjelmia, jotka ovat "opittavissa" ja joiden kannalta katsoen valtiomiesten pyrkimykset epäilemättä voivat saada jonkinlaisen "ulkokohtaisuuden". Mutta todellinen valtiomies on tuskin milloinkaan osoittanut etevyyttään uskollisesti noudattamalla puoluedoktriinien vaatimuksia, ja perästäpäin häneen kohdistunut arvostelu on aina ollut riippuva siitä, minkä valtiollisen maailmankatsomuksen pohjalta se on annettu. Lisäksi tulee, että valtiomies korkeintaan vain toisella jalallaan seisoo tällaisten yleisten probleemien edessä. Hänelle valtiolliset päämäärät ennen kaikkea ovat sidotut määrättyyn valtioon. määrättyyn ajankohtaan ja määrättyyn tilanteeseen. ja tämän täytyy tuottaa jokaiselle normatiiviselle valtio-opille suuria, etten sanoisi voittamattomia vaikeuksia.
Paljon paremmin ei ole laita niiden keinojen, joita valtiomiesten on käytettävä tarkoitusperiensä toteuttamiseksi. Vaikka kuinkakin suuressa määrin hallitsisimme valtiollisessa elämässä vaikuttavia psykologisia, taloudellisia, maantieteellisiä y.m. tekijöitä, ei tieteellisin keinoin ole mahdollista siten arvioida valtiollisten tekojen taikka tekemättä jättämisten seurauksia, ettei jäisi runsaasti tilaa yllätyksille ja erehdyksille. Hyviä neuvoja on kyllä valtiomiehille annettu, josta klassillisen esimerkin tarjoaa m.m. Machiavellin kuuluisa "Ruhtinas". Mutta mitään taktillisten ohjeiden kokoelmaa, joka kelpaisi käsikirjaksi ja olisi riippumaton puoluenäkökohdista, ei ole eikä saata olla. Onko valtiomiehen esim. käytettävä voimakeinoja tarkoitustensa saavuttamiseksi, vai tuottaako sovittelevaisuus parempia tuloksia, se on asia, jonka henkilökohtaisesta vastaamisesta valtiomies ei saata vapautua. Suurimmat valtiomiehet ovatkin usein yllättäneet aikalaisiansa toimimalla täysin vastoin käypiä doktriineja. Ajatelkaamme esim. Bismarckin mahtavata haahmoa; silloin selviää, kuinka politiikka tämän sanan varsinaisessa merkityksessä on yksilön luovasta nerosta riippuva, ei sovellettua tiedettä.
Valtio-opin oma välitön probleemi ei nähdäkseni täten ole, miten valtiota taidolla on hallittava, vaan ainoastaan, niitä valtio tosiasiallisesti on ja niitä valtiollinen elämä tosiasiallisesti sisältää.
Mutta, valtio-oppi ei ole ainoa tiede, jonka esineenä on valtio. Muiden tieteiden joukossa, joilla on sama esine, on varsinkin kaksi, jotka osaksi läheisestikin rajoittuvat valtio-oppiin. Tarkoitan toiselta puolen valtio-oikeutta, toiselta puolen poliittista historiaa.
Kun on kysymys tieteiden rajoista ja vallankin niiden tieteiden, jotka koskevat ihmistä, inhimillistä yhdyselämää sekä inhimillisiä pyrkimyksiä ja arvoja, on tosin muistettava, että nämä yhdessä muodostavat kokonaisuuden. Siitä syystä on usein vaikea pelkän määritelmän avulla, olkoonpa, että tämä on saavuttanut enemmän taikka vähemmän yleisen hyväksymisen, päättää, mikä on määrätyn erikoistieteen alaan kuuluvaa, mikä ei. Jyrkkä kiinnipitäminen määritelmästä voi helposti johtaa pintapuoliseen doktrinarismiin, tieteiden sisällisen yhtenäisyyden käsittämättömyyteen. Mutta tästä huolimatta tietysti jokainen tiede, joka tahtoo itsenäisenä esiintyä, tarvitsee kiinnekohtia, jotka ovat sille ominaiset. Ellei olisi mitään, joka erottaisi kahta tiedettä toisistaan, niin nämä ilman muuta sulautuisivat yhteen. ja ellei erottavana momenttina ole itse objekti, se ilmiö, joka on tutkimuksen esineenä, täytyy sen perustu a siihen näkökulmaan, jolta itsekukin ainettansa käsittelee.
Näin on myöskin laita valtio-opin ja valtio-oikeuden. Molemmat kohdistuvat valtioon, mutta sinä, mikä ne erottaa toisistaan, ovat ne näkökulmat, joiden valossa ne ainettansa käsittelevät.
Ei olekaan vaikea nähdä, mikä tässä tapauksessa muodostaa eron. Meillä on toiselta puolen se, mikä on todellista, se mikä valtiollisessa elämässä muodostaa sen materialisen sisällön, toiselta puolen oikeusjärjestys, valtion toimintaa koskevat oikeussäännöt.
Nämä oikeussäännöt muodostavat tai niiden täytyy edellyttää muodostavan niin sanoakseni umpinaisen, sisällisesti eheän järjestelmän, jonka tutkiminen kuuluu oikeustieteelle oikeudellista eli juridista tutkimusmenetelmää noudattamalla. Mutta pitemmälle oikeustiede ei voi mennä. Sille on pohjaltaan yhdentekevää, mitkä tekijät ja pyrkimykset tosiasiallisesti vaikuttavat valtiollisessa elämässä. Niinpä tekijät sellaiset kuin eri kansallisuudet ja niiden valtiolliset pyrkimykset, yhteiskuntaluokat, puolueet ja puolueihanteet ovat oikeustieteelle sinänsä tuntemattomat tai tulevat kysymykseen ainoastaan. mikäli oikeussäännöt, kuten valtio- ja kansainvälisen oikeuden viimeaikaisessa kehityksessä jossain määrin on tapahtunut itse ovat niitä tunnustaneet. Missä oikeustiede täten päättyy, siinä valtio-opin probleemit alkavat.
Täten valtio-oikeuden ja valtio-opin yleiset näkökulmat eroavat toisistaan. Selvästi tämä käy ilmi silloinkin, kun tutkimuksen esine näyttää miltei yhteiseltä. Molempien tehtävänä on esim. tutkia valtiosääntöjä. Myöskin valtio-oikeus tai paremmin sanoen valtiosääntöoikeus tuntee esim. käsitteen tasavalta, ja sen asiana on selvitellä valtion päämiehen, hallituksen ja kansaneduskunnan oikeuksia ja velvollisuuksia, yleensä valtion elimien suhdetta toisiinsa, kansalaisten oikeuksia y.m. Mutta se ei voi vastata kysymykseen, niille ulkonaisille ja sisällisille edellytyksille tasavaltalainen hallitusmuoto on rakentunut, mitkä pyrkimykset ja ihanteet siitä ovat saaneet ilmauksensa tai mitkä materiaaliset intressit ovat saaneet ilmauksensa siitä tavasta, jolla tasavallassa valtion eri elimien suhde toisiinsa on järjestetty. Tällaiset kysymykset voivat esiintyä ainoastaan tieteelle, joka valtiossa näkee muuta kuin oikeusjärjestyksen, s. o. tieteelle, joka ei kohdistu oikeussääntöihin, vaan siihen, mikä valtiossa on tosiasiallista.
Ja kuitenkin molemmat puheenaolevat tieteet samalla tukevat toisiansa.
Oikeussäännötkin loppujen lopuksi ovat elämää varten, eivätkä niissä tapahtuneet muutokset, kuten esim. vallankumouksen tosiasia todistaa, aina saa selitystänsä toisista oikeusperusteista. Todellisuuden vaatimukset ovat aina määränneet niiden sisällön. Pelkkä tosiasiallisuus voi usein pyrkiä oikeudelliseen asemaan. Tunnettuahan on, kuinka esim. Englannin valtioelämässä tapa on muodostunut yhtä tukevaksi oikeussäännöksi kuin kirjoitettu laki. ja varsinkin kansainvälisen oikeuden alalta tiedämme, kuinka helposti tosiasiallinen valtasuhde tai n.s. fait accompli saa oikeudellisenkin tunnustuksen. Toiselta puolen oikeussäännöt eivät ole valtio-opille yhdentekevät. Voimassaolevalla oikeusjärjestyksellä on nim., jos niin saan sanoa, faktillinenkin puolensa. Valtion oikeudellisella rakenteella on tosiasiallinen vaikutuksensa valtion elämään, eikä valtio-oppi sentähden milloinkaan voi tulla toimeen ottamatta sitäkin huomioonsa. Voimassaolevasta oikeusjärjestyksestä käy ilmi, miten inhimillinen yhdyselämä ulkonaisesti on järjestetty, ja valtiosääntöjen kehityshistoria osoittaa, mitkä aatteet ja pyrkimykset kulloinkin ovat määränneet valtioiden ulkonaisen rakenteen. Elleivät lait oikeussääntöinä ole valtio-opin intressin esineinä, niin sitä suuremmassa määrin lakien henki, I'esprit des lois, kuten Montesquieu aikanaan määritteli tutkimuksensa esineen.
Mutta joka tapauksessa se, mikä on tosiasiallista, ja se, mikä on oikeudellista, muodostavat kukin oman maailmansa. Siitä syystä valtio-oppikaan ei ole juridinen tiede.
Jossain määrin vaikeampi kuin kysymyksessä valtio-opin suhteesta oikeustieteeseen on käsittääkseni ratkaista, niillä tavalla se periaatteellisesti eroaa historiasta, s.o. poliittisesta historiasta. Kumpainenkin käsittelee valtiota, ja sikäli näkökulmakin on yhteinen, että kysymyksessä on valtio tosiasiallisena ilmiönä.
Periaatteelliselta kannalta katsoen ei voida molempien välillä tehdä sitä eroa, että muka valtio-opin asiana olisi tutkia nykyaikaista valtiota, poliittisen historian kohdistuessa menneisyyteen. Sillä poliittinen historia ulottuu tosiasiallisesti nykypäiviin saakka.
Toisinaan on, m.m. myöskin meillä, lausuttu se mielipide, että historia eroaa n.s. yhteiskuntatieteistä sen kautta, että edellinen deskriptiivisesti esittää tosiasiat, sillä välin kuin jälkimäiset ovat selitteleviä tieteitä, jotka hakevat ilmiöiden perusteita. Vastaavalla tavalla saattaisi siten sanoilla "deskriptiivinen" ja "selittelevä" erottaa myöskin poliittisen historian ja valtio-opin toisistaan.
Tämä mielipide perustuu kuitenkin historian luonteen väärin-käsittämiseen. Historiantutkijain taholta varmaankin jokainen viittaus siihen suuntaan, että historia olemukseltaan olisi deskriptiivi-nen tiede, tulisi mitä jyrkimmin torjutuksi, ja epäilemättä täydellä syyllä. Pragmaattiset näkökohdat ja geneettinen käsittely ovat jo siksi kauan olleet vallalla kaikessa historiantutkimuksessa, ettei pitäisi olla mahdollista tästä joutua harhaan.
Mutta on olemassa toinen näkökohta, joka periaatteellisesti erottaa poliittisen historian valtio-opista.
Historia tutkii valtiollisessa elämässä aikojen kuluessa tapahtuneita muutoksia, se seuraa toisin sanoen kehitykseni lankaa, valtio-oppi taasen kiinnittää huomionsa siihen, mikä valtioissa ja valtiollisessa elämässä on pysyväistä, olemuksellista.
Muuttuvaisuus ja pysyväisyys ovat tosin kiinteästi toisiinsa liitty viä käsitteitä; toinen ei tule toimeen ilman toista. Sentähden historia ja kaikki yhteiskuntatieteet ovatkin läheisessä yhteydessä toistensa kanssa. Mutta historia. joka tapauksessa kiinteästi elää aikakate- goriassa. Se tuntee tilanteita, jotka seuraavat toisiansa ajassa, sen tehtävänä on selittää, niillä tavalla muutokset ovat tapahtuneet, millä tavalla myöhempi tilanne on syntynyt edelläkäyneestä ja millä tavalla se itse muodostuu, muuttuu, häviää. Tunnetussa historian metodia koskevassa oppikirjassaan, jota monet vuodet on käytetty oppikirjana meidän yliopistossamme, määrittelee Bernheim historian tieteeksi "von der Entwicklung der Menschen in ihrer Betätigung als soziale Wesen. Tämä määritelmä, kuten muutkin historian olemusta koskevat, on antanut aihetta kritiikkiin, mutta ainakin sana "Entwicklung", "kehitvs", jolla tässä on pääpaino, pitää paikkansa, jos tällä sanalla emme tarkoita muuta, kuin että historian asiana on tutkia aikojen kuluessa tapahtuneita muutoksia niissä elämän oloissa, jotka ovat sen huomion esineinä.
Mutta, kuten sanottu, me emme voi rajoittua näkemään ainoastaan muutoksia ja vaihteluita. Näiden takana huomaamme myöskin jatkuvasti vaikuttavia tekijöitä ja pysyviä arvoja.
Valtiollisiin oloihin nähden on valtio-opin tehtävänä. selvitellä näitä. Jatkuvasti vaikuttavia tekijöitä, pysyviä valtiollisia tehtäviä ja pyrkimyksiä näemme niin hyvin valtioiden sisällisessä elämässä kuin myöskin kansainvälisissä valtiollisissa suhteissa.
Historiantutkimuksen avulla voidaan esim. todeta, kuinka valtion suhde kirkkoon aikojen kuluessa on ollut perinpohjaisten muutosten alaisena. Askel askeleelta voidaan osoittaa, mitkä muutokset ovat tapahtuneet, muutosten syyt ja seuraukset. Mutta samalla valtion suhde kirkkoon sisältää probleemeja, jotka ovat kaikkien muutosten vläpuolella olevaa, pysyväistä laatua. Me näemme ikäänkuin vastatusten valtiovallan, jonka periaatteessa täytyy vaatia kaikkien jäsentensä alistumista tahtoonsa, sekä kirkon, joka ei voi katsoa saaneensa tehtäviänsä miltään maalliselta vallalta, mutta jumalallisen alkuperänsä ja korkean tarkoituksensa nimessä myöskin asettaa vaatimuksia jäsenilleen, jotka samalla ovat valtion jäseniä. Tässä meillä on konfliktin aihe, joka varsinkin katolilaisissa maissa on johtanut vuosisatoja kestäneisiin ristiriitoihin. Mutta samalla me näemme uskonnollisten intressien taholta asetettavan vaatimuksia valtiolle. Millä tavalla valtio on eri aikoina ja eri maissa itseänsä ja maallisia etujansa suojellut sekä niillä tavalla se toiselta puolen on tyydyttänyt sille asetettuja vaatimuksia, se tulee näkyviin niistä järjestelmistä, joita tällä alalla on noudatettu, jyrkimmästä valtiokirkollisuudesta valtion ja kirkon eroon asti. Valtio-opin tehtävänä on tutkia näitä järjestelmiä, sillä niistä käy ilmi, mitä valtiolta on vaadittu, Mitä se on voinut tehdä sekä niissä sen mahdollisuudet ovat kohdanneet rajansa. Suhteessaan korkeimpiin uskonnollisiin ja siveellisiin arvoihin ja intresseihin valtio seisoo pysyvien probleemien edessä. Mikään määrätty järjestelmä ei sinänsä saata milloinkaan olla "lopullinen"; mainitut intressit ja arvot vaati- vat pysyvästi, yhä uudestaan ja aina valtiolta kannanottoa.
Uutta kaikkialla me, kuten sanottu, olemme taipuvaiset näkemään pysyviä, valtion ja sen toiminnan luonteesta johtuvia tekijöitä. Joskus tietysti voi tapahtua, että kaikki ikäänkuin käännetään nurin, että koko se perustus, jolle valtio on rakennettu, kaadetaan maahan, että kokonaan uudet arvot valtiollisessa elämässä astuvat ennen tunnustettujen sijaan. Näyttäähän meillä tästä olevan loistava esimerkki itäisen naapurimaamme nykyisistä oloista. Mutta loppujen lopuksi perinpohjaisinkaan vallankumous ei voi kokonaan katkaista siteitä menneisyyteen. Venäjälläkin valtio edelleen hoitaa ja suorittaa tehtäviä, joita sillä ennenkin on ollut. ja mitä siihen erikoislaatuiseen valtiojärjestyksen muotoon tulee, joka siellä bolshevistisen diktatuurin avulla on pantu toimeen, on ollut merkillistä havaita, kuinka alusta alkaen melkein kaikkialla maailmassa on vallinnut se mielipide, ettei tämä voi jäädä pysyväiseksi, vaan että tavalla taikka toisella, ennemmin taikka myöhemmin Venäjänkin täytyy palata jonkinlaisen, sanoisinko porvarillisen valtiojärjestyksen kannalle. Missä tällöin Venäjän oloihin nähden on erehdytty tai erehdytään, ei kuulu tähän, mutta mainitsemani yleinen mielipide ei itse puolestaan ole muuta kuin ilmaus siitä vakaumuksesta, että valtiollisessakin elämässä on vaikuttamassa tekijöitä ja arvoja, jotka pyrkivät oikeuksiinsa ja joita ei ajan pitkään voi loukata. Valtio-opin tehtävänä on tutkia, mitkä nämä valtion olemuksesta johtuvat tekijät ja arvot ovat. historian tehtävänä on ainoastaan selvitellä tapahtuneen kehityksen todellista kulkua.
Myöskin kansainvälisten suhteiden ja valtioiden ulospäin tähtäävän toiminnan alalta on tutkija oikeutettu etsimään pysyviä tekijöitä. Tällä alalla tosin, jos millään, ulkonaiset tapahtumat, historialliset käänteet voivat näyttää väkivaltaisesti kaatavan kumoon ne poliittiset järjestelmät, jotka aikaisemmin ovat olleet vallalla. Tuoreena esimerkkinä siitä ovat maailmansota ja sitä seuranneet rauhanteot. Mutta paljon ei tarvitse tutkia olosuhteita, sellaisina kuin ne ovat muodostuneet jälkeen v:n 1919,havaitaksensa, että vanhat probleemit yhä elävät, joskohta uusissa muodoissa. Europpa on yhä edelleen samojen kansojen kansoittama kuin ennen, niiden elämänehdot ja tarpeet ovat pääasiassa samat kuin aikaisemmin, kansalliset vastakohdat niinikään. Valtiolliset rajat ovat muuttuneet, mutta kansallisuus- ja vähemmistökysymykset, joilla oli niin määräävä merkitys kansainvälisessä politiikassa, etenkin Balkanin niemimaalla ja Itävalta-Unkarissa, eivät ole maanosastamme kadonneet, kenties päinvastoin kärjistyneet. Ne jotka mahdollisesti ovat luulleet, että maailmansota olisi tehnyt kokonaan lopun n.s. tasapainopolitiikasta, sellaisena kuin se aikaisemmin esiintyi, ovat hämmästyksellä huomanneet, että poliittisia ja sotilasliittoja edelleen tehdään Euroopan valtojen kesken. Mahdollisuuksien rajojen ulkopuolella ei edes ole, että ennemmin taikka myöhemmin näemme Euroopan kansat uudestaan jakaantuneina enemmän taikka vähemmän lujasti organiseerattuihin leireihin toisiansa vastaan. On siis selvää, ettemme kansainvälisenkään politiikan alalla voi tyytyä vain historiallisesti selvittämään niitä muutoksia. jotka ovat tapahtuneet; meidän on myöskin koetettava ymmärtää, mikä sinänsä johtuu kansainvälisten suhteiden luonteesta.
Pysyvien tekijöiden etsiminen tällä alalla on varsinkin viime aikoina johtanut m. m. tunnettuihin yrityksiin maantieteellisten näkökohtien mukaisesti valaista valtiollista elämää ja valtioiden suhteita toisiinsa. Friedrich Ratzelin jälkiä kulkien on varsinkin Kjellén koettanut laskea perustuksen tieteelle, joka häneltä on saanut geopolitiikan nimen. Ajatus on sinänsä mitä luonnollisin. Sillä vaikka historialliset tapahtumat voivat kansainvälisissä suhteissa aikaansaada mullistavia muutoksia, on ainakin se maa, jolla kansat asuvat ja elävät, pysyvä. Kun toiselta puolen ihmiset ovat riippuvaiset maastansa, sen ilmanalasta, tuottavaisuudesta ja asemasta muihin maihin verraten, joudutaan helposti yrityksiin m.mi. juuri tässä nähdä tekijöitä, jotka katitta aikojen määräävät myöskin valtiollisten pyrkimysten suunnan.
Olemme täten lyhyesti tulleet seuraavaan tulokseen. Vastakohdaksi oikeustieteelle valtio-oppi esittää valtiota tosiasiallisena ilmiönä, ei oikeussääntöjen järjestelmänä. Vastakohdaksi poliittiselle historialle se etsii valtioelämässä pysyviä tekekijöitä, ei aikojen kuluessa tapahtuneita muutoksia ja kehitystä.
Mutta onko tällä alalla mitään sanan varsinaisessa merkityksessä pysyväistä olemassa?
Meidän on myönnettävä, että valtio-opinkin tarkoitusperät ovat relatiivisia. Kaikki mikä koskee ihmistä ja inhimillistä yhdyselämää on alituisen kehityksen alaista. Valtio itse on materiaalisen sisäl-tönsä sekä tehtäviensä puolesta meidän aikanamme aivan toisenlai-nen järjestö kuin esim. keskiajalla. Valtio-opin tutkijat ovat sentäh-den olleet pakotetut suuressa määrin rajoittamaan tutkimuksensa nimenomaan nykyaikaiseen eli moderniin valtioon. Usein rajoitus menee vieläkin pitemmälle tutkimuksen kohdistuessa määrättyihin valtioihin, määrättyihin institutsioneihin tai määrättyihin poliittisiin kysymyksiin. On sentähden tapana valtio-opissakin erottaa toisistaan kaksi puolta, erikoinen valtio-oppi (saks. spezielle Staatslehre), joka tällä tavoin kohdistuu rajoitettuihin objekteihin, sekä yleinen valtio-oppi (saks. allgemeine Staatslehre), jonka tosin täytyy rakentua ensiksimainitun pohjalle, mutta jonka ihanteena on se, mikä valtiossa ja valtiollisessa elämässä on sanan varsinaisessa merkityksessä olemuksellista ja pysyväistä.
Sanon ihanteena, sillä, kuten jo huomautin, absoluuttisiin käsitteisiin me tällä alalla yhtä vähän kuin muillakaan voimme kohota. Mutta mitä laatua ne yleiset taikka yleisimmät käsitteet ovat, jotka meille saattavat esiintyä ihanteina?
On kaksi tietä, jotka yleisten käsitteiden etsimisessä valtio-opinkin alalla avautuvat tutkijalle. Toinen johtaa hänet n. s. yleispätevien lakien alalle. Hän voi hypoteettisesti lähteä ajatuksesta, että samanlainen lainalaisuus kuin luonnossa ja luonnontieteissä olisi todettavissa myöskin inhimillisessä yhdyselämässä, siis valtiollisessakin elämässä. Lainalaisuuden seuraaminen näyttääkin houkuttelevalta varsinkin meidän aikanamme, jolloin kunnioitus luonnontieteiden saavutuksia kohtaan on niin suuri. Itse asiassa meidän kuitenkin lienee myönnettävä, että tulokset, mitä inhimilliseen yhdyselämään tulee, ovat ainakin toistaiseksi olleet varsin vaatimattomat. N.s. sosiologiset "lait" eivät sentähden tähänasti ole varsin suurta luottamusta saavuttaneet. Yksinpä yritykset johtaa valtiolliset ilmiöt niin kiinteistä tekijöistä, kuin on luonto tai maantieteellinen ympäristö, eivät ole tuottaneet sanottavia tuloksia, nim. mikäli todella on kysymys ulkokohtaisista laeista, jommoisina osaltansa esiintyivät esim. aikanaan Montesquieun kuuluisat johtopäätökset erilaisten ilmanalojen vaikutuksesta valtiollisiin muodostuksiin.
Tämä onkin luonnollista, sillä kaikki valtiollisetkin muodostukset perustuvat lopulta inhimillisiin pyrkimyksiin ja ihanteihin. Toinen tie yleisten käsitteiden saavuttamiseksi lähteekin tästä tosiasiasta: se on luonteeltaan teleologinen ja sen päämääränä on juuri sellaisten yleisten inhimillisten tarkoitusperien toteaminen, joilla valtioelämässä on pysyvä merkitys.
Itse asiassa tarkoituksenmukaisuus vallitsee kaikissa valtiollisissa ilmiöissä. jokaisella institutsionilla on tarkoituksensa, se on syntynyt jotakin määrättyä tarkoitusta tai tarvetta varten. jokaisella inhimillisellä yhtymällä, korporatsionilla, puolueella on tarkoitusperänsä. Käytännöllinen politiikka noudattaa tarkoitusperiä niin sisään- kuin uloskinpäin. jos tahdomme etsiä pysyviä tekijöitä tai arvoja, on ne niinmuodoin ensi sijassa etsittävä juuri tarkoitusperien maailmasta. Yksinpä n.s. geopoliittisissa aatteissa esiintyvä käsitys ihmissuvun riippuvaisuudesta ulkonaisesta ympäristöstä tai maantieteellisistä seikoista kohdistuu lopulta yleisten tarkoitusperien havaitsemiseen. Maantieteelliset seikat eivät nekään vaikuta valtiolliseen elämään. Luonnonlaeista ei ole kysymys, tai mikäli sellaisista on kysymys, täytyy tulosten, kuten äsken huomautin, jäädä verraten vaatimattomiksi. Geopoliittinenkin synteesi kohdistuu sentähden ensi sijassa siihen, mitenkä ihmiset itse käyttävät hyväksensä niitä arvoja, joita luonto tarjoo. Luonnonrikkaudet tai maantieteellinen asema ovat välikappaleita ihmisten pyrkimyksille.
Valtion olemuksen ymmärtämikseksi onkin ennen kaikkea tarpeellista historiallisen materiaalin pohjalla seivitellä, mitä tarkoitusperiä valtio on palvellut ja palvelee. Korkein kysymys, jonka valtio-oppi tuntee, on sentähden: Mikä on valtion tarkoitus?
Tässä meillä onkin yhtymäkohta kolmannen tieteen kanssa, nim. filosofian. Tietysti on muistettava, että valtio-oppi on tiede, joka koskee valtiota tosiasiallisena, faktillisena ilmiönä. Meidän aikanamme teologiset taikka metafyysilliset otteet eivät tällä alalla ole korkeassa kurssissa. Mutta tarkoitusperien maailmassa erinomaisen vaikeata pitää ihanteet loitolla. Ei tarvitse paljoakaan silmäillä valtio-opillista kirjallisuutta havaitaksensa, kuinka, jos sana sallitaan, subjektiiviset arvostelmat painavat leimansa tunnettujen tiedemiesten esityksiin valtiollisista kysymyksistä, esim. eri hallitusmuodoista ja niiden olemuksesta, monarkiasta ja tasavallasta, tai valtiovallan suhteesta kansallisiin vähemmistöihin, tai valtion ja kirkon suhteista toisiinsa tai valtion suhteesta yksilöön ja hänen itsenäisyyteensä, lyhyesti, melkeinpä kaikista valtio-opin alaan kuuluvista kysymyksistä. Valtio-opin kenties etevimmän esittäjän Georg Jellinekin valtiomääritelmään sisältyy m.m., että valtio on yksilöllisiä, kansallisia ja inhimillisiä yhteisintressejä tyydyttävä kansakunnallinen järjestö, sekä että sen on ne tyydytettävä "in der Richtung fortschreitender Gesamtentwickelung". Mutta mitä on "inhimillistä" ja mikä on kehityksen suunta? Siinä kysymyksiä, jotka lopulta riippuvat itsekunkin eetillisestä, uskonnollisesta ja historianfilosofisesta maailmankatsomuksesta.
Ennenkuin lopetan tahdon vielä muutamalla sanalla palata esitykseni alkukohtaan.
Äsken esittämieni seikkojen valossa saartaa nim. olla jonkun verran helpompaa käsittää myöskin n.s. normatiivisen valtio-opin aatetta. Sillä kun kerran tarkoitusperäisyyden käsitteellä valtio-opissa on määräävä merkitys, voi tästä tosiasiasta näyttää olevan lyhyt askel vaatimukseen, että valtio-opin olisi astuttava käytännöllisen politiikan palvelukseen. Alussa mainitsemillani perusteilla olen omasta puolestani torjunnut tämän vaatimuksen. Mielestäni on pidettävä kiinni siitä, että valtio-oppikin on teoreettinen tiede, ei opastusta valtiotaitoon taikka valtiotaidon oppia. Mutta selvää tietysti on, että kun valtio-opillisen tutkimuksen tarkoituksena on selvittää valtiollisessa elämässä vaikuttavia pysyviä tekijöitä ja arvoja, ei oleviin oloihin tai institutsioneihin kohdistuva kritiikki ole kokonaan vältettävissä. ja yhtä selvää on, ettei kenellekään ihmiselle tällöin ole mahdollista kokonaan vapautua omasta minästään ja omista käsitystavoistaan. Tutkijalle voidaan korkeintaan asettaa se vaatimus, että hän on tästä tietoinen ja että hän mikäli mahdollista koettaa työssänsä pyrkiä vain ulkokohtaisesti päteviin tuloksiin.
2.
Kirjoittanut Y. 0. Ruuth.
Käsite poliittinen teoria on ikivanha. Se liittyy jo Platonin ja Aristoteleen teoksiin ja on sellaisenaan alkuaan tarkoittanut oppia eli tiedettä vanhanajan kaupunkivaltiosta (polis). Myöhemmin on termiä politiikka sovitettu valtio-oppiin yleensä. Sen puitteisiin on luettu valtiomuotoja ja hallitusmuotoja koskevat teoriat ja historialliset tutkimukset. Näille tutkimuksille on oleellista, että ne pyrkivät valaisemaan ja selvittämään hallitsevien ja hallittavien keskinäisiä suhteita. Täten poliittinen tiede huomattavalta osaltaan muodostui tieteeksi toiselta puolen hallittavien oikeuksista hallitseviin nähden sekä päinvastoin hallitsevien oikeuksista hallittaviin nähden.
Voimme sanoa, että lähinnä juuri tältä kannalta, esiin. luonnollisoikeudellinen oppisuunta aina Marsilius Padovalaisesta Rousseauhon asti pyrki lähes viiden vuosisadan ajan valtioprobleemia ratkaisemaan. Suurin piirtein samalta kannalta myös historiallinen oppisuunta viime vuosisadan alussa tarkasteli valtiota ja sen toimintaa, samoin viime vuosisadan individualistiset ja liberalistiset valtioteoriat.
Nämä oppisuunnat koskettelevat vain toisessa sijassa poliittista toimintaa, jota aikaisenunin pidettiin yksilöiden, s.o. valtiomiesten, hallitsijain ja erilaisten poliitikkojen esiintymisenä, jossa ainoastaan heidän oma arvostelukykynsä ja terve vaistonsa oli toimintaohjeena. Kuitenkin on vanhemmilta ajoilta olemassa teoksia, joissa on pyritty antamaan neuvoja ja toimintaohjeita poliittisesti johtaville henkilöille. Mainittakoon tässä esimerkkinä Machiavellin Ruhtinas-teos. Myöhemmiltä ajoilta ansaitsevat tuskin muut mainintaa kuin Holtzendorffin teos "Prinzipien der Politik". Sitävastoin esim. kuuluisa Oswald Spengler selittää teoksensa "Uutergang des Abendlandes" toisessa osassa, että valtiotaito ei ole tiedettä vaan ainoastaan valtiomiesten vaistomaista kykyä käsittää tosiolot. Käytännöllisen valtiotaidon kannalta siis poliittisella teorialla on varsin vähäinen merkitys, arvelee Spengler.
Sikäli kuin valtio ja valtioelämä käsitetään täten yksilölliseltä kannalta, hallitsevien ja hallittujen oikeussuhteena tai yksilöiden poliittisena esiintymisenä jääkin sangen vähän sijaa valtioelämää valaisevalle poliittiselle tieteelliselle tutkimukselle. Oikeussuhde oli tietenkin aina oikeusuhde, eikä elävää elämää ja yksilöiden poliittinen toiminta on, jollei siinä nähdä muuta kuin yksilöllistä esiintymistaitoa, tietenkin riippuvaa yksilöiden kyvyistä ja terveestä vaistosta.
Mutta toisen sisällön saa poliittinen teoria, kun sen tutkimustehtävänä ei enää pidetä vain hallitsevien ja hallittavien oikeussuhteita tai valtion rakennetta tai yksityisten henkilöiden valtiollista esiintymistä, vaan yhteiskunnallisten ryhmäetujen, yleisten työ- ja kehitysedellytysten, sivistysvirtausten, taloudellisten valtapyrkimysten j.n.e. keskinäistä taistelua. Kun poliittisen tutkimuksen huomio kiintyy näihin seikkoihin, kohdistuu se elävään elämään ja niihin suuriin kysymyksiin, joista inhimillinen kehitys ja yhteiskunnallinen edistys ovat riippuvaisia.
Ansio siitä, että poliittinen tutkimus ratkaisevalla tavalla oli ohjattu tutkimaan inhimillisten, yhteiskunnallisten ja poliittisten pyrkimysten syvimpiä syitä, on, käsitykseni mukaan, ensi sijassa n.s. sosiologisen valtioteorian perustajien Ludvig Gumplowiczin ja Gustav Ratzenhoferin. He ovat enemmässä määrin kuin muut selvittäneet yhteiskunnallisten ryhmien merkitystä nimenomaan poliittisina tekijöinä eli politiikan subjekteina.
Samaan suuntaan on tieteellistä tutkimusta ohjannut myös englantilainen yhteiskunnallinen valtioteoria (Social Theory of the State) eli pluralismi. joka ajatussuunta lienee Suomessa toistaiseksi sangen vähän tunnettu. Tämän ajatussuunnan tunnuslauseena on: "me tarvitsemme valtioteorian, mutta tämän teorian tulee tutkia valtiota yhteiskunnan valossa, eikä valtiota sellaisenaan".
Nykyaikaista valtioelämää eli poliittista toimintaa tutkiessamme kiintyy siis huomio ensi sijassa niihin yhteiskunnallisiin voimiin ja vaikuttimiin, jotka poliittisessa taistelussa esiintyvät. Poliittisen tutkimuksen tulee pyrkiä selvittämään, mitkä ovat ne poliittiset henkilöllisyydet, jotka ovat tuon taistelun kannattajia ja yksikköjä. Sen tulee myös tutkia, mitkä ovat ne ryhmäedut, joita ne tavoittelevat, tai ne yhteiskunnalliset edellytykset, joilla ne päämääriinsä pyrkivät, sekä lopuksi tarkastaa, mitkä ovat niiden keskinäiset suhteet, toiselta puolen niiden etuvastakohdat, toiselta puolen, mikä on niiden keskinäinen riippuvaisuus.
Kun otamme huomioon, että yhteiskunnalliset ryhmät politiikan subjekteina toimivat päivän politiikan merkeissä usein sangen sokeasti ja rajoitetuilla edellytyksillä, tavoitellen itse kukin varsin subjektiivisia ryhmä- tai luokkaetuja, täytyy poliittisen tieteen pyrkiä mahdollisimman objektiivisesti selvittämään yhteiskunnallisen kehityksen todellisia edellytyksiä.
Selvää on, että tällöin on jyrkällä rajaviivalla toisistaan eroitettava päivänpolitiikan subjektiiviset poliittiset kirjoitelmat ja toiselta puolelta järjestelmällisesti kehitetty tieteellinen esitys.
Edellämainittuja objektiivisia edellytyksiä poliittinen tutkimus pyrkii selvittämään lähinnä tarkastamalla kolmea pääkysymystä.
1. Kysymystä politiikan subjekteista. Poliittinen toiminta tietenkin edellyttää niitä, jotka toimivat. Politiikan varsinaisina subjekteina ei nykyajan katsantotavan mukaan pidetä yksilöitä vaan yhteiskunnallisia ryhmiä, kansallisuuksia ja kansakuntia. Yksilöt ovat miltei aina näiden edustajia ja tulkkeja, mutta voivat joskus esiintyä itsenäisinäkin politiikan subjekteina.
2. Kysymystä yhteiskunnallisesta kehityksestä ja edistyksestä. Nämä kysymykset ovat tavallaan politiikan pääkysymyksiä, sillä niiden avulla voidaan pyrkiä objektiivisesti määrittelemään poliittisten päämäärien ja tarkoitusperien toteu-tumismahdollisuudet, sekä yleensä poliittisen toiminnan edellytykset.
3. Kysymystä poliittisesta vallasta. Tässä yh-teydessä ei tule kysymykseen ainoastaan juridinen valta valtiossa tai valtiovalta sinänsä, vaan myös kysymys taloudellisesta vallasta ja sivistyksen ja tiedon vallasta, sekä oppi politiikan subjektien mahdollisuuksista vaikuttaa yleiseen kehitykseen, oman työalansa kehitykseen j.n.e. Tähän kysymykseen liittyvät teoriat valtiomuodoista ja hallitusmuodoista eli yleensä valtion poliittisista institutsioneista.
Näiden kolmen suuren kysymysryhmän selvittämisessä avartuu poliittiselle tieteelle laaja työala, joka muodostuu tutkijalle sitäkin mielenkiintoisemmaksi, kun sitä toistaiseksi koko maailman kirjallisuudessa on vain vaillinaisesti käsitelty.
Kun täten olemme määritelleet politiikan tutkimusalan, herää kysymys tutkimusmetodista. Tämän kysymyksen valaisemiseksi on tarpeellista luoda lyhyt silmäys varhaisempien aikojen poliittisen tutkimuksen menetelmiin.
Luonnollisoikeuden metodi oli dogmaattinen. Sen lähtökohtana on dogmi ihmisten luonnollisesta, alkuperäisestä vapaudesta ja tasa-arvosta. Kuvaava on tässä suhteessa Locken kirjan "Of civil Government" toisen luvun alku, joka kuuluu seuraavasti: "ymmärtääksemme oikein poliittisen vallan luonteen, ja voidaksemme johtaa sen alkuperästään, on meidän otettava huomioon, miten ihmiset luonnontilassa elivät täydellisessä vapaudessa tehden mitä itse tahtoivat, halliten omistuksiaan ja itseään kuten itse parhaana pitivät, kuitenkin luonnollisen oikeuden puitteissa, mutta ilman riippuvaisuutta. toisen tai toisten ihmisten tahdosta." Tästä ennakkoväitteestä Locke kehittää valtateoriansa, joka, kuten luonnollisoikeudellinen ajatussuunta yleensä, pohtii vain valtion ja yksilön eli hallitsijan ja hallittavien välistä suhdetta.
Tunnettuja ovat myös Rousseaun "Contrat socialin" alkusanat: "ihminen on syntynyt vapaaksi ja kaikkialla on hän kahleissa". Tästä dogmista Rousseau lähtee kuuluisassa teoksessaan selittämään valtion olemusta ja valtiovallan luonnetta.
Samaan tapaan aloittaa esim. Hobbes Leviathan-kirjansa I:n osan VIII:ssa ja IX:ssä luvussa varsinaisen tutkimuksensa valtion ja valtiovallan luonteesta.. Ihmiset ovat alkuaan tasa-arvoisia ja vapaita, mutta he eivät voi vapauttaan oikealla tavalla käyttää, koska ihmisen luonteessa on monenlaisia intohimoja. Tästä syntyy kaikkien sota kaikkia vastaan, joka vihdoin johtaa absoluuttisen hallitsijasuverenitteetin perustamiseen. Kauttaaltaan siis Hobbesin metodi on deduktsionia, jonka lähtökohtana ovat yllämainitut luonnollisoikeudelliset dogmit.
Kun luonnollisoikeuden ratsionalismi oli kärsinyt Ranskan vallankumouksen johdosta ankaran haaksirikon, syntyi sen vastapainoksi historiallinen metodi. Tämän metodin ensimmäinen poliittinen käyttäjä oli Edmund Burke, joka kirjassaan "Reflections on the French Revolution" selvittelee poliittisten institutsionien kehitystä julkisoikeudellisen lainsäädännön valossa sekä kehittelee tästä saamiensa opetusten pohjalla valtiollisia ajatuksia. Kuten tunnettua oli myös Saksassa historiallinen oikeustieteellinen koulukunta. Tämän koulukunnan edustajien käsityksen mukaan valtion rakenne ja julkinen oikeus olivat tiedottomasti luovan kansallishengen eivätkä ihmistahdon tai järjen tuotetta. Ihmiset siis eivät voi olojen muuttamiseen paljoakaan vaikuttaa, eikä siis poliittisen tutkimuksenkaan pidä harkita sitä, mikä olisi parasta tai miten pitäisi olla, vaan tyytyä selvittämään olevien olojen luonne historiallisten seikkain valossa. Hegelkin oli eräissä suhteissa varsin likellä historiallista metodia selittäessään, etteivät ihmiset voi sanottavasti kiirehtiä historiallista kehitystä, eikä luoda uusia valtiollisia oloja järjen avulla, mutta toiselta puolen Hegel suuresti loittoni historiallisesta metodista pyrkiessään määrittelemään valtion sisintä olemusta, valtion ideaa, jonka toteutuminen oli tulevaisuudessa eikä menneisyydessä.
Historiallista metodia vastaan esiintyi erikoisella ponnella utilitaristinen koulukunta, jonka metodia Deslandres kuuluisassa teoksessaan "La crise de la science politique et le problém de la Méthode" sanoo dogmaattiseksi mutta jota allekirjoittaneen mielestä voisi ennen kaikkia muita metodeja sanoa te1eo1ogiseksi, sillä se pyrkii selvittämään, mitkä valtiolliset valtasuhteet ovat hyödyllisimpiä ja tarkoituksenmukaisimpia. Tämän metodin ensimäinen käyttäjä oli Jeremy Bentham, mutta kenties vielä tyypillisempiä sen käyttäjiä ovat hänen kuuluisat seuraajansa J. St. Mill ja Henry Sidgwick. Edellinen näistä aloittaa poliittisen pääteoksensa "Considerations on representative Government" polemisoimalla historiallisen ajatussuunnan metodia vastaan, pyrkien osoittamaan, että poliittiset institutsionit ovat ihmistyön tuloksia. "Me tosin emme voi saattaa joen vettä virtaamaan takaperin", niin huudahtaa Mill, "mutta silti me emme voi sanoa, että vesimyllyjä ei tehdä, vaan että ne kasvavat itsestään". Samoin tehdään hallitusmuodot, vaikkakin kehityksen virta kulkee uomassaan ilman meidän kykyämme siihen sanottavasti vaikuttaa. Toisen luvun otsikko hänen teoksessaan on "hyvän hallitusmuodon kriteriumi", ja hän tulee siihen tulokseen, että paras hallitusmuoto on se, joka ei ole säädetty jotakin määrättyä valtioetua tai yleistä näkökohtaa silmälläpitäen, vaan joka tekee mahdolliseksi mitä monipuolisimpien tarkoitusperien päiväjärjestykseen tulemisen sekä toteutumisen, myös sellaisten, joita vielä ei edes aavisteta, vaan joiden toteutuminen kuuluu tulevaisuuteen. Tästä alkumääritelmästä hän sitten kehittää oppinsa kansanedustuksesta, jonka avulla jokaisella kansalaispiirillä on tilaisuus valvoa etujaan ja oikeuksiaan, siis omaa hyötyään.
Miltei vielä tyypillisempi teleologisen metodin edustaja on Henry Sidgwick, jonka suuren teoksen "The Elements of Politics" lähtökohtana on "määritellä, minkälainen hallitusmuodon ja hallituksen toiminnan tulee olla." Tämän johdosta Sidgwick hylkää historiallisen metodin. "Historia ei voi", niin Sidgwick sanoo, "osoittaa meille poliittisten institutsionien äärimäisiä tarkoitusperiä ja mittapuuta (standard) tai määritellä, mikä niissä on hyvää tai pahaa, oikeaa tai väärää". Näinollen Sidgwick katsoo, että historiallinen induktsioni tulee poliittisessa tutkimuksessa kysymykseen vain toisarvoisella sijalla. Varsinaisen metodin Sidgwick määrittelee seuraavasti: "on tutkittava sivistyneessä yhteiskunnassa elävien yksilöiden yleisiä luonteenominaisuuksia ja harkittava, mitkä lait ja institutsionit näyttävät parhaiten myötävaikuttavan sellaisten yksilöiden menestykseen." Tältä pohjalta lähtien Sidgwick asettaa päämääräkseen eräillä psykologisilla edellytyksillä määritellä "niiden suhteiden järjestelmän, jonka tulisi vallita hallitsevien ja hallittujen kesken sivistyneessä yhteiskunnassa."
Utilitaristien käyttämän tarkoituksenmukaisuus-metodin jälkeen voidaan mainita juridinen metodi, joka pyrkii selittämään valtion olemuksen samoinkuin hallitsevien ja hallittujen suhteen oikeusnormien järjestelmäksi. Juridisen metodin varsinaisena kotimaana on pidetty Saksaa, mutta sillä on useita edustajia myös Ranskassa, Englannissa y.m. maissa. Saksalainen juridinen metodi lähtee siitä dogmaattisesta edellytyksestä, että valtio on herruutta (Herrschaft), joko hallitsijan persoonallista herruutta tai valtiohenkilön herruutta. Tällaisena valtio on oikeussubjekti, joka suvereenisella vallalla määrää ne oikeusnormit, joiden perustuksella ihmisten yhteiskuntaelämä valtiossa on järjestetty.
Mainitsemista ansaitsee, että Jellinek tahtoo antaa juridiselle valtioselitykselle käytännöllisen merkityksen. Hän sanoo nimittäin, että tarkoitus määrää juridisen metodin rajat valtio-opissa. Tarkoitus kaikessa oikeustieteessä taas on käytännöllisen toteutumismahdollisuuden saavuttaminen.
Kaikki juridisen metodin käyttäjät eivät kuitenkaan pidä suvereenista valtiovaltaa oikeuslähteenä, vaan toiset pitävät yhteiskuntaa sellaisena. Oikeuslähteenä on siis tämän mukaisesti kansan oikeustajunta. Tämän käsityksen edustajista ovat huomattavimmat hollantilainen professori Krabbe sekä ranskalainen prof. Duguit. Täten ilmenee juridisen metodin käyttäjien keskuudessa kaksi jyrkästi eroavaa suuntaa, joille on yhteistä ainoastaan se, että ne pitävät valtion päätunnusmerkkinä sitä, että valtio on oikeusnormieri järjestelmä, sekä johtavat siitä valtioteoriansa.
Voimme tämän jälkeen siirtyä filosofiseen eli metafyysilliseen valtioteoriaan ja sen käyttämään metodiin. Tämä metodi ei pyri osoittamaan, minkälaisen valtion tulisi olla, vaan pyrkii selvittämään, niitä valtio sisimmältä olemukseltaan on. Hegel on ensimäisenä tällaista valtiotulkintaa edustanut selittäessään, ettei valtiota tutkittaessa ole päähuomio kiinnitettävä siihen tai siihen valtioon tai sen tai sen aikakauden valtioon, vaan on selvitettävä valtion syvin sisältö, valtion idea. Tämän mukaisesti valtion olemus johdetaan jostain yleisestä käsitteestä: valtio on tahtoa, valtio on vapauden toteutuminen, valtio on korkeamman siveyden toteuttaminen tai oikeuden toteutuminen j.n.e. Tällaisen tutkimusmetodin käyttäjistä mainittakoon tässä esim. amerikkalainen Mulford "The Nation" teoksessaan sekä englantilaiset neo-hegelianit Green, Bradley ja Bernhard Bosanquet.
Myöskin komparatiivista metodia on poliittisessa tieteessä käytetty. Tämän metodin tarkoitus on kuvata eri maiden valtio- ja hallitusmuotoja, luokitella täten kootut havainnot sekä niistä valikoida parhaimmat ja edullisimmat järjestelmät tai järjestelmien yksityiskohdat. Tätä metodia käytti pääpiirteissään jo Montesquieu. Myöhemmältä ajalta ovat tyypillisen komparatiivisen metodin käyttäjinä tunnetuimpia Alexis de Tocqueville, Edvard Freeman, sekä viimeksi ruotsinmaalainen Karl Staaff. Näistä kolmesta määrittelee Free-man komparatiivisen metodin kirjassaan "Comparative Polities" seuraavasti: "Komparatiivisella politiikalla tarkoitan poliittisten institutsionien ja hallitusmuotojen vertailevaa tutkimusta. Vertailievan politii kan puitteissa tahdon saattaa rinnakkain ne lukuisat yhtäläisyydet, mitkä vallitsevat eri aikakausien ja kaukana toisistaan olevien maiden poliittisten institutsionien kesken." Freeman huomauttaa, miten tällainen tutkimusmenetelmä on omiaan osoittamaan, että suuria yhtäläisyyksiä, joita ei ilman tällaista menettelyä huomaa, on olemassa eri aikakausien ja maiden hallitusjärjestelmissä. Karl Staaff puolestaan vertaa komparatiivista metodia jonkinlaisiin ulkomaisiin opintoihin. Samoin kuin taitavan arkkitehdin tulee tehdä ulkomaanmatkoja saadakseen vaikutelmia ja ideoita sovelluttaakseen niitä - soveltuvissa kohdissa - omalla työalueellaan, samoin tulee poliittisen tutkimuksen tutustua eri maiden poliittisiin muotoihin sekä niiden nojalla vaikuttaa oman maansa valtiolliseen kehitykseen. Täten selittämällä vertailevan metodin käytännöllisen arvon Staaff pyrkii torjumaan sen väitteen, että vertaileva metodi on mahdoton, koska vieraan maan valtiolliset järjestelmät harvoin soveltuvat toisen maan oloihin. Staaff siis katsoo, että puheenaolevaa metodia on käytettävä arvostelukyvyllä ja huomioonottaen eri maiden eroavat olosuhteet. Freeman sitävastoin, kuten edellä mainitsin, oli sitä mieltä, että mitä erilaisimmat maat mitä erilaisimpina aikoina ovat menestyksellä käyttäneet samankaltaisia poliittisia muotoja. Hän siis ei paljoakaan pelkää, että vertaileva metodi johtaisi epätyydyttäviin tuloksiin.
Vielä on mainittava biologinenmetodi, jota useat tutkijat, m.m. aikaisemmin mainittu Deslandres, sanovat sosiologiseksi. Omasta mielestäni on kuitenkin syytä selvästi eroittaa nämä kaksi metodia toisistaan, sillä biologinen metodi on huolimatta eräistä yhtäläisyyksistä sosiologisen metodin kanssa kuitenkin varsin omalaatuinen. Biologinen metodi näet pitää valtiota luonnollisesti kehittyneenä organismina. Tämän metodin puitteisiin voimme lukea myös pyrkimykset selittää valtiota vertaamalla sitä ihmisruumiiseen ja sen elimistöön. Tällainen vertailu kuuluu ennen kaikkea vanhempiin aikoihin. Mutta viime vuosisadan lopulla, kun luonnontutkimus oli. selvittänyt organismien luonnonhistoriallisen muodostumisen ja kehityksen, esiintyy useita tutkijoita, jotka pyrkivät todistamaan yhtäläisyyksiä inhimillisten yhteisvaltiorakenteiden sekä luonnon organismien ja niiden luonnonhistoriallisen kehityksen kesken. Näiden tutkijain sarjaan kuuluvat Comte, Spencer, Schäffle, osittain Bagehot ja viimeksi 0scar Hertwig, viimeksimainittu selvittää suhteensa biologiseen menetelmään seuraavasti: "Valtion vertaaminen eläväiän organismiin ei ole, minun horjumattoman vakaumukseni mukaan, mikään tyhjän joutava mielikuvituksen tuote, vaan voi syvemmältä tarkastaen vaikuttaa selventävästi moneen suuntaan sekä johtaa epäselviä yhteiskunnallisia vaistoja ja voimia enemmän määriteltyjä tulevan valtiollisen kehityksen päämääriä kohti."
Läheistä sukua biologiselle metodille on sosiologinen metodi, sillä sekin nojautuu osittain luonnontieteellisiin saavutuksiin. Esiin. Letourneau kirjassaan »L'Evolution politielue dans les diverses races humaines" aloittaa sosiologisen esityksensä kuvauksella erilaisista eläinyhdyskunnista, painostaen kirjansa johdannossa nimenomaan sitä, että sosiologinen metodi edellyttää myös eläinten yhdyskuntaelämän tuntemusta. Näiden kuvauksesta Letourneau siirtvv selvittelemään hallitusten syntyä vanhojen heimojen ja barbaarikansojen keskuudessa esittäen laajan ainehiston eri maanosien ja aikakausien alkukansojen. poliittisista oloista. Sosiologinen metodi pyrkii näkemään yhteiskunnalliset tosiseikat sellaisina kuin ne ovat asettamatta tutkimukselleen yhtävähän teleologisia kuin eetillisiä tarkoitusperiä. Sen tehtävänä on osoittaa poliittisten institutsionien yhteiskunnalliset edellytykset Tähän pyrkiessään se usein käyttää induktsionia todistaen väitteensä laajalla esimerkkiainehistolla. Tästä eroaa kuitenkin esiin. Ratzenhoferin metodi, joka perustuu hänen omien sanojensa mukaan myös tunteen ja inspiratsionin myötävaikutukseen eikä vain tosiseikkojen tuntemukseen. Tällä hän tavallaan viittaa eräänlaiseen "méthode du bon sens" menetelmään, joksi Delandres sanoo hyvän arvostelukyvyn ja vaiston metodia. Tällaista "tunteeseen ja inspiratsioniin" perustuvaa metodia Ratzenhofer puolustaa myös sillä, että poliittisen tutkimuksen ei tule ainoastaan selvittää, miten asiat ovat nykyään tai miten ne ovat olleet, vaan sen tulee myös tehdä johtopäätöksiä, jotka avaavat objektiivisia näköaloja tulevaisuuteen. T.s. on pyrittävä tulkitsemaan yhteiskunnallisten tosiseikkojen luonnetta ja niiden sisäistä olemusta ja koetettava nähdä niistä enemmän kuin minkä pelkät esimerkit sellaisinaan voivat osoittaa.
Olen täten luetellut ne tieteelliset menetelmät, joita tähänastisessa poliittisessa tutkimuksessa on käytetty sekä samalla antanut lyhvin pikapiirroksin kuvan niiden luonteesta. Tämän jälkeen koetan antaa vastauksen kysymykseen, mitä metodia on käytettävä tutkittaessa poliittista elämää, poliittista taistelua ja poliittisia pyrkimyksiä.
Olemme asettaneet poliittisen tutkimuksen tehtäväksi määritellä ne objektiiviset edellytykset, joilla poliittinen taistelu tapahtuu ja joista yhteiskunnallinen kehitys on riippuva. Olemme myös sanoneet, että poliittisen tutkimuksen tulee pyrkiä ohjaamaan poliittinen elämä pois siitä epämääräisyydestä, sokeudesta ja umpimähkäisyydestä, joka poliittiselle toiminnalle vielä meidän päivinämme on ominaista.
Poliittinen taistelu, jonka ilmenemismuodot ovat poliittisen tieteen tutkimusobjekteja, tapahtuu yhteiskunnassa syntyneiden ja kehittyneiden etupyrkimysten, aatevirtausten ja kehitysedellytysten kesken. Senvuoksi on yhteiskunnan tuntemus kaiken poliittisen tutkimuksen ja arvioinnin ainoa objektiivinen lähtökohta.
Varhaisempina aikoina etsi luonnollisoikeus ja utilitarismi objektiivista ratkaisuperustetta ihmisestä itsestään, siis yksilöstä ja yksilön oikeudesta suhteessaan valtioon. Nykyaikaisen käsityksen mukaan yksilön etu ja yksilön oikeus ei ole, eikä ole koskaan ollutkaan, suoranaisessa suhteessa valtioon tai vain valtiosta riippuva. Yksilöjen etu ja oikeus liittyy usein ensi sijassa hänen yhteiskunnallisen ryhmänsä etuun. Yksilön, samoin kuin hänen työnsä ja harrastuksensa, menestys liittyy läheisesti hänen työalansa menestysedellytyksiin ja sillä toimivan ihmisryhmän yhteiseen etuun.
Tällaisten ryhmien etupyrkimyksissä ja keskinäisissä taisteluissa ilmenee siis poliittinen taistelu. Nämä ryhmät - niihin luettuna myös kansallisuudet ja kansakunnat - ovat politiikan subjekteja, ja niiden tuntemuksesta riippuu niiden keskinäisten suhteiden sekä niiden toimintaedellytysten tuntemus.
Politiikan metodin tulee siis lähinnä olla sosiologinen. Mitkään oikeus- tai hyötydogmit eivät voi taata riittävää objektiivisuutta poliittiselle tutkimukselle, jolleivät ne perustu edelläkäypiin sosiologisiin tutkimuksiiiin. Meidän täytyy luopua kaikista niistä tutkimusmenetelmistä, jotka edellyttävät vain yksilön ja valtion välisen suhteen, olipa niiden lähtökohtana kumpi tahansa näistä kahdesta. Yksilön oikeudet ja edut ovat riippuvaisia yhteiskunnasta ja yksilön menestysmahdollisuuksista yhteiskunnassa, valtion oikeudelliset muodot ja rakenne ovat myös riippuvia yhteiskunnasta ja siinä ilmenevistä valta-, varallisuus- ja sivistyssuhteista sekä ennen kaikkea kansan eri piirien poliittisesta aktiviteettista. Pyrkiessämme siis politiikan tuntemukseen ei valtio sinänsä eikä myöskään yksilö sinänsä voi olla tutkimusten lähtökohta, vaan yhteiskunta ja siinä ilmenevät ryhmät etupyrkimyksineen.
Pyrittäessä tätä tietä eteenpäin poliittisessa tutkimuksessa ei pääpainoa myöskään voida panna induktsionille eli historian ja päivän politiikan antamien esimerkkien opetuksiin. Historiallisella induktsionilla on yleensä se vika, että sen käyttäjä ei voi esittää kaikkia analogisia tapauksia, tai edes niiden riittävää enemmistöä, joten tavallisesti sellaisen esityksen väitteiden vastapainoksi voidaan esittää yhtä monta päinvastaista esimerkkiä tai - mikä oli pahempaa - osoittaa, että esimerkit eivät ensinkään asianomaiseen kohtaan esimerkiksi sovellu. Niinpä on täysin toivotonta ruveta historiallisten esimerkkien avulla punnitsemaan, mikä on parempi: demokratiako, monarkiako vaiko aristokratia. Jokaisen puolesta ja jokaista vastaan voidaan saada lukuisia historiallisia todistuskappaleita. Mutta sitapaitsi on huomattava, että poliittiset tapaukset eivät sinänsä paljoa ilmaise, sillä politiikka ei ole tapauksia vaan kehitystä ja tietoista pyrkimystä.
Harhaanjohtavia ovat myös vertailut biologisten organismien ja yhteiskunnallisten ilmiöiden, lähinnä valtion välillä. Sellaiset yritykset pakoittavat usein väkivaltaisesti sovittamaan ilmiöitä edeltäpäin määrättyyn kaavaan, vaikka ne eivät sellaiseen sovi, tai jättämään huomioonottamatta tärkeitäkin seikkoja, jolleivät ne ole yhtäpitäviä tutkimusedellytysten kanssa. Komparatiivista metodia taasen voidaan sovittaa vain institutsioneihin ja ulkonaisiin muotoihin, mutta tuskin suuremmassa määrin elävän elämän ilmiöihin. Tulemme näinollen siihen lopputulokseen. että poliittinen tutkimus edellyttää sosiologista metodia, joka pitäen lähtökohtanaan yhteiskunnallista ryhmitystä, yhteiskunnallisia kehitysedellytyksiä sekä yhteiskunnallisia valtasuhteita pyrkii tulkitsemaan poliittista toimintaa ja pyrkimyksiä - sekä myös valtiota ja sen rakennetta.
3. Kari Paakkunainen:
Suomen ensimmäisen valtio-opin professuurin perustamiseen (1922) ja nimittämiseen vaikuttivat monet seikat. Lähinnä halu kasvattaa itsenäisen Suomen "uusi sivistyneistö" ja erilaiset manner-eurooppalaiset akateemiset traditiot loivat näiden intrigien ehdot. Tässä kokoelman jaksossa esitellyt Rafael Erichin (synt. 1879), K.R. Brotheruksen (synt. 1890) ja Yrjö Ruudun (ennen vuotta 1927 Ruuth. synt. 1887) ohjelmapuheenvuorot valtio-opin luonteesta sijoittuvat tiukahkoon akateemiseen tieteenalapohdiskeluun. Mutta heidän reaalihistoriallinen kokemuspiirinsä ja tulkintansa 1900-luvun alkupuolen valtiollisissa kriiseissä osoittavat hyvin näiden eiakateemisten tekijöiden vaikutuksen valtio-opin muotoon ja sisältöön.
Valtio-oppihan oli ennen institutionalisoimistaan käsite, jol-la saatettiin kuvata tiettyjä historian aspekteja, normatii-visten tieteiden eräänlainen rajankäyntiväline tai apukeino yhteiskunnasta päin rakentavalle sosiologialle. Esimerkiksi Ruutu kiittikin väitöskirjassaan praktillisen filosofian ja valtioteorian tuntija Zackharias Castrénia siviilirohkeudesta tämän tuettua Ruudun työtä. "vaikka sen aihe on valittu yli-opiston tähänastisen varsinaisen ainejärjestelmän ulkopuolel-ta" (Ruuth 1922a, esipuhe). Erichin (ks. Erich 1924), Brotheruksen (Brotherus 1924) ja Ruudun (Ruuth 1922b) teoreettiset ideaalit voidaan löytää Manner-Euroopan teoreettisista metropoleista, 1ähinnä vuosisadan alun Saksasta. Kiinnostavin perustein ja äänenpainoin ne myös viestivät tämän sukupolven ja suomalaisen valtio-opin esitieteenaloista ja tulevista naa-puritieteistä - oikeustieteestä, historiasta ja sosiologiasta.
Kysymys vallasta ja monissa suhteissa myös politiikka olivat suhteellisen pitkään esittäytyneet yliopistoestraadeilla - saatettiinhan maan valtionyliopistoa pitää 1800-luvulla ja miksei vielä jääkäriliikkeenkin aikoihin maan poliittisen toiminnan keskuksena. Myös tieteenalojen konstituutiopuheenvuoroissa oli suoraan puututtu valtio- ja politiikkakäsitteisiin - niitä identifioiden. Vahvan oikeustieteen piirissä - joka toimi Rafael Erichin debattitaustana - olivat keskeisiä nimiä lähinnä Leo Mechelin ja Robert Hermansson. Edellinen torjui aiemmin tärkeän valtiofilosofisen pohdiskelun juridiikan kannalta hyödyttömänä ja sitoi valtion käsitteen lähinnä reaaliseen oikeuskäytäntöön, vapausrajoihin ja kulttuuriin (Mechelin 1912). "Politiikka" voitiin mieltää toisaalta normatiivisena tieteenä ja toisaalta eräänlaisena valtiotaitona.(Ks.tarkemmin Palonen 1980, s. 84-90.) Myös Hermansson inspiroitui saksalaisesta, Allgemeine Staatslehre -tradition varhaisesta valtio- ja oikeuspolemiikista, erityisesti niin kutsutusta Verberin-Labandin koulukunnan työstä. Häntä voidaankin pitää käsitelainopin maahantuojana. Koulukunnan mukaan valtio määrittyi oikeushenkilönä ja -subjektina, jolla oli valtio-oikeudelliset velvollisuudet ja oikeudet. Valtiovalta muodostui näin oikeuskäsitteen sisäiseksi kokonaisuudeksi.(Erit. Klami 1977a, s. 122-131.)
Filosofisempaa valtio-opin määrittelymahdollisuutta edusti taasen esteetikko K.S. Laurila - K.R. Brotheruksen kilpahakija vuoden 1922 valtio-opin virantäytössä. Hän määritteli "yleisen valtio-opin ... valtion, sen olemuksen, rakenteen ja elämän perusilmiöitten ymmärtämiseen ja selvittämiseen" tähtäävänä tieteellisenä toimintana. Valtion tarkoituksia ei voinut tutkia, jollei käsitetty valtion olemusta. (Laurila 1923, vrt. Palonen 1980.)
Brotheruksen "edustamassa" historiatieteessä oli suomalaisten keskustelu kehittynyt individualistisen historiankirjoituksen kritiikin kautta maan poliittista historiaa lähellä oleviin 1910-luvun teemoihin. Yrjö-Koskisen, Th. Reinin, J.R. Danielssonin ja August Hjeltin välityksellä kehkeytyi "Verein für Sozialpolitik" -perinne Suomessakin. Myös kansantaloustieteilijöiden piirissä vaikuttaneessa perinteessä epähistoriallisuus ja individualismi nousivat yhteiskunnallisten tieteiden puitteissa kritiikin kohteiksi. Toisaalta kehitettiin modernimman patrioottisuuden muotoja ja huolehdittiin sosiaalisista ongelmista, jotka olivat vaarantaneet valtiollisen yhtenäisyyden takaamista. Myös katederisosialismista inspiroitunut J.R. Danielsson pyrki yhdistämään tieteellisen ajattelun myös päivänkohtaisiin ongelmiin ja ennakoimaan lähitulevaisuuden kehitystä. Menneisyys hahmottui alati "kehittyvänä prosessina", jossa kansallisuusaate toteutui ja valtiokokonaisuus muodostui. Saksalaisen Gustav Schmollerin jälkeen entistä kokonaisvaltaisemman historiakäsityksen muodostamisen esikuvaksi nousi Suomen periferiassa Karl Lambrecht. Hänen kollektiivisten metodiensa ympärillä käytyyn "Methodenstreitiin" osallistui myös K.R. Brotherus uusien ajatusten yhtenä "innokkaimmista aseenkantajista". Lambrechtilaisuus ei merkinnyt Suomessa yhteiskuntateoriaa tiukassa tieteellisessä mielessä. Siitä muodostui kulttuurihistoriallinen tutkimusote, jossa myös poliittiset tekijät saivat huomiota. Tämän uuden suunnan ytimen muodostivat myöhemmin Gunnar Suolahti ja Väinö Voionmaa. Samalla kansallinen poliittinen kokonaisuus alkoi vallata alaa tutkimuskohteena - olihan sen legitiimisyydestä jouduttu ennen maan itsenäistymistä taistelemaan. (Erit. Ahtiainen 1983.)
Sosiaalinen ja poliittinen näkökulma ei ollut mukana vain historiassa. Lähinnä "westermarckilaisessa" tieteellisessä viiteryhmässä olivat valtiomuodostuksen yleisemmät sosiaaliset teoriat ja käsitteet näkyvästi esillä. Tällainen naturalistinen ja valtiososiologistinen ote esittäytyi esimerkiksi Rudolf Holstin väitöskirjassa sodan suhteesta valtion syntyperään (1913). Toisaalta Rafael Karsten - joka propagoi yliopiston hallinnossakin yleistä valtio-oppia "sosiologis-filosofisena" oppiaineena - tarjosi Ruudunkin ihailemia sosiologisen valtioteorian auktoriteetteja Gumplowiczia ja Ratzenhoferia (1893) valtio-opin tutkintovaatimuksiin. (Ks. esim. Palonen 1983.)
Erilaisista tieteentraditioistaan huolimatta Erich, Brotherus ja Ruutu kuitenkin löysivät yhteisiä keskusteluauktoriteetteja - lähinnä Allgemeine Staatslehre -traditiosta, erityisesti Georg Jellinekistä (1920). Suhde Jellinekiin ei kuitenkaan luo yhtenäistä perustaa tieteenalakäsityksille - varsinkaan Ruudun osalta. Suomalaisen valtio-opin perustajasukupolven käsitykset varioivatkin kiinnostavasti niin valtion, politiikan kuin valtiotaidonkin käsitteiden osalta. Omassa yhteiskunnallisessa osallistumisessaan ja opetuskäytännössään jokainen heistä kuitenkin osoitti omalla tavallaan, kuinka valtioteorioilla ja poliittisella sivistyksellä oli vaikutuksensa poliittiseen kulttuuriin. Laaja-alaista valtioteoreettista keskusteluasetelmaa oli omiaan ylläpitämään dramaattiset valtiolliset tapahtumat vuosisadan-alussa - valtion, itsenäisyyden ja oikeuden käsitteet olivat myös jotain täysin omakohtaisesti koettua. Kriisit tuli läpikäydä myös käsitteellisesti. Ehkä juuri tämä, sinällään yksinkertainen empiristinen tosiasia, vaikutti myös siihen, että näiden kolmen tässä käsitellyn intellektuellin kunnioitus valtioteoriaa ja käsitettä kohtaan aina säilyi ja he torjuivat eri muodoin yksinkertaisen, abstraktin ja tutkimuskohteiltaan sektoroidun skientismin.
Rafael Erich - itsenäisen Suomen oikeusoppinut valtio-opin määrittelijänä
Valtio- ja kansainvälisen oikeuden professoriksi vuonna 1910 nimetyn Rafael Erichin tieteelliset ja poliittiset yhteydet ja intellektuaalinen vaikutusvalta saivat omat vahvat muotonsa jo vuosisadan alkuvuosikymmeninä. Hänen aktiviteettejaan onkin verrattu Leo Mechelinin valtiomiestoimintaan tai Robert Hermanssonin rooliin Suomen ja Venäjän välisen yhteyden aikaisen valtiollisen oikeussuhteen selvittämisessä. Erich ei toimissaan kuitenkaan tyytynyt vallitseviin tulkintoihin. Hän ei hyväksynyt Mechelinin oppia siitä, että Suomi ja Venäjä olisivat olleet keskenään tietynlaisessa reaaliunionissa. Samoin hän arvosteli käsitelainopillisen edeltäjänsä ja "pyhän oikeusjärjestelmän" legitimointiin taipuneen Hermanssonin tieteisopillisia ajatuksia Suomen ja Venäjän keisarikunnan yhdessä muodostamasta Venäjän valtakunnasta. (Ks. erit. Erich 1912 ja aikalaistulkinnasta Erichin merkityksen suhteen, Kaira 1940.)
Erichin mukaan tämä valtioyhteys oli luonteeltaan hyvin spesifi eikä sopinut mihinkään valmiiseen kansainvälisen oikeuden kategoriaan. Laaja-alaiseen tieteelliseen aktiivisuuteen liittyi Erichin poliittiset interventiot sortovuosien oikeustaistelussa, "Suomen kysymyksen" tunnetuksitekemisessä ja itsenäisyysliikkeessä. Kerrotaan, että hän olisi luopunut vuonna 1917 joksikin ajaksi jopa professorin toimestaan kyetäkseen suoriutumaan itsenäisyysliikkeen velvoituksista. (Ks. Erich 1917 ja Kaira 1940, s. 180-182. )
Erichin oikeudellis-valtiollinen kompetenssi antoi hänelle tärkeän tulkitsijan roolin rakennettaessa Suomen valtiosääntöä ja oikeusjärjestelmää. Vaikka Erichille olikin historiallisesti ainutkertaista se, että Suomen itsenäistymisprosessissa kyettiin ylläpitämään aikaisemmin vieraan "vallanalaisen yhdyskunnan oikeusjärjestys ja omintakeisuus" (Erich 1939, s. 12-17) hän ei tukeutunut pelkkään yksinkertaiseen konservatiivisuuteen. "Valtiollisen järjestyksen kahleita katkova muutos" saattoi olla jonkin kansan sisäistäkin elämää laajemmin "siveellisesti oikeutettu": "'Salus rei publicae - suprem lex', valtion onni ja elinetu on korkein laki, on periaate, joka sellaisessa käännekohdassa saattaa oikeuttaa ja oikeuttaa muodollisista velvoituksista poikkeavan menettelytavan" (Erich 1917, s. 5-6).
Monien aikalaisakateemisten tavoin Erich tuli mukaan välittömiin valtiollisiin tehtäviin eduskuntaan ja toimi kokoomuslaisena pääministerinä poliittis-strategisesti tärkeinä vuosina 1920-21. Hänen professuurinsa jaettiin kahtia vuonna 1921 valtio- ja kansainvälisen oikeuden kesken ja hän halusi valita jälkimmäisen. Kansainvälisesti häntä voidaan pitää maan 1920- ja 1930-lukujen tunnetuimpana oikeusteoreetikkona. K.J. Ståhlberg vaikutti tuolloin vahvasti lähinnä kansallisen valtiosääntöoikeuden piirissä. Tieteellisten töi-den lisäksi tätä Erichin roolia tukivat Kansainliitto-akti-viteetit, diplomatian tehtävät sekä jäsenyys "Pysyväisessä kansainvälisessä tuomioistuimessa". On kuitenkin esitetty, että Erichin poliittinen ura ei ollut "hänen korkeista ase-mistaan huolimatta onnistunut" hänen "tuittupäisyydestään" johtuen. (Klami 1977b, s. 84-85 ja Kaira 1940.)
Varsinkin kansallisessa valtiosääntötulkinnassa Erichiä voidaan pitää "monarkistis-konservatiivisena" - esimerkiksi presidenttikeskeisen parlamentarismitulkinnan osalta (Jyränki 1981, erit. s. 143-150). Käytännön toimissaan ja opetustyössään hänestä muodostuikin yksi keskeisimmistä juristeista, jotka rakensivat maahan ideologisesti ja työnjaollisesti vahvan legalistisen valtiollisen ajattelun perinteen. Tradition mukaan oikeusnormit muodostivat valtiollisen ja poliittisen toiminnan keskeisimmän perustan ja jatkuvuuden, joka täydentyi oikeusdogmatiikalla ja deduktiivisuudella. Varsinkin sortovuodet olivat muokanneet Erichin vahvaa legalismia ja sen osin tiukkaakin tulkintaa.
Samoin Erichin valtioteoreettisissa premisseissä tuntui vanhan konservatiivisuuden ja patrioottisuuden perintö, joka erottautui esimerkiksi 1930-luvun äärioikeistolaisuudesta ja -nationalismista: "Itsenäisen valtion olemassaolo on todellinen ydinkysymys meidän valtiollisessa elämässämme". Myös vanhat Allgemeine Staatslehre -tradition saksalaiset edustajat jäivät pois kansallissosialistisen Saksan oikeusjärjestelmän muokkaamisesta. 1930-luvulla Erich ei ollut valmis korvaamaan valtio-käsitettä totalitaarisemmalla kansakuntakategorialla. Hänen teoreettisen ja käytännöllisen toimintansa julkilausuttuna ideaalina olikin tietyn tasavertaisuuden ja lailla kontrolloidun yhteisyysopin sisältämä "tunteenomainen Patria" - jossa esivallan legitiimisyys olisi taattu. (Erich 1939 ja 1924-25.)
Kansainvälisen oikeuden pitkäaikaisena päätulkitsijana Erichin toiminta laajeni myös oikeusdogmatiikan ulkopuolelle, valtio-opillisempiin kysymyksenasetteluihin. Toisen maailmansodankin aikana hän jaksoi uskoa Montesquieun eettiseen maksiimiin kansainvälisen oikeuden perustana: "Kansojen tulee rauhan aikana tehdä toisilleen mahdollisimman paljon hyvää, sodassa mahdollisimman vähän pahaa". Poliittisella tasolla tämä merkitsi hyvin klassista suurvaltarealismin ja intressipiirijaon kritiikkiä. Varsinkin pienten kansojen tuli toimia aktiivisesti "kaiken oikeuden yhtenäisyyden puolesta". 1940luvulla Erich toimikin aktiivisesti niin sanotun pohjoismaisen suuntauksen puolesta ja solmi jatkuvasti kontakteja myös länsiliittoutuneisiin sodan aikana.
Voidaankin arvioida, että Erichin vuosina 1924-25 julkaisemat kotimaiset pääteokset Suomen valtio-oikeus I-II loivat puitteet maan vahvalle legalismille pitkäksi aikaa ja näin jarruttivat realistista tutkimusta ja yhteiskunnallista keskustelua esimerkiksi puhtaan parlamentaristisen teorian pohjalta. Silti ei tule unohtaa Erichin muissa tulkinnoissaan edustamaa realismia varsinkin suhteessa moniin muihin kollegoihinsa. (Vrt. Klami 1977b, s. 84-85.) Erichillä oli jopa inspiroiva vaikutus Ruudun sosiologisen väitöskirjan synnyssä (Ruuth 1922a, esipuhe). Lisäksi hän esiintyi vuonna 1935 perustetun Valtiotieteellisen yhdistyksen foorumilla reflektoiden juuri oikeuden käsitettä sekä valtion olemuksen että puolueettomuuspolitiikan suunnassa (Erich 1939 ja 1943).
Erityisen kiinnostavaa Erichin tutkijakuvassa oli myös se, että hän väitellessään - samanaikaisesti sekä valtiosääntö- että kansainvälisessä oikeudessa - halusi rikkoa normatiivisuuden rajoja poliittisen prosessin ja itse spontaanisten, yhteiskunnallisten suhteiden suunnassa. Tällaista tulkintaa saattoi pitää melkoisen omintakeisuuden osoituksena - mille oli kuitenkin olemassa omat esimerkkinsä Georg Jellinekin esittämässä oikeuskäsitteistössä. Esimerkiksi myöhemmin kuuluisuuteen noussut kansainvälisen politiikan teoreetikko Hans Morgenthau onkin viitannut tähän Erichin väitöskirjaan - Über Allianzen und Allianzverhältnisse nach heutigen Völkerrecht" (1907) -ainutlaatuisena "poliittisen kansainvälisen oikeuden" problematisointina, jossa tätä tarkastelutasoa varten on kehitetty myös omat käsitteet ja metodi. (Morgenthau 1958, s. 229-230 ja Korhonen 1983, s. 1-39.) Toisaalta, ehkä juuri kansainvälinen liittoutumisen teoria tutkimuskohteena ja Erichin tutkijaitseymmärrystä luova "Suomi-tietoisuus" auttoivat poliittisen tekijän arvon tunnustamista väitöksessä. Ei tule myöskään unohtaa laaja-alaisia opinto- ja tutkimuskontakteja jo vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä: Heidelberg, Pariisi, München, Wien, Sveitsi, Italia ja Tukholma.
Ehkä kaikkein tarkimmaksi ja kiinnostavimmaksi Erichin valtio-oikeuksien ja valtio-opin väliseksi tulkinnaksi on jäänyt Erichin tässä kokoelmassa julkaistu artikkeli "Muutamia huomautuksia yleisen valtio-opin asemasta tieteitten järjestelmässä ja sen suhteesta valtio-oikeuteen". Siinä kansojen välisen oikeuden professori esittelee perusargumenttinsa valtio-opin professorin viran perustamisesta ja täyttämisestä - akateemisessa kilvassa, jossa olivat mukana filosofisesti orientoitunut historioitsija K.R. Brotherus ja filosofinen esteetikko K.S. Laurila. Lausunnonantajakollegansa ja historioitsija Georg Schaumanin kanssa hän oli yhtä mieltä edellisen - kylläkin monin tavoin ehdollisesta - pätevyydestä ja jälkimmäisen soveltumattomuudesta virkaan. (Palonen 1983, jossa on läpikäyty nimitysprosessi kokonaisuudessaan, alkuperäislähtein.)
Erichin tulkinta jää kuitenkin melko väljäksi - eikä vain tarkoituksellisesti. Erich mainitsee (1924) humanistisista aineista nimenomaan historian, valtiollisen etiikan, oikeus-ia käytännöllisen filosofian sekä sosiologian valtio-opin naapuritieteinä. Erichin valtio-opin identiteetin etsinnän epämääräisyydellä oli taustansa hänen pintapuolisessa valtio-opillisten ja Allgemeine Staatslehre -traditioiden tuntemuksessaan - huolimatta hänen tavastaan sitoa lausuntonsa saksalaisiin esikuviin, kuten Georg Jellinekiin tai ruotsalaiseen valtio-oppiin, lähinnä Rudolf Kjellenin kautta. Erityisen yksipuolinen käsitys Jellinekin ajattelusta johtunee osaltaan siitä, että hän keskittyi Jellinekin varhaistuotantoon. Tällöin kaikkinainen valtiokäsitteeseen liittyvä reflektio jää "valtio-oikeuden aputieteen asemaan". Ajatus lienee noussut Jellinekin "Allgemeine Staatslehre" -teoksesta (alkuaan ilm. 1887), missä oikeustieteen rinnalla esiintyy spesifi akateeminen ala, "die Soziallehre des Staates". (Erich 1924, Palonen 1980, s. 29-80 ja 1983, s. 105-113.)
Näiden ajatusten mukaan sekä valtio-opin että valtio-oikeuden tuli sitoutua yhteisiin premisseihin, "määrättyjen valtiotieteellisten peruskäsitteiden" tasolla. Tämä merkitsi yleisemmän valtiotieteen käsittämistä filosofiseksi, hyvin lähellä oikeusfilosofiaa toimivaksi kokonaisuudeksi. Vaikka valtio-oppi sisälsikin välttämättömiä käsitteellisen tason pohdintoja, sen erityisyys valtiotieteenä voitiin jäsentää juuri "valtio-oikeudelle rinnakkaisena empiirisenä yhteiskuntatieteenä". (Palonen 1983, s. 106-108.)
Erich esitti Schaumanin tapaan, että politiikka oli teoreetti-nen ilmiö eikä jäsentynyt toiminnallisella tasolla. Sen si-jaan ajatukset siitä, että politiikka tai "poliittinen tutkimus" - huolimatta näiden käsitteiden epämääräisyydestä - kuuluivat yleisen valtio-opi n alaan, olivat ristiriidassa Jellinekin vahvan uuskantilaisen linjan kanssa.
Valtion olemassaolon keskeisiä pulmia lähestyivät Erichin mukaan oikeustieteen, filosofian ja humanistisesti tulkitun valtiotieteen lisäksi sosiologia eikä näiden tieteiden kohdetta voitu yksikäsitteisesti määritellä. Sen sijaan valtio-oikeus vaati tällaista täsmällistä objektia ja tämä ajatus vaikutti myös hänen tapaansa kuvata valtio-opin identiteetti - ensisijaisesti valtio-oikeuden kautta. Vaikka hänen kirjoituksensa sisälsivätkin etäisyyttä aikaisempaan saksalaiseen, niin kutsutun Gerberin-Labandin koulukunnan valtio-oikeuden epärealistisuuteen ja antifilosofisuuteen, niin hänen ajatuksiaan voidaan lukea "Jellinekin juristissävytteisenä tulkintana" (Klami 1977b, s. 84-85 ja Palonen 1983. s . 107).
Kiinnostavaa on tässä yhteydessä myös se, että hänen vahvat ja substantiaaliset kokemuksensa ja tekstinsä kansainvälisen politiikan suunnalla esimerkiksi "liittoutumapolitiikan" osalta jäävät vain löyhien Kjellénin geopoli-tiikka- ja Montesquieu-viittausten varaan. Myöhemmin valtio-opin osana konstituoituneen "kansainvälisen politiikan" harrastajat kehittivätkin realistisuuttaan usein juuri Erichin tapaisten oikeuteen sitoutuneiden tarkastelujen kritiikkinä. Esimerkiksi Kansainliitto-polemiikki muodostui tällai-seksi kokoavaksi teemaksi 1920- ja 1930-luvuilla. (Erich 1924, 1907 ja 1926, vrt. Paakkunainen 1985.)
Erich palasi myös myönemmin joissain suhteissa Kjellénin ajatuksia muistuttaviin valtion organismianalogioihin. Reaalihistoriallinen ja juridinen valtiokäsite eräässä mielessä kohtasivat toisensa "organismina eli elimistönä": "... juridinen henkilö ei ole syntynyt eikä valmiina 'henkilönä' olemassa, niin kuin fyysillinen henkilö. Mutta sikäli kun on yleensä paikallaan puhua juridisesta henkilöstä, niin aivan ehdottomasti valtiokin esiintyy sellaisena, koska sen olemukseen kuuluu, että se on elimistö, organismi , jolle oikeusjärjestys myöntää tuon ominaisuuden eli 'statuksen-'. Tällainen organismiteoreettinen tarkastelutapa teki tavallaan turhaksi sen pohtimisen, oliko Suomen valtio tietoisesti luotu: Suomen ei tarvinnut Erichin miettteissä "ensin järjestäytyä eikä perustautua valtiona vaan valtio oli jo olemassa"; Suomen tuli ainoastaan ottaa käyttöönsä koko "suvereenille valtiolle ominainen" vallan arsenaali. (Erich 1924 ja 1939, s. 9-12.) Erichin viehtymystä jäsentää yhteiskunnallista ja poliittista kokonaisuutta juuri organismivertauksin osoitti myös hänen sodan aikana esittämänsä argumentti suurvaltarealismin kylmää "biologista lakia" vastaan: -luonnossakin vallitsi "lajien monimuotoisuus ja differentoitumisen pyrkimys" - miksei siis pienilläkin kansoilla tulisi olla suurten valtioiden keskellä olemassaolon oikeus. (Erich 1940a.)
K.R. Brotherus - yleisen valtio-opin ensimmäinen professori
K.R. Brotherus valittiin Suomen valtio-opin ensimmäiseksi pro-fessoriksi vuonna 1924. Tarkkaan ottaen tämä ei pidä paik-kaansa - jo 1600-luvulla Turun Akatemiassa oli historian ja politiikan professuuri, jota hoiti Michael Olai Wexionius (Nurmi 1983). Toiseksi, Åbo Akademihin oli 1920-1uvun alussa perustettu "yleisen valtio-opin ja politiikan" professuuri, mutta siihen valittu nuori ja lahjakas dosentti Gunnar Rexius kuoli yllättäen ja toimen täyttö siirtyi aina vuoteen 1942 saakka. (Anckar 1976, s. 21-23.)
Vaikka K. R. Brotheruksen tiedekäsitys muuttuikin ja sai täs mällisen muotonsa vasta virantäyttöprosessissa, ei hänen tut-kijankuvastaan voitane unohtaa hänen historiantieteilijän taustaansa. Jo nuorena maisterina Brotherus oli hyvin herätteellisin ja populaarein tavoin osoittautunut saksalaisen lambrechtilaisen kollektiivisen historiantutkimusmenetelmän "innokkaaksi aseenkantajaksi". Suomalaista historiantutkimusta hän piti kauttaaltaan individualistisena ja yksityiskohtiin takertuneena. Aivan täysin Brotherus ei kuitenkaan samastunut Karl Lambrechtin yhteiskuntakokonaisuutta korostaviin metodisiin luonnehdintoihin ja kritisoi häntä yksilöä väheksyvistä katsomuksista. Yhteiskunnan ja yhteiskuntakokonaisuuden tai valtion välinen jännite sekä teoreettinen yksilön puolustaminen säilyi jatkossakin keskeisenä pohdintaulottuvuutena Brotheruksella. Oleellinen piirre Brotheruksen tiedekonseptiossa vuosisadan alussa oli myös se, että hän pitäytyi seka Rankin että klassisissa kysymyksissä "wie es eigentlich gewesen ist" ja "wie es eigentlich geworden ist" rinnakkaisina tutkimusta ohjaavina näkökulmina. (Brotherus 1903, s. 3-10 ja 137 ja Ahtiainen 1982.)Eräänlainen metodikeskustelu leimasi myös hänen väitöskirjaansa "Immanuel Kants Philosophie der Geschicte" (1905). Saksalaisessa tiedekeskustelussa argumentoiva Brotheruksen ote ei kuitenkaan merkinnyt yksioikoista kantilaisten tai uuskantilaisten oppien omaksumista. Brotheruksen valtio-opillistuminen tapahtui myöhemmin. Ehkä tämä "politisoituminen" osaksi liittyi hänen melko vahvoihin poliittisiin aktioihinsa .
Hän osallistui nuorsuomalaisena kamppailuun vahvan hallitusvallan ja monarkian puolesta. Samoin hän lukeutui kokoomuspuolueen perustajaintellektuelleihin. 1930- ja 1940-lukujen Brotheruksen - joka toimi pitkään Helsingin yliopiston rehtorina - maailmankuvaa ei yksinkertaisesti voi luokittaa kokoomuslaiseksi vaan hänen kommenteissaan esiintyi vanhaliberaaleja äänenpainoja, missä sekä yksilön että kypsän ja demokraattisen valtiovallan puolustamisella oli osansa. Tämä merkitsi osin asenteellistakin "metafyysisten oppijärjestelmien" kritiikkiä ja tukeutumista anglo-amerikkalaiseen poliittiseen perintöön sekä aikakauden äärioikeiston toimien kritiikkiä. (Ks. esim. Brotherus 1940a ja "Rehtorin puheet lukukausien avajaisissa vuosina 1923-37".)
Tässä kokoelmassa julkaistusta virkaanastujaisluennosta "Valtio-opin suhde muihin tieteisiin" (1924a) muodostuikin ehkä merkittävin Brotheruksen valtio-opillisista linjapuheenvuoroista. Siinä hänen käsitejärjestelmänsä lähestyy Allgemeine Staatslehre -tradition keskusteluasetelmia - arvostaahan Brotherus artikkelissaan juuri Jellinekiä valtio-opin "kenties etevimpänä" teoreetikkona. Tätä tendenssiä ei tule kuitenkaan liioitella, sillä esimerkiksi Brotheruksen tapa esittää poliittisen historian ja valtio-opin suhde poikkeaa huomattavasti Jellinekistä. Tiettyä kokonaisnäkökulmaa tavoitteleva historiatiede suuntautui osaltaan samoihin tutkimuskohteisiin kuin valtio-oppikin. Eri tavoin tutkimusprosessissa esittäytyvät tarkasteluaspektit ja poliittisen historian keskittyminen "muuttuvaisuuden ja kehityksen tasoon" valtio-opillisen "olemuksellisen ja pysyväisen" tutkimuskohteen sijasta kuuluivat edelleen Brotheruksen määrittelyyn. Nämä mielipiteet eivät kuitenkaan merkinneet, että Brotherus olisi torjunut historiatieteen mahdollisuudet selittävään otteeseen. Brotheruksen erottelua onkin verrattu Herman Hellerin myöhemmin tekemään jakoon historia- ja rakennetieteiden välillä. Samalla Brotherus kuitenkin halusi säilyttää uskonsa yhteiskunnallisen ja valtiollisen elämän tiettyyn yleiseen historiallisuuteen ja välttää tieteenaloihin sisältyvää doktrinalismia. Hän myös osoitti omissa töissään, miten "pysyväisyys" ja "muuttuvaisuus" tarvitsivat toisiaan. Toinen asia on, pystyikö Brotherus oppialan "suomalaisena johtajana" välttämään doktrinaarista tieteenalan vartijaroolia - ainakin Ruutu koki, ettei Brotherus ymmärtänyt sosiologisenergeettistä valtioteoriaa ja toimi "fakkitieteilijän" tavoin. (Brotherus 1924 ja 1927, Palonen 1980, s. 92-100 sekä Paakkunainen 1985.)
Hyvin määrätietoisesti Brotherus käsitteellisti erilleen valtio-oikeudellisen normatiivisuuden ja "tosiasiallisia ilmiöitä" tutkivat valtiotieteet. Jako ei kuitenkaan merkinnyt näiden alueiden tieteellisen vuorovaikutuksen relevanssin kieltämistä. Tällä dualismilla oli kuitenkin yhteytensä Jellinekin normimaailman ja "sosiologisen" todellisuuden vahvaan kahtiajakoon -teorian tiettyyn januskasvoisuuteen (Brotherus 1924a ja vrt. Jellinek 1920, s. 10-19 ja 84-99). Brotherus halusi torjua myös luonnonlaki-analogiat valtio-opin piiristä. Uuskantilaisen saksalaiskeskustelun peruja olivat myös Brotheruksen tavat arvostella geopoliittisen koulukunnan oppeja. (Brotherus 1924a.)
Tutkimuskäytännössä Brotheruksen kiinnostuksen kohteiksi nousivat historiallis-metodologisten pohdiskelujen lisäksi lähinnä valtiollisten laitosten, parlamentarismin ja poliittisen kulttuurin tutkimus - muutamia teoreettis-filosofisia metodi- ja klassikkopuheenvuoroja unohtamatta (ks. erit. 1940b, 1940c, 1944, 1946 aja 1947). Huomattavaa on myös tässä yhteydessä se, että Brotheruksen opetussisällöt eivät radikaalisti poikenneet Yrjö Ruudun harrastamista aihepiireistä, huolimatta heidän välisistä vahvoista tieteellisistä ristiriidoistaan ja intrigeistään. (Paakkunainen 1985.)
Valtiotieteiden yleisen tehtävän hän katsoi liittyvän "valtion toiminnan ja olemuksen valaisemiseen". Ne lukeutuivat laajempaan yhteiskuntatieteiden ryhmään, missä ne valottivat "vain yhtä puolta yhteiskuntaelämässä". Samoin hän jakoi joskin jälleen hyvin väljärajaisesti - valtiotieteiden tutkimusperiaatteet "teoreettisiin, deskriptiivisiin ja soveltaviin" suuntauksiin. Valtiotieteiden joukossa hyvin keskeiseen asemaan nousseella valtio-opilla oli tehtävänään "tutkia valtiota yleiseltä" ja juuri "pysyväisten ilmiöiden" kannalta katsoen. Erityinen rajaus oli myös se, että Brotherus liitti valtio-opin keskeisimmät ongelmat valtion tarkoituksiin, esimerkiksi sen "yleisiin sisällöllisiin tarkoitusperiin". Erityinen valtio-oppi ("besondere Staatslehre") taasen rajautui Brotheruksen mukaan tutkimuskohteiltaan erityisiin, määrättyihin valtiolaitoksiin. Tässä yhteydessä Brotherus korosti vertailevan eli komparatiivisen valtio-opin mahdollisuuksia - lähinnä oli kyse valtiollisten laitosten rinnakkaisesta tarkastelusta. (Brotherus 1924a ja erit. 1924b.)
Tieteen modernisoituminen merkitsi Brotherukselle lisäksi sitä, että oli luovuttava kaikista spekulatiivisista tutkimusmenettelyistä ja tutkimuksen tuli -"silloinkin kun se pyrki yleistä laatua oleviin tuloksiin" - perustua "induktiivisesti tehtyihin havaintoihin valtiosta ja valtiollisesta elämästä" , sellaisena kuin se todellisuudessa on esiintynyt. Tämä kritiikki ei ollut ristiriidassa yleisen valtio-opin "teoreettisuuden ja systemaattisuuden" tai sen filosofisuuden ja käsitteellisen tason kehittämisen kanssa. Päinvastoin, Brotherus uskoi valtio-opin laajempaankin, eräänlaiseen "kielenhuoltotehtävään". (Erit. 1924b, 1940c ja 1947.)
Induktivistisiin ja empiristisiin kantoihin liittyi erityisesti 1940-luvulla myös muille aikalaisille - kuten Jussi Teljolle ja eräille muille Eino Kailan filosofiasta inspiroituneille - metafysiikan kritiikki ja sen yhdistäminen suhteellisen epämääräisiin ajatuksiin olemusmystiikasta. Tällaiset kirjoitukset limittyivät saksalaisen totalitarismin ja neuvostoliittolaisen "todellisen demokratian" arvosteluun. Brotherusta ei voi kuitenkaan pitää minään naiivina empiristinä. Hän vaali valtio-opin teoreettista luonnetta ja koki käsitteelliset abstraktiot välttämättöminä tieteellisen työn apuvälineinä. Näin Brotherus myös joissain suhteissa samastaa käsitteellisen ajattelun ja metafysiikan. (Erit. Brotherus 1940c ja 1947.)
Valtio-opin muodostumisen kannalta on tärkeää tarkastella myös "politiikan" ja "valtion" käsitteitä Brotheruksen tiedekäsityksessä. Tapa määritellä yleinen valtio-oppi nimenomaan valtion tarkoitusten kautta jo tavallaan osoitti, että hän preferoi valtiokäsitettä. Tämä tapa ei ollut välttämättä yleinen - esimerkiksi Jellinekin "Allgemeine Staatslehressä" poliittisen käsite kattoi myös valtiollisen alueen. "Politiikka" kuului Brotheruksen ajattelussa sovellettujen valtiotieteiden joukkoon, jonka määrittely "ahtaassa mielessä" samastui "valtiotiedon oppiin". Mutta "tieteisopissa" käsite politiikka oli hyvin monisisältöinen. Valtiotaito sinällään ei ollut opittavissa, mutta valtiomiehet tarvitsivat "taitoa" siinä, missä esimerkiksi maalaustaiteilijat perspektiivi- ja värioppejaan. Toisaalta Brotherus oli kuitenkin tiukempi ja näki mahdollisuudet valtiotaidon opin tulkitsemiseen normatiivisena tieteenä eli "käytännössä sovellettaviin normeihin tähtäävänä tieteenä" hyvinkin kiistanalaisena:"... tieteellisen luonteensa se voi säilyttää vain, jos se ottaa selvittääkseen valtiotaitoa ja valtiollisia periaatteita sellaisina kuin nämä todellisuudessa ovat esiintyneet taikka esiintyvät" . Näin tulkittuna politiikkaa oli mahdollista lähestyä teoreettisesti, mutta itse käytännöllinen poliittinen aktiviteetti ei voinut muodostua tieteelliseksi. (Brotherus 1924c ja vrt. Palonen 1980, s. 92-102.)
Valtiomiesten kykytekijänä "valtiotaito" oli kiinnittynyt Brotherukselle laajemminkin tyypilliseen puolue- ja intressipiirien erityispyrkimykset ylittävään "valtiolliseen tarkoituspohdiskeluun". Brotherus näki puolueet ja ideologisen ryhmityksen usein hyvin doktrinäärisenä. Samoin hän tarkasteli valtionäkökulmasta poliittisen kehityksen kypsyystekijöitä tai puolusti yksilötason poliittista tahdonmuodostusta. Valtio ei jää vain poliittisten voimien instrumentiksi, vaan se osaltaan kantaa yleistä etua. Näin valtio saa poliittisen subjektin ominaisuuksia, vaikka yleisemmällä tasolla poliittiset subjektit muodostuvatkin yksilöistä, kuten juuri valtion "valtiomiehistä". Tällaisen käsityksen aatteellista yhteyttä liberaaliseen oikeusvaltioajatteluun onkin syystä korostettu: "Eduskunnan" tuli "demokraattisessa maassa, ennen kaikkea osata hallita". Esimerkiksi yliopiston rehto-rina hän halusikin nostaa poliittisen kulttuurin tasoa ja huolehtia siitä, ettei paluuta 1920-luvun vähemmistöparlamentarismiin ja järjestelmän kriisiaikoihin enää olisi. Tämä huoli poliittisen valtakulttuurin toimivuudesta ei jää yksi-puolisen ohjelmalliseksi vaan hän edustaa liberaalia ideaalia, jonkinlaista tasapainoa demokraattisessa valtiossakonstituoidun yleisen edun ja yksilöiden luovuttamattomien oikeuksien välillä. Tällaisen dualismin individualistiset tekijät tulevat esiin esimerkiksi henkilöperustaisen edustuk-sellisuuden puolustamisessa itsetarkoituksellista puoluepolitiikkaa ja aatteellisuutta vastaan. Samalla Brotheruksen historiakäsitykselle oli laajemminkin ominaista ajatus hallitsijoiden ja hallittavien dualismista ja sen jatkuvuudesta. Tämä näkyi myös tieteellisten tarkastelujen vaikeuksissa välittää tai siirtyä politiikan yksilötasoisista subjekteista valtion tasolle. Paljaimmillaan tämä esittäytyi kyynisen realistisessa ajatuksessa, että vain ajoittaiset "vaalit auttoivat ihmisiä ylittämään pysyväisen roolinsa vallan objekteina". (Brotherus 1924c, 1939, 1944, 1946 ja 1947; Palonen 1980, s. 92-98 ja Paakkunainen 1985.)
Suomalainen valtio-oppi ei suinkaan ponnistanut liikkeelle yhtenäisenä oppijärjestelmänä. Jo l920-luvun puolivälissä tuore professori Brotherus hankkiutui tiukkaan arvovaltakiistaan tohtori Yrjö Ruudun kanssa tämän hakiessa valtio-opin dosentuuria. Ruudun valtioteorian juuret olivat energetiikassa, sosiologiassa ja 1800-lukulaisessa evoluutiouskoisessa rationalismissa. Brotherus ei uuskantilaisesti värittyneessä Allgemeine Staatslehre -traditiossaan kyennyt tai halunnut ymmärtää Ruudun sosiologisen kehitysobjektivismin sisältämää normatiivisuutta (ks. erit. Ruuth 1922a ja 1924a sekä vrt. Palonen 1983, s. 115-120). Nämä keskeiset maan valtio-opin muotoilijat puhuivat systemaattisesti "toistensa ohi" ja uusivat kiistansa eri vaiheissa aina 1940-luvulle saakka. Heitä pidettiinkin suomalaisen valtio-opin "kissana ja koirana".
Yrjö Ruutu sosiologisen valtio-opin propagoijana
Yrjö Ruudun tässä kokoelmassa julkaistu ohjelmakirjoitus "Poliittinen tiede ja sen metodi" (1922b) voidaankin vallan hyvin lukea juuri Brotheruksen kirjoituksen rinnalla - jolloin heidän teoreettiset kontrastinsa tulevat hyvin esiin. Ruutu esitteli artikkelissaan samana vuonna ilmestyneeseen väitöskirjaansa sisältyneitä politiikka- ja valtiokäsitteitä (1922a). Ruudun valtio-oppia ei voi kuitenkaan ymmärtää vain sen sosiologistisuudesta käsin. Häntä voi ymmärtää paremmin suhteessa "suomalaisen kansakunnan" rakentamistilanteeseen ja hänen kriittisestä suhteestaan aiempiin yhteiskunnallis-valtiollisiin teorioihin - asetelmasta, joka esittäytyy myös vuoden 1922 ohjelmakirjoituksessa.
Lapsuudestaan asti Ruutu oli kulttuurikodissaan omaksunut toimintamalleja kansakunnan päätöksentekoa varten - aina Yrjö Koskista myöten (Ruutu 1954, s. 22). 1910-luvulla hänestä kehkeytyikin ylioppilaspoliitikko, itsenäisyysmies ja kalterijääkäri koluten myös Spalernajan vankilan. Hänen poliittisesti aloitteellinen toimintaeetoksensa oli varsin yhteiskunnallinen ja nojasi valtiotieteen erityiseen mahdollisuuteen yhteiskuntaelämän suhteiden ja kansakunnan mahdollisuuksien ymmärtämisessä (Ruuth 1913 ja 1919). Vielä tälle Ruud u n kehityskaudelle oli ominaista vahvaa ja asiantuntevaa hallitusvaltaa legitimoivat teoreettiset ja poliittiset aloitteet. Mutta jo vuonna 1920 julkaistun "Uusi Suunta" teoksen opit valtiososialismista osoittivat hänen siirtyneen - Ruudun omin sanoin ilmaistuna - "Rubiconin ylitse" porvarillisesta leiristä sosialistiseen (Ruuth 1920).
Valtiososialismi merkitsi monissa suhteissa hyvinkin omintakeista kansallisen sosialismin oppia - yhteisyysteoreettista maailmankuvaa, joka torjui sekä pluralismin että monismin perusajatukset. Samoin Ruudun ajatuksilla oli yhteys energeettiseen valtioteoriaan. Alun perin oppi määrittyi "valtioyhteiskunnallisuutena", missä valtio esitti kokonaisuusperiaatetta ja yhteiskunta erilaisia subjektiivisia tekijöitä. Valtioon keskitettävillä "kansallisella työllä, tahdolla ja voimalla" oli mahdollista nostaa kansalaisten elintasoa ja luoda tarvittavat sivistysresurssit. Samalla valtiososialismi yhdistyi sivistyneistön - jonkinlaisen yhteiskunnallisen keskisäädyn - erityisiin objektiivisen tiedon mahdollisuuksiin, energeettisiin tehokkuus- ja suunnitelmallisuusideaaleihin sekä kansalliseen itsenäisyyteen. Korostaessaan valtion merkitystä yhteiskunnallisessa synteesissä hän torjui pluralistisen konsensuksen lisäksi myös yhteiskunnasta nousevan vallankumouksen mahdollisuuden. Ruudun teoria ei jäänyt kuitenkaan pelkäksi etatismiksi - sivistystekijän korostaminen ja viittaukset valtion ja yhteiskunnan "mutuaaliseen" vuorovaikutukseen ja itsehallinnolliseen ulottuvuuteen sisälsivät tällaisia dialektisia aineksia. (Ruuth 1920, Palonen 1977, Klinge 1972 ja Paakkunainen 1985.)
Ruudun spesifi usko sosiologis-valtiolliseen tietoon ja kansallisen sosialismin konseptio vaikuttivat monipolvisesti ja värikkäinkin muodoin ja episodein suomalaiseen yhteiskunnalliseen ja poliittiseen ajatteluun. Ruudun henkilökohtaiset toimintafoorumit vaihtelivat. 1920-luvun alun kansallista ominaislaatua jalostavasta ylioppilasmaailman "Grand old Manista" tuli monien kansallista sosialismia johtotähtenään pitävien seurojen kuulu puheenjohtaja. Näiden yhdistysten kehitys oli kuitenkin reaalipoliittisesti hyvin tempoilevaa ja toimintatunnukset jäivät abstrakteiksi. Ruutu liittyikin 1930-luvun lopussa sosialidemokraatteihin ja siirtyi sen "sota-opposition" kautta sodan jälkeen Sosialistiseen Yhtenäisyyspuolueeseen, osaksi SKDL:oa. (Paakkunainen 1985.)
Omintakeisen sosialistisen aloitteellisuuden lisäksi Ruudun toiminta Yhteiskunnallisen Korkeakoulun - tulevan Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan - organisoijana ja opettajana loi poliittista ja intellektuaalista etäisyyttä maan akateemiseen eliittiin. Monet aikalaiset pitivätkin Ruutua utopistina sekä hänen yhteiskunnallisen ajattelunsa että tiedepolitiikan osalta. Omat varsinaiset professuurinsa Ruutu sai vasta toisen maailmansodan jälkeen. Hän toimi kuitenkin Helsingin yliopiston valtio-opin vt. professorina vuodet 1931-38 Brotheruksen toimiessa rehtorina.
Ruudun valtiososialismilla oli paralleelit ajattelumuotonsa myös hänen valtio-opillisissa käsityksissään ja toimissaan. Pyrkimys "tieteelliseen politiikkaan" merkitsi poliittisen kulttuurin edistystä ja rationaalisesti argumentoitua politiikkaa. Toisaalta, Ruudun tuotannon perusosa muodostui yleisesityksistä eikä hän juuri keskittynyt konkreettisiin ja syventäviin tieteellisiin projekteihin. (Esim. Ruutu 1932b ja 1938.)
Vuosisadan alkupuolen Allgemeine Staatslehre -tradition yleisjuridisesta keskusteluasetelmasta hän poikkesi radikaalisti juuri sosiologistisen valtiokäsityksen suuntaan - juridiikka ei riittänyt valtiotarkastelussa ja useissa yhteyksissä, kuten kansainvälisen politiikan teoriassaan ja propagoidessaan valtiollisen sosiologian "edistystä", hän rakensi esityksiään juuri normatiivisen teorian kritiikin varaan. Ruutu kuitenkin ohitti Allgemeine StaatsIehren melko yliolkaisesti syventymättä sen ristiriitoihin tai kehittämismahdollisuuksiin. Tällainen teoreettinen etäisyys reaalivaltion legitiimisyydestä antoi kuitenkin Ruudulle monentyyppisiä mahdollisuuksia valtio-oppinsa kehittämisessä. Hän kuitenkin menetti osan näitä mahdollisuuksiaan sitoessaan ajatteluaan energeettiseen valtiososialismiin, yhteisyysteoreettisiin ja "objektiiviset" arvot saaviin ideaaleihin. Näiden tavoitteiden toteuttaminen heijastui reaalivaltioiden tarkasteluun. Yhteiskunnalliset erikoisedut ylittäneessä ja rationaaliset maksiimit oppineessa poliittisessa kulttuurissa oli myös yhtenäinen valtiotahto mahdollinen ja tämä kehitystie näyttäytyi Ruudulle legitiiminä. (Ruuth 1920, 1922a, 1924a ja 1932a, Palonen 1980, s. 104-114 ja Paakkunainen 1985.)
Väitöskirjassaan (1922a) Ruutu eritteli yhteiskunnallisia ryhmiä ja niiden suhdetta poliittiseen kokonaisuuteen, kansakuntaa "sisäisesti energeettisenä kokonaisuutena" ja "ulkopoliittisesti energeettisenä yksikkönä". Väitöskirja pyrki hahmottamaan poliittisia subjekteja - jotka muodostuivat lähinnä ryhmätasolla. Tehtävä merkitsi Ruudulle laajemminkin valtio-opin ydinkysymystä. Väitöskirjoitus sisältää samalla monimuotoisen monistisen ja pluralistisen valtioteorian kritiikin. Monismissa - miellettäessä valtio "yhtenäiseksi valtiolliseksi kokonaisuudeksi" - saavutetaan yhteiskunnallisten pyrkimysten yhteisyys Ruudun tekstien mukaan "liian suoraan". Tulkinnan mukaan ryhmien väliset konfliktit sekä yhteiskunnan ja valtion välinen jännite jäivät problematisoimatta. Ruutu ei käsittänyt yhteiskunnallisia ristiriitoja myöskään yhteiskunnan ulkopuolisina häiriötekijöinä. Mutta häntä ei voi pitää konfliktiteoreetikkonakaan. Hänen konfliktinsa voidaan nimittäin mieltää eräänlaisina momentteina. Yhteiskunnallinen kehitys tarkoittaa tällöin prosessia, jossa on koko ajan mahdollista saavuttaa entistä korkeampia yhteisyysmuotoja - ja muutos tapahtuu juuri näiden momenttien yli tai niiden kautta. (Erit. Ruuth 1922a, s. 72-73 ja tulkinta yhteisyysteoriasta, ks. Palonen 1977, s. 310-312.)
Ruutu torjuu toisaalta pluralistisen ajatusmallin, koska se aina jossain määrin perustui ajatukseen spontaanisti muodostuneesta yhteisyydestä. Sosiaalisen harmonian rakentaminen on Ruudun kirjoituksissa mahdollista vain valtiollisen välityksen avulla. Ruudun teksteille ominainen tiukahko historiallisuus muodostui myös pluralismin ja monismin kritiikin argumentiksi. Ruudun valtioteoria ei muodostu kuitenkaan kovin selkeäksi tai toimivaksi kokonaisuudeksi. Tämä tulee esiin muun muassa hänen ajatuksissaan valtion suhteesta "kehitysvälttämättömyyksiin". Vaikka yhteiskuntaelämä merkitsikin Ruudulle historiallista prosessia, "alituista pyrkimystä", hän korosti, että "... valtiotaidon tehtävänä on kehityksen mukanaan tuomien ristiriitojen ratkaiseminen kunakin aikakautena ja kussakin tilanteessa vallitsevien olojen edellyttämällä objektiivisella tavalla". (Erit. Ruuth 1924a, s. 122-123.) Tällaisten objektiivisten ja yleisinhimillisten kehityskriteerien johtaminen ja valtion juuri poliittisesti ongelmalliset mahdollisuudet näiden arvojen artikuloijana ja läpiajajana jäävät epämääräisiksi Ruudun teoriassa. Kyse on klassisesta teoriaa määrittävien objektiivisten arvojen johtamisongelmasta, jota Ruutu ei kunnolla käy läpi.
Ruudun ajattelu- ja kirjoitustapa suosi runsaiden peruskäsitteiden ja erilaisten määritelmien käyttöä. Usein nämä jäävät keskenään ristiriitaisiksi ja teoriat eklektisiksi. Samalla hän problematisoi valtio-opillisia peruskäsitteitä monissa suhteissa aina eksegetiikasta käytännön yhteiskuntateoriaan ja tiedepoliittisiin aloitteisiin. Tällainen pyrkimys ja käsitteellinen ristiriitaisuus ei tietenkään välttämättä ole huono asia. Mutta olennaiseksi piirteeksi Ruudulla jää myös se, että tietoteoreettinen ja ontologinen arviotaso puuttuvat systemaattisesti hänen teksteistään. Hänen teoksensa hahmottuvatkin kokonaisuuksina, tietynlaisina kritiikkimuotoina, omaa kulttuuri- ja teoriataustaansa vasten. (Palonen 1980, s. 106-107 ja Paakkunainen 1985.)
Esimerkiksi energeettisen yhteiskuntateorian käsitteet jäivät epämääräisiksi. Ne kuitenkin muodostuivat elimelliseksi osaksi Ruudun kielenkäyttöä. Näin mahdollistui rationalistinen ja holistinen tarkastelutapa, joka antoi lujan pohjan kritisoida epäyhteiskunnallisia ja -historiallisia ajattelutapoja ehkä eniten juuri positivismia ja induktivismia. Samalla rakentui yhteys staattisesta ja analyyttisesta tutkimustavasta dynaamiseen, yhteiskunnalliset suhteet ja näiden synteesin huomioon ottavaan tarkasteluun. (Ruuth 1922a, Klinge 1972, s. 30-36 ja 44 sekä Paakkunainen 1985.)
Lähinnä saksalaisen luonnontutkijan Wilhelm Ostwaldin energeettinen valtioteoria inspiroi Ruutua. Ostwaldin mukaan kaikki inhimillinen toiminta oli käyttöenergian lisäämistä, energian monimuotoista muuttamista. Valtio tarkoitti tällöin "inhimillisen energian tehokasta yhdistämistä yhtenäisiä tarkoituksia varten". (Ostwald1909.) Ruutu ei kuitenkaan jäänyt hänen oppilaakseen vaan kykenee torjumaan tämän luontoanalogiat ja -reduktionismin. Objektiivinen politiikkamuoto oli Ruudun mukaan tietoinen yhteiskunnallisten osaenergioiden kehityksestä ja riippuvuussuhteestaan yhteiskunnalliseen energeettiseen kokonaisuuteen. Kokonaisenergia ei merkinnyt osaenergioiden summaa vaan "kokonaisuuden yleisiin maantieteellisiin ja historiallisiin edellytyksiin perustuvaa erikoista ja yhteiskunnallista poliittista yksilöllisyyttä". Politiikan energeettinen tulkinta merkitsi siis "kansallisenergian käyttämisen ja tehokkuuden lisäämisen edellytyksenä olevien seikkojen järjestämistä ryhmien ja ajatussuuntien välisten sopimusten ja yhteistyön pohjalta".
Lisäksi politiikkakäsite saattoi viitata kansallisenergian välittömäänkin käyttämiseen. Myös valtio merkitsi "instrumenttia" - kansallisenergian käytön yhteiskunnallista orgaania. Yhteisyysteoriansa mukaisesti Ruutu korosti kansakunnan mahdollisuuksia ylöspäinsuuntautuneeseen yhtenäisyyteen, mikä voitiin taata nimenomaan valtion avulla. Myös Ruudun työkonseptio ja usko tieteelliseen yhteiskuntateoriaan sai tukea energetiikasta. (Ruuth 1922a, s. 72-76, 85-86 ja 163-172,1922b, 1924b, s. 331-342, Palonen 1977, s. 314-318.)
Spesifit energeettiset tulkinnat yhdistyivät "yhteiskunnalliseen historiantulkintaan", joka merkitsi Ruudulle "kansanvaltaisen valtioteorian perustaa". Sen ydinmerkitys oli siinä, että se mahdollisti valtion ja vallan tarkastelun painopisteen siirtämisen hallituksista yhteiskunnallisten ryhmien suuntaan. Näin Ruutu osallistui akateemisen, empiirisen ja reformistisen sosiologian tulkintaan: Lester Ward, L.T. Hobhouse sekä Henry George olivat tässä tärkeitä. Individualismin kritiikin lisäksi korostuivat yhteiskunnallis-rakenteelliset selitystasot, taloudelliset, poliittiset ja henkiset valtasuhteet sekä työkäsite. Mutta Ruutu ei jäänyt rakenne- tai sosiologiseen reduktionismiin: "parhaimmillaan" poliittinen aktiivisuus tarkoitti "spontaanisti kehittyneen yhteiskunnallisuuden" järkevää ja luovaa alistamista, sen kontrollia. Sosiologisen valtiotutkimuksen lisäksi Ruudun teorian lähteiden ja viriketaustan piiristä ei voi unohtaa Ratzenhoferin "henkilöllistymisteoriaa" eikä kiltasosialismia. (Ruuth 1920, s. 120-139, 1922a, s. 27-36, 1924b, s. 339-393, Palonen 1980, s. 105-106 ja 110-114, Ward 1916, Hobhouse 1913, Ratzenhofer 1983 ja Cole 1920.)
Näin politiikkatiede muodostui Ruudulla "järjestelmällisestä ja objektiivisesta" yhteiskunnallisesta ja poliittisesta tiedosta - milloin kyettiin irtautumaan "umpimähkäisestä-ja sokeasta" suhteesta valtiolliseen elämään. Ruudun metodiset käsitykset rakentuivat paljolti muiden tieteellisten traditioiden kritiikin varaan ja oli "lähinnä sosiologinen". Samalla yhteiskunnan perinpohjainen tuntemus merkitsi kaiken objektiivisuuden perustaa. (Ruuth 1922b.) Institutionalisoituneen tieteenalan määrittelyssä Ruutu ei välttämättä päässyt kovin omintakeisiin tuloksiin. 1920-luvulla hän luki valtio-opin alaan sanan "laajemmassa mielessä" myös julkisoikeuden eri alueet, kun taas "ahtaammassa" mielessä siihen sisältyivät valtioteoria, -sääntöoppi , -taito eli politiikka sekä valtiotieto. (Ruuth 1927.)
Oman kiinnostavan tason ja alueensa Ruudun kirjoituksissa muodostaa kansainvälisen politiikan tutkimus ja sen määrittely. Jo 1930-luvulla Ruutu kehitteli "internationalismiaan" intressiperustaisen käsitejärjestelmän perustalla. Toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen suurvaltapoliittinen realismi ja intressipiiritarkastelut tulivat mukaan Ruudun - maan ensimmäisen kansainvälisen politiikan professorin (1948) töihin. 1950-luvun taitteessa Ruudun kiinnostava - mutta osin epämääräiseksi jäänyt - kansainvälisen politiikan tutki-muskohde merkitsi "kansainvälisten suhteiden tutkimista kehityksen ja muuttuvaisuuden valossa sekä niistä johtuvien valta- ja voimasuhteiden järjestelyä poliittisten sopimusten ja muiden järjestelyjen puitteissa". (Erit. Ruutu 1934,1943 ja 1951.)
Lähteet ja kirjallisuus
Ahtiainen, Pekka (1982): Historiallisen yhdistyksen ensimmäinen neljännesvuosisata. Historian pro gradu. Helsingin yli opisto.
Anckar, Dag (1976): Samhälle, rätt och politik. Statsvetenskapliga fakultetet vid Åbo Akademi. Forskning-lärarestudentliv. Åbo.
Brotherus, K.R. (1903): Muutama sana individualistisesta ja kollektiivisesta historiankirjoituksesta. HAIK.
Brotherus, K.R. (1905): Immanuel Kants Philosophie der Geschichte. Helsinki.
Brotherus, K.R. (1924a): Valtio-opin suhde muihin tieteisiin. HAIK.
Brotherus, K.R. (1924b): Valtiotieteet. Valtiotieteiden käsikirja IV. Helsinki.
Brotherus, K.R. (1924c): Valtiotaito. Valtiotieteiden käsikirja IV. Helsinki.
Brotherus, K.R. (1927): Muutamia piirteitä n.s. vapausaatteiden historiasta. HAIK.
Brotherus, K.R. (1929): Ranskan puolueolot. Valvoja-Aika.
Brotherus, K.R. (1940a): Vapaus, tasa-arvoisuus, veljeys. Valvoja-Aika 1940.
Brotherus, K.R. (1940b): Kysymys tasavallan presidentin hajoitusvallan tehostamisesta Ranskassa. Lakimies.
Brotherus, K.R. (1940c): Metafyysillisiä piirteitä historiallisessa ja poliittisessa ajattelussa. HAIK.
Brotherus, K.R. (1944): Muutamia havaintoja puolueoloista eduskunnassa. Valtiotieteellisen yhdistyksen vuosikirja 1944.
Brotherus, K.R. (1946): Reunamuistutuksia keskusteluun demokratiasta. Valtiotieteellisen yhdistyksen vuosikirja 1945-46.
Brotherus, K.R. (1947): J.J. Rousseau demokratian filosofina. Valtiotieteellisen yhdistyksen vuosikirja 1947.
Cole, G.H.D. (1920): Social Theory. London.
Erich, Rafael (1907): Ober Allianzen und Allianzverhältnisse nach heutigen Völkerrecht. Helsingfors.
Erich, Rafael (1912): Das Staatsrecht des GrossfUrstentums Finnland. Helsingfors.
Erich, Rafael (1917): Valtioelämän murroskaudelta. Helsinki.
Erich, Rafael (1924): Muutamia huomautuksia yleisen valtioopin asemasta tieteitten järjestelmässä ja sen suhteista valtio-oikeuteen. Lakimies.
Erich, Rafael (1924-25): Suomen valtio-oikeus I-II. Helsinki.
Erich, Rafael (1926): Kansainliiton oikeusjärjestys. Helsinki.
Erich, Rafael (1939): Valtion olemus ja käsite tutkimuksen kohteena ja kansojen elämässä. Lakimies. (Valtiotieteellisessä yhdistyksessä pidetty esitelmä.)
Erich, Rafael (1943a): Oikeusjärjestyksen yhtenäisyys ja pienet kansat. Valtiotieteellisen yhdistyksen vuosikirja 1942-43. (Yhdistysesitelmä)
Erich, Rafael (1943b): Nordens sak. Finsk Tidskrift.
Erich, Rafael (1943c): Morgondagens heroism? Finsk Tidskrift.
Erich, Rafael (1945): Sodan ja rauhan vaiheilla. Valvoja.
Hobhouse, L.Th. (1913): Social Evolution and Political Theory. New York.
Holsti, Rudolf (1913): The Relation of War to the Origin of the State. Helsingfors.
Jellinek, Georg (1920): Allgemeine Staatslehre. Berlin.
Jyränki, Antero (1981): Presidentti. Tutkimus valtionpäämiehen asemasta Suomessa v. 1919-1976. Juva.
Kaira, Kaarlo (1940): R. Erich 60-vuotias. Lakimies.
Klami, Hannu Tapani (1977a): Oikeustaistelijat. Suomen oikeustiede Venäjän vallan aikana. Juva.
Klami, Hannu Tapani (1977b): Itsenäisen Suomen juridisia vaiheita. Kokoelmassa Oikeushistoriallisia tutkielmia I. Turun yliopiston yksityisoikeuden laitoksen julkaisuja A:5; 1977.
Klinge, Matti (1972): Vihan veljistä valtiososialismiin. Yhteiskunnallisia ja valtiollisia näkemyksiä 1910- ja 1920luvuilla. Helsinki.
Korhonen, Pekka (1983): Hans Morgenthau - intellektuaalinen historia. Jälkisanat Kari Palonen. Jyväskylän yliopiston valtio-opin laitoksen julkaisuja No 46/1983.
Laurila, K.S. (1923): Onko yleinen valtio-oppi deskriptiivinen vai normatiivinen tiede? Valvoja-Aika.
Mechelin, Leo (1912): Politiken säsom vetenskap. översigt af Finska Vetenskaps-Societens förhandlingar. LIV; 19111912. Afd.C; No 6.
Morgenthau, Hans J. (1959): Dilemmas of Politics. Chicago.
Nurmi, Hannu (1983): Valtio-oppi 1600-luvun Turun Akatemiassa. Kokoelmassa Valtio ja yhteiskunta (toim. Nousiainen Anckar). Juva.
Ostwald, Wilhelm (1909): Energetische Grundlagen der Kulturwissenschaft. Leipzig.
Paakkunainen, Kari (1985): Demokratia, tiede, kansanvalistus. Helsinki.
Palonen, Kari (1977): Sivistyneistösosialismi. Yrjö Ruudun poliittisen teorian tulkintaa. Politiikka.
Palonen, Kari (1980): Politiikan ja valtion käsitteiden kriiseistä suomalaisen valtio-opin historiassa. Tieteenalan perusteiden ja itseymmärryksen muuntumisen tulkintaa erityisesti suhteessa Allgemeine Staatslehre -traditioon. Jyväskylän yliopiston valtio-opin laitoksen julkaisuja No 39/1980.
Palonen, Kari (1983): Yleisen valtio-opin perustaminen Helsingin yliopistoon. Kokoelmassa Valtio ja yhteiskunta (toim. Nousiainen - Anckar). Juva.
Ratzenhofer, Gustav (1893): Wesen und Zweck der Politik. Als Theil der Soziologi und Grundlage der Staatswissenschaften. Bd. 1-3. Leipzig.
Rehtorin puheet lukuvuoden avajaisissa vuosina 1923-37. Helsinki 1937 .
Ruuth, vuoden 1927 jälkeen Ruutu, Yrjö Oskar (1913): Luettelo Suomessa ilmestyneestä yhteiskuntapoliittisesta kirjallisuudesta 1. päivään heinäkuuta 1912. Helsinki.
Ruuth, Yrjö Oskar (1919): Valtiotieteellisistä opinnoista Suomessa. Yhteiskuntatieteellisiä kirjoituksia 16. Esitelmä Kansantaloudellisen yhdistyksen kokouksessa helmikuun 24. päivänä 1919. Helsinki.
Ruuth, Yrjö Oskar (1920): Uusi Suunta. Suomalaisen yhteiskuntaohjelman ääriviivoja. Jyväskylä.
Ruuth, Yrjö Oskar (1922a): Kansakunta. Poliittinen tutkimus. Helsinki.
Ruuth, Yrjö Oskar (1922b): Poliittinen tiede ja sen metodi. HAIK 1922.
Ruuth, Yrjö Oskar (1924a): Kehitys ja edistys valtiollisina kysymyksinä. Vertaileva esitys edistysteorioiden suhteesta valtiotaitoon ja valtiolliseen toimintaan. He]sinki .
Ruuth, Yrjö Oskar (1924b): Valtio II. Valtio-opilliset teoriat. Valtiotieteiden käsikirja IV. Helsinki.
Ruuth, Yrjö Oskar (1927): Lyhyt yleisen valtio-opin kurssi Työväen Akatemiassa. Helsinki.
Ruutu, Yrjö Oskar (1932a): Ajan Vaatimus. Helsinki.
Ruutu, Yrjö Oskar (1932b): Valtiotiedon opas. Sivistys ja tiede LXXXIV. Porvoo.
Ruutu, Yrjö Oskar (1934): Nykyajan kansainvälinen politiikka. Jyväskylä .
Ruutu, Yrjö Oskar (1938): Johdatus valtiosääntöoppiin. Yhteiskunnallisen Korkeakoulun julkaisuja I. Porvoo.
Ruutu, Yrjö Oskar (1943): Kansainvälinen politiikka tieteellisen tutkimuksen kohteena. Valtiotieteellisen yhdistyksen vuosikirja 1942-43.
Ruutu, Yrjö Oskar (1951): Kansainvälisen politiikan peruskysymykset. Julkaisematon opetusmoniste -Yhteiskunnallinen Korkeakoulu. Helsinki. (Ruudun kokoelma, Valtionarkisto.)
Ruutu, Yrjö Oskar (1954): Muistopuhe prof. J.W. Ruuthin syntymän 100-vuotispäivänä pidetyssä juhlatilaisuudessa. Hyvinkää.
Ward, L.T. (1916): The Psychic Factors of Civilization. (Guing & Somp.)
4. Energeettisessä valtioteoriassaan Ruutu erotteli yhteiskunnan, poliittisten voimien ja valtion tasot ja katsoi valtion ideaaliseksi tehtäväksi valtiososialismin ideaalien mukaisesti luoda kulttuuri, jossa optimaalisella tavalla (hyötysuhde) ratkottaisiin eritasoisia yhteiskunnallisia ja poliittisten voimien välisiä ristiriitoja. Näin sosiaaliset, kulttuuriset, taloudelliset ja poliittiset energiat voitaisiin optimaalisella tavalla vapauttaa valtiollisen edistyksen palvelukseen. Omalla tavallaan hän siis ylitti valtiollisen monismin ja yksinkertaisten valtiollisten organismiajatusten sudenkuopat. Aikakauden objektiivisten kehitystendenssien, kuten työväen nousu ja järjestäytyminen, vastustaminen oli yhtä typerää kuin ampuminen rihlapyssyllä Imatran koskeen, vastavirtaan! Valtion tuli tarttua ristiriitoihin, myös sosiaalisiin ongelmiin ja erityisesti valistustehtäviin.
Valtio-opin rationalismilla ja soihdulla (jota vallankin pikkuvaltiot tarvitsivat "hurraa"-isänmaallisuuden sijaan) oli tässä saumansa. Hyötysuhdeajatus ei liittynyt vain valtion sisäisiin suhteisiin, vaan myös ulkosuhteissa tuli varsinkin pikkuvaltioiden ymmärtää realistisen hyötysuhteen kylmä kalkyyli ja realismi. Vielä talvisodankin jälkeen - jolloin porvarillisen aktivistiporukan suunnannäyttäjä, Mannerheim, oli pyytänyt Ruudulta, jonkinlaiselta aktivistien vasemmistointellektuellilta, arviota talvisodan valinnoista - Ruutu jaksoi puhua pikkuvaltioiden hyötysuhteen ja realistisen itseymmärryksen puolesta. Hän paheksui Neuvosto-osapuolen toimia, mutta laski, että hyväksymällä Neuvostoliiton aluevaatimukset ennen sotaa, oltaisiin hävitty vähemmän kuin sotimisen kautta, jolloin nuoria miehiä kuoli ja saimme orpoja ja invalideja.
Ruutu myös rakenteli omintakeisia intellektuaalisia ja (puolue)poliittisia manööverejä omien eurooppalaiseen sosiaaliseen valtioteoriaan ja energetiikkaan nojaavien periaatteidensa pohjalta. Ruudun (puolue)politiikan - "kahdeksan puolueen miehen" - kaari onkin omintakeinen. Edistyspuolueen ja Maalaisliiton kommentoijasta ja kertoman mukaan "jääkäriliikkeen syntysanojen lausujasta" (Ruutu sai rangaistuksensa, "Spalernajan vankilareissun") tuli 1920-luvun alussa valtiososialisti, joka siirtyi "Rubiconinsa yli porvarillisesta leiristä sosialistiseen". Häntä voitaneen pitää aktivistisukupolven valtiososialistisena tulkkina (Mannerheim oli Valkoisen Suomen järjestysideologian tulkki). 1920-luvun alussa Ruutu perusti ideologisia valtiososialistisia opintokerhoja ja valistuslehtisiä, joiden merkitys jäi lähinnnä "vain" intellektuaaliseksi, mm. ylioppilaat Heikki Waris (ensimmäinen Suomen sosiaalipolitiikan professori), Urho Kekkonen ja Jussi Teljo kuuntelivat "20-luvun fasinoivaa Ruutuaan" tarkkaavaisesti.
1930-luvun puolella Ruutu yritti omien puolue-aloitteiden (kansallis-sosialistiset aloitteet) kautta päästä läpi aina eduskuntaan saakka. Näitä aloitteita on myös yritetty niputtaa yhteen mannermaisen kansallis-sosialismin kanssa - epäonnistuen, koska niissä ei ole kuin niukka perä, flirtti Mussolinin 20-luvun opinkappaleiden kanssa. Kun valtiososialismi ei purrut, professori ja kampuksen huomattava reetori Ruutu päätti ajaa (Buick-merkkisellä autollaan, Suomen autoliiton ja vapaa-ajattelijoiden puheenjohtajana) tovereineen sosialidemokraattien puheenjohtajan Väinö Tannerin luokse vuonna 1937 ja liittyä demareiden jäseneksi. Tanner otti porukan myönteisesti hymyillen vastaan, mutta Ruudun puolueliike ei pysähtynyt tähän. 1930-luvun myötä Ruutu alkoi ymmärtää myös demariopposition ääniä ("Kuutoset") ja sodan aikana hän olikin yksi ns. rauhanopposition lähimiehistä, mistä ei sodan jälkeen olut pitkä matka perustettavan Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) sosialistien SYP:iin (Sosialistinen yhtenäisyyspuolue).
Kylmän sodan aikana tällainen kommunistiveljeily kostautui ja Ruutu jäikin monessa suhteessa yksin, "tyhjän päälle", kahtaalle polarisoituneessa kylmän sodan ideologisessa tilanteessa. 1950-luvulla hän ei sanut kansainvälisen politiikan realistisia käsikirjoituksia julkaistua, jotkut koulutuspoliittiset aloitteet ja satukirjat sentään menivät läpi ja hänet haudattiin yksinäisenä, vain muutaman koulukuntansa edustajan saattamana 1956. Ruudun poliittinen biografia onkin kiehtova esimerkki, kuinka pikkuvaltiorealistin tie voi olla 'kansallisesti' merkityksellinen ja ongelmia antisipoiva (ulkopolitiikka/sosiaalivaltio), vaikka hän omana aikanaan olisikin "hullu" (vrt. Gramscin 'kollektiivinen intellektuelli', joka ideoi ja tekee aloitteita taustalla, muttei koskaan kykene luomaan omia joukkojaan).
5. Monet filosofit ja humanistit, juristeista puhumattakaan, olivat aikalaissaksalaisessa hengessä kiinni (1936 Berliinin olympialaiset). Jännittävän jälkiviisasta on myös miettiä akateemisten disipliinien ja tieteellisten yhdistysten roolia toisen maailmansodan aikana. Valtiotieteellinen yhdistys toimi realistisen keskustelun tyyssijana ja muutamien dissidenttipuheenvuorojenkin foorumina - yhdistysaktiiveilla oli yhteytensä erilaisiin liittoutuneiden voimiin, aina Neuvosto-osapuolta myöten. Sosiologit perustivat sodan aikana oman tieteellisen yhdistyksensä "The Westermarck Societyn" 1940: jo englanninkielinen nimi on poliittinen viesti. Juristit sen sijaan liittyivät sekä ammatillisten että akateemisten yhdistystensä tasolla (ensimmäisenä maailmassa) "maineikkaan" Hans Frankin johtamaan kansallis-sosialistiseen Kainsainvälisen oikeuskamariin 1941. Kamarin tehtävänä oli ikuistaa kansallissosialistinen oikeus, suomalaisjuristit taas korostivat seurayhteyden epäpoliittisuutta!
Sodan loppuvaiheessa ja "uusien kasvojen etsinnän" vaiheessa 1944-47 valtio-opillinen realismi ja monet valtiotieteellisen yhdistyksen 1930-luvun "epäsovinnaiset" nimet (myös monet myöhemmät kekkoslaiset hahmot) nousivat politiikankin pelilaudalla. 'Kun kansainvälisen politiikan konteksti muuttuu, tulee jokaiselle pikkuvallalla olla kulisseissaan uudet hallitusnimet, niitä voidaan tarvita' - saattoivat muutamat paasikiviläiset päätellä sodan jälkeen. Ruutua ja Brotherusta myöten monia realistisia nimiä tarvittiin, politologien roolit vaihtuivat realistisista sota-arvioista moniin hallinto- ja toimeenpanotehtäviin. "Kissa ja hiiri" -professorit löisivät toisensa muun muassa nykyisin kalmankalpeita tunteita nostavassa "Hornborgin komiteassa", missä perusteltiin ja analysoitiin sotasyyllisyyttä. Poliittis-intellektuaalisesti sodan jälkeisiä vuosia 1945-50 voisi nimittää "Pelon ja toivon dialektiikan vuosiksi". Monet ruutulaiset intellektuellit ottivat sumeilematta vastaan sotakritiikin "suomettumis"tehtäviä ja uskoivat, ettei sotaa edeltävään anarkistiseen kapitalismiin ollut paluuta.
Henki on tuttu esimerkiksi englantilaisista ja amerikkalaisista "Fellow-Travellers" -kertomuksista. Porvarilliset akateemikot taas elivät jonkinlaisessa 'modus vivendissä' ja pelkäsivät Suomen ja oman asemansa puolesta.
6. Valtiotieteellinen yhdistys haki vuonna 1957 Ford Foundationilta rahaa tutkimukseen, jossa ensimmäisen kerran nojauduttaisin atk-kelpoiseen laajaan haastatteluaineistoon. Sillä pyrittäisiin kokoamaan arvokasta tietoa ihmeellisesti toimivasta suomalaisesta demokratiasta. Suomihan muodosti laboratorion vapaalle lännelle - maa oli demokratia huolimatta siitä, että itäraja oli pitkä ja joka neljäs suomalainen oli kommunisti! Rahaa ei tullut, mutta hakemus osoittaa jotain ajan hengestä (Kekkosen ensimmäiset vuodet) ja taitavasta hakemusretoriikasta (myös eurooppalaisen perinteen valtioteoreetikko, akateemiseen valtavirtaan mukaan heittäytynyt Jansson oli mukana). Behavioralismin arvovapaus oli tietenkin kummallista siinä mielessä, että metodien luonnontieteellisyyttä vaalittiin hurjin (laboratoriometaforin) tavoin, mutta tutkimuksen asemaa liberaalin demokratian puolustajana ei haluttu salata.
7. Meillä sukupolvikapina liittyi enemmänkin myöhäiseen modernisaatioon (myöhään maalta kaupunkiin ja palkkatyöhön, kansallisen yhtenäisyyden sosiaalinen ja poliittinen vartiointi ja kombinaatio, työttömyys, kansalliset ja agraarit arvoperinteet, e-pilleri, kouludemokratia) ja vahvaan sukupolviristiriitaan (talvisota-sukupolvi, jota vastassa oli kansainvälistyvä ja modernin liikkuva polvi, joka uhkasi kodin, uskonnon ja isänmaan järjetysarvoja). Vanhan valtaajat eivät suinkaan lähettäneet "taisteluterveisinään" kukkia Herbert Marcuselle, Che Guevaran haudalle tai Maolle. He halusivat tukea Maan Isää, Urho Kaleva Kekkosta, hänen poliittisissa pyrkimyksissään "edistyksellisen Suomen puolesta" (ainoa analogia tälle Euroopassa oli Jugoslavia, jossa Titolla oli 'kekkoslainen' asema). Suomen erityisasema ja Kekkonen osaltaan selittävät myös sitä, miten Suomen "kaikkien kukkien" -pluralismista ja uusvasemmistosta oli mahdollista siirtyä 1970-luvun kulttuuritaistolaisuuteen ja "tutkijaliittolaisuuteen" . Näiden liikkeiden anti-autoritaarisuus ja vapaus oli pienempää kuin sen kritisoimat nationalistiset ja kristillis-porvarilliset arkkityypit. Toisaalta useimmista 1960-70 -luvun taitteen monista "demokratiavouhottajista" ja "partaradikaaleista" tuli osa hyvinvointivaltion propagoijia, politiikan ja hallinnon establishmenttia. Tällä sukupolvella on nyt jämäkkä ote vallasta - mm. presidentti Halonen, pääministeri Lipponen ja ulkoministeri Tuomioja tunsivat toisensa jo 1960-luvun yhden asian liikkeissä ja Sadankomiteassa.