Yleisen valtio-opin kohteena voi vahvasti yksinkertaistaen nähdä (kansainvälisen) politiikan, (julkisen) vallan(käytön) ja valtion (ja sen hallinnon)toiminnan. Tällaisessa määrittelyssä on vaaransa: helposti samastetaan vallankäyttö ja politiikka valtion toiminnoksi tai osaksi sen ilmiöitä. Seuraavassa jaottelussa politiikan suppean, välittävän ja laajan ymmärtämisen välillä pyritään kuitenkin karkeasti pohtimaan näiden käsitteiden suhteita ja politiikan ilmiökentän laajenemista valtio-opillisessa itseymmärryksessä.
1800-luvun lopulla ja viime vuosisadan alkupuolella politiikka ja yhteiskunnalliset käytännöt eivät olleet suinkaan itsestäänselvä tutkimuskohde. Monissa valtio-opin määrittelytavoissa 'politiikan' ilmiökenttä torjuttiin kokonaan anarkistisena tai "yhteiskunnallisena käsityksenä" tai toisaalla se tulkittiin osaksi valtiotaitoa tai yhteiskunnan sosiaalista uudistamista. Vuosisadan alussa suomalainen valtio- ja oikeuskeskustelu piti metropolinaan saksalaista "Allgemeine Staatslehre"-keskustelua. Tämä keskustelu oli ottanut etäisyyttä yleisen oikeustieteen 1880-luvulla hallitsevasta ajattelutavasta, jonka mukaan juuri oikeustiede ja sen erityissektorit (kauppaoikeus, rikosoikeus, valtio- ja kansainvälinen oikeus) loivat yhteiskunnallisen ja valtiollisen maailmankuvan peruspuitteet. "Yleisessä valtio-opissa" (suora käännös saksankielisestä termistä) epäiltiin tätä lakipositivismia ja miellettiin valtiollisten normien ja käytäntöjen erityislaatu ja haluttiin huomioida tämä myös yliopisto-opetuksessa. Samalla jo varhain nähtiin valtiollisen ja kansainvälisen oikeuden normit ja kehitys asiana, joihin vaikuttivat myös yhteiskunnalliset ja poliittiset taidot ja paineet. Puhdas oikeusajattelu siis rikottiin.
Suomen ensimmäinen valtio-opin professori Brotherus (1924) puolusti valtio-oppia ei-normatiivisena (ei palauttanut sitä vain normien ja lakien pohtimiseen) ja ei-praktisena (ei-käytänöllisenä) tieteenä. Tällöin politiikkaa ei voitu palauttaa vain praktiikkaan tai valtiollisiin normeihin ja instituutioihin - ja tieteellä oli näin myös oma itsenäisyytensä muihin yhteiskunnallisiin intresseihin. Ja valtio-oppi oli teoreettista. Brotheruksella politiikka liittyi lähinnä taitoon eikä sitä voida pitää varsinaisena tieteenä, sitä oli näin myös hankala opettaa (erityisenä kompetenssina). (Valtio-opin intellektuaalihistoriasta, ks. Nousiainen-Anckar 1983, Palonen 1980 ja Paakkunainen 1985 ja 1986.) 1
Tiukka juristinen ajatusrakennelma, jota "Allgemeine Staatslehre" jo varhain kritisoi, ymmärtää (modernin) politiikan ilmiöt vain silloin kun ne saavat hahmonsa laillisissa yhteyksissä, lähinnä valtiokoneistossa ja sen instituutioissa. Politiikkka elää oikeuspositivistin mielestä ainoastaan sellaisilla kentillä ja paikoissa, jotka on mainittu lakikirjoissa. Nyky-ymmärryksemme "politiikka" supistui tiukassa lakipositivismissa siis aktiviteetteihin virallisissa ja muodollisissa instituutioissa, jotka oli "sille pyhitetty". Tätä formaalista ja konservatiivista kantaa ei saanut heilutella, kyseenalaistaa millään historialliseen tai poliittiseen muutokseen liittyvällä seikalla.
Oikeuspositivismi ei ole kuollut vieläkään. Suomalainen alamaismentaliteetti on liitetty juuri pitkään jatkuneeseen lakien kunnioittamisen perinteeseen, legalismiin. Vielä 1950- ja 1960-luvulla papin ja opettajan lisäksi kylänraitilla niiattiin ja kumarrettiin erityisen juhlallisesti juuri nimismiestä. Tiukkojen juristien ajatuksenjuoksua ja tekstejä lukiessa on helppo huomata heidän epärealistisuutensa ja todellisuuskäsityksensä normatiivisen "fakkiutumisen": "Vain se on totta, mikä lakikirjassa lukee." 2
Suomessa monet perustuslakitulkinnat ovat saaneet lähes pyhän tieteenalaintriigin aseman ja niillä on ollut laajaa poliittista merkitystä. Muutaman vuoden vanhan uuden perustuslakimme muotoilut presidentin ja hallituksen (pääministerin) valtasuhteista eivät ole järin selkeät. Vasta henkilöt, puolueet, käytäntö ja kansainvälisen politiikan konstellaatiot antavat sisältöä normitulkinnalle.
Tutustu seuraaviin kolmeen tekstiin. Niiden vertailu osoittaa, kuinka (1) perustuslain tulkinta, (2) realistisen poliittisen kehityksen tarkastelu tai (3) ihmisten poliittisen samastumisen/identiteetin pohdinta kuvaavat suomalaista Eurooppa-politiikkaa. Kehitystä muokkaavat toimijat ja näiden sitoutuminen sekä Eurooppa politiikan pelikenttänä määrittyvät jännitteisin tavoin. Vanha ristiriita - normatiivisen (toivotun) ja realistisen (eliitit toimivat, kansalaiset eivät tiedä/sitoudu, demokratiavaje) välillä elää kirjoituksissa.
(1)Professori Nousiaisen tulkintaa perustuslaista (osat valtioneuvosto, presidentti ja kansainväliset suhteet) (http://www.om.fi/perustuslaki/3322.htm)
(2) Jarkko Vesikansan raportti "Kohti NATO:n ydintä" SK:ssä (http://www.jippii.fi/suomenkuvalehti/?id=73)
(3)Manuel Castellsin haastattelu Euroopan identiteetistä (Teppo Tiilikainen, SK)(http://Saunalahti.fi/suomenkuvalehti/?alue=1_2001_j-1)
Toimeenpanovallan suhteet eivät olleet selkeitä vallankaan vanhemman lähes koko vuosisadan voimassa olleen lakitekstin mukaan. Vaikka normi (perustuslaki) oli sama, sen tulkinnat ja tulkitsijat vaihtelivat voimakkaasta ja laaja-alaisen presidentinvallan Kekkosesta vaatimattomaan ja suppean vallan Relanderiin. 3
Georg Jellinekin klassinen määrittely valtiosta, joka sisältää vuosisadan alun valtion kovan ytimen ja avautuu legitimisyydessään yhteiskunnan suuntaan - varovaisen käsitteellisesti, on seuraava: "Valtio on eräänlainen yhteisö, jolla on monopoli legitiimiin valtaan jollain alueella (sekä sen fyysiseen sanktiointiin)". Tämä olikin suomalaisen valtio-opin perusmottoja aina 1950-luvun taitteeseen.
Voikin kysyä, elääkö määritelmä edelleen, ja jos elää, niin miten? Mottohan korostaa valtiota rajoilllaan identifioituvana yhteisön yhteisönä, missä muut yhteisöt jäävät valtion auktoriteetin alle ja valtiolla on mahdollisuus sanktioilla (rangaistukset, sakot, vankeus) taata tahtonsa toteutuminen. Valtio pysyy koossa legitimiteettinsä ansiosta.
Vaikka elämmekin "äidillisessä" hyvinvointivaltiossa, missä valtio toimii fyysistä "patukkavaltaa" lempeämmin, suostuttelevammin ja yksilöllisimmin (muodikkaasti, 'räätälöidyin') keinoin, ei valtio ole luopunut autoritaarisesta pakkovallastaan ja uhkaresurssista puuttua fyysiseen koskemattomuuteemme. 4
Myös Allgemeine Staatslehren realistien sisäisessä keskustelussa äänenpainot varioivat. Hans Kelsenin mukaan politiikka on aktiviteetti, missä taistellaan oikeudesta. Tällainen politiikan määrittely avaa valtion (politiikalle avoimien tekijöiden, asioiden, suhteiden ja voimien) käsitettä hurjasti yhteiskunnan suuntaan. Kelsen tunnustikin monien oikeuskeskusteluun vaikuttavien seikkojen ja tapahtumien sekä sosiaalisten voimien - jopa marxilaisen luokkateorian - arvon. "Pellit olivat auki" yhteiskuntaan. Viimeistään kelseniläiset painotukset mursivat monistisen valtioteorian: monet (yhteiskunnalliset) toimijakamppailut ja kontekstit sekä vallanjako tulivat mukaan tarkasteluun.
Suomessa vielä 1950-luvun alussakin oltiin kiinnostuneita mannermaisesta Allgemeine Staatslehrestä. Vallankin Brotherus (joka kuoli 1940-luvun lopulla) piti yllä vanhaa Weimarin ajan Saksan intellektuaalista metropolia. Näin tapahtui, vaikka muualla Länsi-Euroopassa oli luovuttu saksalaistraditoista ja orientoiduttu Yhdysvaltojen tukemana empiirisemmän ja käyttäytymistieteellisen tutkimuksen suuntaan, missä valtion käsitettä ei tarvittu. Kuulu edelleenkin vaikuttava ja monipuolinen intellektuelli ja valtiomies Jan-Magnus Jansson väitteli Kelsenin valtioteoriasta vuonna 1950 ja harrasti vielä myöhemminkin keskieurooppalaiseen oikeusteoriaan nojaavaa valtiopohdintaa. Jansson joutui kylmän sodan 50-luvulla puolittain salassa järjestelemään "Allgemeinen" opintopiirejä - mm. turkulaisissa kellareissa, yhdessä kansainvälisesti kuulun oikeusteoreetikon Otto Brusiinin kanssa. Myös Kelsen vieraili vielä tuolloin Suomessa.
Janssonin politiikan ilmiötä kuvaava motto on sukua Kelsenille: politiikassa on kyse...vallasta ja sen organisoinnista tai "organisoitujen ihmisryhmien hallitsemisesta...". Tällöin kaikki organisaatioteoriaan ja ryhmien toimintaa säätelevät ja mobilisoivat seikat kuuluvat politiikan ilmiön piiriin. Suppeammin Jansson kuvaili politiikkaa julkisten organisaatioiden johtamisena. (Jansson 1991, 36-40.) Tämä on jo melko lailla konservatiivinen käsitys politiikasta - jäähän yhteiskunnallisen valvonnan, liikkeiden ja muutoksen näkökulma tässä varjoon.
Olennaista viimeksimainittujen politiikan itseymmärryksessä on kuitenkin se, että he avaavat radikaalisti institutionaalisen valta- ja politiikkakäsityksen. Verkkokurssin edellissä luvussa poliittiset voimat astuvat kehään, ideaalilla tasolla juuri ne toimivat 'välittävän' politiikan ymmärryksen perustana: puolueet, ideologiat, etujärjestöt, kaikki erilaiset yhdistykset ja ryhmät. Muodollisesti järjestäytyneet yhtä lailla kuin epävirallisetkin poliittiset mielenosoitukset, alueelliset tai etniset identiteetit tai poliittisesti latautuvat ja medioiden välittämät asiakysymykset osapuolineen ja joukkoliikkeet. Juuri politiikan kollektiivit muodostuvat keskeiseksi elementiksi ja (kansalaisyhteiskunnan) poliittinen järjestelmä rakentuu tavallaan niiden varassa.
Politiikka ikäänkuin laajenee tai kuumenee noustessaan kansalaisyhteiskunnan enemmän tai vähemmän järjestäytymättömästä ja "anarkkisen ristiriitaisesta perinnemaailmasta" sekä artikuloidessaan ja jäsentäessään tätä. 5
Politiikan ryhmien ja puolueiden vastuullinen kannattajajoukko (ryhmän legitiimi perusta), auktoritatiivinen arvoperusta tai "yleisö" voi vaihdella; joillekin se voi olla etninen ryhmä, uskonnollinen 'sana' tai jumala, maaseudulla asuvat, palkansaajat, uusliberaalit, vihreiden metsän kukat, eläimet tai koko Tellus, miksei globaali maailmankaikkeus. Kansallisvaltion puitteissa voimat tai verkot eivät suinkaan aina jäsenny laillisiin tehtäviin valtion ja kansalaisten välissä.
Greenpeacen "Tähtien sodan" vastaisen kampanjan kohteet, verkkolinkit ja 'vastuuyleisö' ovat sangen kansainvälisiä (http://www.greenpeace.se/template_12.asp?lang=21&number=1843)
Kehitysyhteistyön palvelukeskus kokoaa piiriinsä globaaliliikkeen aktiiveja. Kansanedustaja Leena-Kaisa Harkimo teki eduskuntakyselyn KEPA:n valtionavusta ja sen ajautumisesta 'kansallisesti' laittomille aktionisteille (http://www.kepa.fi/forum/kumppani/00_06?sid=806)
Ryhmätasoiset ilmiöt, organisaatioiden elämä ja johtaminen ja joukkoliikkeenomaiset ilmiöt muodostavat monien tutkijoiden mielessä 'omalakisen' ilmiökentän. Yksilötasoinen (rationaaliset valinnat yksilötasolla tai persoonallisuus) ja toisaalta sosiaalisen tai polittisen järjestelmän tasoiset ilmiöt (kansalliset sosiaaliset perinteet ja poliittinen demokratia ja toimijoiden pelijärjestelmä poliittisten keinojen ja ratkaisutapojen perustana) poikkeavat joukkojen ja organisaatioiden poliittisesta sielunmaisemasta. Esimerkiksi ihmisten innostuminen Leningrad Cowboysien ja Puna-Armeijan kuoron yhteisesiintymisestä ei voi selittyä vain yksilötasoisten tai järjestelmän kokonaisuuteen liittyvistä seikoista. Tarvitaan joukkomittaisen yleisösuhteen, taiteellisen vimman ja esteettisen/ideologisen muodon, symbolien ja yleisön yhteisen suostunnan analyysiä - mikä on kollektiivisen hurman perusta?
Miska Rantanen on kirjoittanut 70-luvun taistolaisesta suggestiosta, laululiikkeestä ja sen lopusta, otsikolla "Toverit Herätkää" (http://www.tsl.fi/~perinne/tyovaentutkimus/2000/index.html)
Poliittiset ryhmät rakentuvat omintakeisin tavoin. Onkin vaikeaa saada siitä tietoa esimerkiksi vain haastattelemalla tuhansia erillisiä yksilöitä ja summata nämä datat yhteen (yksilöiden mielipiteiden aggregointi ryhmätasolla). Ryhmässä, joukkoliikkeessä, 'faniklubissa' ja 'puolueessa' on vähintäänkin jokin argumentoiva, suggestiivinen, mobilisoiva, turvaidentiteetin takaava tai samastumiseen liittyvä tai symbolinen 'lisä'. Isot kansalaisjärjestöt tai ammattiliitot toimivat 'omalla logiikallaan' ja omaksuvat valtiollisen kompromissin tekijän rooleja, joita ei saa vaarantaa ja 'politisoida'.
Toisaalta, polittisessa 'väännössä' ja kamppailussa kompromissit ja ratkaisut saavat yleensä aika lailla ennakoimattoman sisällön, se ei vastaa kenenkään etukäteen esittämää tai ennakoimaa muotoa. Lopputulokset ovatkin usein 'kolmansia', "mustien hevosten" tai mielikuvituksellisten "riita poikki keskeltä"- tai lehmänkaupan tuloksia. Näin poliittinen mittelö ja sen ratkaisut usein sisältävät aineksia, joita ei voi päätellä toimijoiden sosiaalisista taustoista, yksilökannattajien ajatuksista tai voimasuhteista käsin: poliittinen ryhmätoiminta, sen rakentuminen ja sopimisen dynamiikka sisältää useimiten poliittisen oppimis- ja liikkumavaran. Poliittiset toimijat ja -tasot reflektoivat, heijastelevat toisiaan ja oppivat toisiltaan. Berndtson (1996, 45-49) ei turhaan puhu kansalaisyhteiskunnan poliittisesta järjestelmästä ja sen ryhmä- ja yksilötasosta sekä valtiosta eräänlaisena "filtteri-instituutiona", joka elää muiden tasojen ympärillä ja jännitteisessä vuorovaikutuksessa niiden kanssa.
Kriittisen teorian (Frankfurtin koulukunta, erit. Jürgen Habermas) mukaan politiikka voidaan mieltää valtion ja kansalaisyhteiskunnan ristiriitana, valtasuhteiden kenttänä, missä etu-, elämänprojekti- ja arvokonfliktit saavat hahmoaan, jäsentyvät, vaikuttavat toisiinsa, purkautuvat ja tulevat ratkaistuiksi. Politiikka - jännitteinen kenttä, joka heijastelee kansalaisryhmien solidaarisuuksia ja uudistuspaineita suhteessa valtioon - muodostuu tavallaan valtion ja kansalaisyhteiskunnan välisestä ristiriidasta. Sen voi nähdä "varjona" ristiriidasta valtion ja kansalaisyhteikunnan välillä ja tämä ristiriita on ikäänkuin ratkaisematon. Modernit yksilöt ja ryhmät ovat myös ongelmia toisilleen ja "ikuisesti harmonisia" ratkaisuja politiikassa on mahdotonta tehdä. Näin politiikan katvealue jatkuvasti jännittyy ja muodostaa painetekijöitä valtiollisen tasapainon ja normien muuttamiseksi.
Tässä piileekin läntisen demokratian yksi pitkäikäisyyden salaisuus. Ristiriidat, niiden artikulointi ja ratkaisu on jatkuva prosessi: ongelmien ratkaisun h-hetket eivät ole ikuisia, politiikka ei ole valmis, tehtävänsä tehnyt tai kypsä koskaan. Ratkaistuja ongelmia seuraavat toiset - toisin kuin diktatuureissa, joissa järjestelmän normit ja auktoriteetit eivät vaihdu ja ristiritoja ei tunnusteta (vaikka merkkejä niistä luetaan joka puolella yhteiskuntaa). "Siellä, missä ihminen ja ihmisiä, siellä myös ongelmia ja poliittisen ongelmanratkaisun ja sen pelisääntöjen tarve!" 6
Marxilaisen Antonio Gramscin ideologia- ja puolueteoria kannattaa nostaa esiin harvinaisena marxilaisena politiikan tutkimuksena (marxismin ajankohtaisuudesta, vrt. Berndtson 1996, 41-42 ja 254-59 ja Brown 1997, 186-206, missä strukturalistiset teesit ja poliittinen taloustiede osoittautuvat ajankohtaisiksi). Gramsci pohtiikin juuri politiikan ideologioita ja joukkoluonteisia ilmiöitä. Tämä on harvinaista marxilaisten keskuudessa, koska talouden ja pääoman lait ovat aina olleet tärkeimpiä marxistien näkökulmia. Marxismin perusteesihän on se, että "perusta" (talous, tuotantovoimat ja -suhteet) viime kädessä määrittelee "päällysrakennetta" (ideologia, kulttuuri, politiikka). Marx ei suoraan ja teoreettisesti tutkinutkaan politiikan ja valtion ilmiöitä, hän vain viittaa töihin tällä suunnalla. (Ks. suomalaiskeskustelusta markkinoiden valtaan liittyen, mukana muun muassa kansanedustaja Piha, tutkija Relander ja runoilija Mäki: http://www.helsinki.fi/ylioppilaslehti/020326/)
Gramsci esittääkin, että marxilaisten töissä yleensä tapahtuu jonkinlainen "katharsis" (selittämätön hyppy, puhdistautuminen), kun poliittisten ilmiöiden selittäminen nousee perustasta (esimerkiksi taloudellisista luokista) ylöspäin (esimerkiksi päällysrakenteen luokkien tietoisuus). Työväenluokasta tulee luonnonvoimaisesti ja "funktionaalisesti" edistyksellinen, yleisen edun kantaja. Vladimir Iljits Leninin suuntaan Gramsci ottaa etäisyyttä osoittamalla, kuinka venäläisen bolsevikki-vallankumouksen esimerkki liittyi takaperoisiin olosuhteisiin ja sillä on vain vähän tekemistä porvarillisen valtion kritiikin tai sen valtaamisnäköalan kanssa. Leninille oli helppoa ajaa saksalaisten tukemalla junalla Keski-Euroopasta Ruotsin ja Suomen kautta valtaamaan pienen salaseuran avulla tsaarin heikentynyt valta, "potkaisemaan alas Talvipalatsin korttitalo".
Kehittyneessä lännessä vallan instituutiot nojaavat ideologiseen varustukseen ja bunkkeriin - ihmisten ajatuksissa elävään legitimiteettiin. Poliittisen vallan aloitteen saaminen onkin mutkikkaampi asia kun vain parlamentin enemmistön valtaaminen tai palatsikumous. Todellinen vallankumous merkitseekin italialaiselle Gramscille aatteellisen aloitteen, "ideologisen hegemonian" saavuttamista. Se merkitsee kykyä historialliseen blokkiin ja kompromissiin (erilaisten luokka- ja kultuuristen voimien historialliseen liittoumaan), jolla on aloite kulttuurin, etiikan ja historiankäsitystä koskevassa keskustelussa, jossa määritellään myös luokkien rooleja ja etuja. Asemat ja poliittinen kulttuuri tässä "asemasodassa" ovat vallan toiset kuin kuumassa sodassa (Leninin Venäjä). Suomeenkin "porvarillisen hegemonian" käsite tuli 1960-luvun uusvasemmiston myötä. Radikalisoitunut sosiologi - nyttemmin emeritusprofessori - Antti Eskola - selittikin tuolloin, ettei Suomessa tehty eduskunnan vasemmistoenemmistöllä mitään, koska lehtimiehet, opettajat ja papit pitivät yllä porvarillista maailmankatsomusta. 7
Marxilaisille historia oli luokkataistelua, eliittiteoreetikoille se on taasen eliittejä ja niiden kiertokulkua. Gaetano Mosca osoitti historiallisin argumentein poliittisen eliittiluokan olemassaolon. Vilfredo Pareto pohti ihmisen sosiaalis-psykologista vallanhalua ja esitti skeptisiä teesejä siitä, kuinka eliitit aina korvaavat toiset eliitit (kiertokulku). Roberto Michels taas perusteli kuulua "oligarkian rautaista lakiaan", minkä mukaan kaikki sosiaaliset yhteisöt ja ryhmät - yhtä lailla modernit puolueet, edustuksellinen demokratia kuin vaikkapa arkiset ruokajonotkin - jäsentyvät lopulta hierarkkisesti, eliittien johdolla. Vaikka eliittiteoreetikkojen ajatukset ovat joskus luonnonlain kaltaisia ja fatalistisia, niistä voi oppia tietynlaista skepsismiä politiikan ideaaleja malleja ja ideologioita kohtaan. Samalla ne voivat toimia poliittisia ryhmiä koskevien teorioiden kritiikkinä, tai niiden luonteen, määrän, vaihdettavuuden ja suhteiden skeptisenä analyysinä. Kriitisellä tutkijalla voikin olla "kyynos"-asenne (räksyttävä koira) ideaaleja normatiivisia tai idealisteja malleja kohtaan. Kyynisyys voi olla ironialle sukua olevaa kriittistä distanssia, uskottomuutta vallan instituutioiden ja argumenttien edessä.
Suomessakin Jussi Teljo piti pitkään kiinni eliittiteoreetikkojen machiavellistisesta arvostelusta (mm.tenttikirjoissa), vaikka hän muutoin toi empiirisen ja vähemmän kyynisen valtio-opin Suomeen. Osaltaan Teljon taustalla oli myös hänen oma skepsiksensä suomalaiseen demokratiaan. Teljo pettyi aiemman ylioppilasystävänsä Kekkosen uusrealismiin toisen maailmansodan jälkeen ja näki mielessään, kuinka kaikki oli myytävänä vallanhalun edessä. Eliittiteoreettinen distanssi ja terve kyynisyys (ks. myös Berndtson 1996, 167 ja 204-208 ja Salminen 1993, 68-71, missä hän pohtii hierarkian korvattavuutta) näyttäytyy edelleen Teljon oppilasprofessoreiden töissä. Tällöin voidaan esimerkiksi suhtautua epäilevästi kaikkiin oppeihin (sosialismista feminismiin tai ideaaliseen vaaliedustuksellisuuteen), joissa uskotaan, että päättäjien (eliittien) ja kansalaisten (rahvaan, päätösten kohteiden) välinen dualismi voitaisiin joskus lakkauttaa. 8
Rationaalinen politiikan teoria (Berndtson 1996, 73-74, 149-150 ja 185-188 ja Paloheimo-Wiberg 1997, 279-339) pyrkii konstruoimaan usein juuri taloustieteen inspiroimia malleja poliittisesta käyttäytymisestä. Niiden avulla hyvinvointihyötyjä valitseva yksilö äänestää vaaleissa samalla "terveellä järjellä" kuin käyttää rahaa kuluttaessaan. Poliittinen järjestelmä siis perustuu yksilöiden oman edun maksimoimiseen ja niiden srategiseen ajamiseen, valintaan ja koalitioihin politiikan eri vaiheissa. Useat rationaalisen politiikan tutkijat mieltävät olettamuksensa rajoittuneisuuden pätöksentekotilanteiden historiallisessa ymmärtämisessä. Ihmisen argumentit ja arviot eivät perustu vain 'homo economicuksen' järkiperäisyyteen, vaan 'homo sociologicuksen' aikalaistavat ja epäviralliset normit sekä 'homo politicuksen' valtaresurssit ja strateginen pelisilmä (etiikka, psykologia) sekottavat rationaalisuusoletuksia. Ihmisten poliittiset arvot eivät ole yhteismitallisia (fundamentalistinen uskonto versus materialismi).
Silti monet rationaalisen politiikan teorian tutkijat ovat esittäneet merkityksellisiä malleja myös yhteiskunnallisten ryhmien ja kollektiivisen toiminnan muodostumisesta, vaihtoehdoista, valinnasta niiden välillä ja demokratian toimivuudesta. 9
Berndtson (1996, 214-18) on tarkasti esitellyt ja argumentoinut kirjassaan "poliittisen järjestelmän teoriaa" (David Eastonin, 1965, "Political System"). Tämä jäsennys tarjoaa hyvän esimerkin amerikkalaisesta politiikan tutkimuksen paradigmasta, joka meilläkin oli vallitsevana 1970-luvulla. Vaikka Eastonin malli onkin eräänlainen rationaalinen ja tietoa prosessuaalisti jäsentävä "tietokonemalli" (input, output), siinä luodaan kokonainen viitekehys analysoida erilaisia yhteiskunnallisia ja (kollektiivisen) poliittisia voimia ja ryhmiä, 'input'- ja 'output' -tekijöitä, päätöksenteon arviointia (feedback) ja sen tuottamaa 'muutosta' sekä historiallisia ja yhteiskunnallisia konteksteja. David Eastonin politiikka "arvojen auktoritatiivisena allokaationa yhteiskuntaa varten" perustuu kuitenkin aika lailla puhtaan käyttäytymistieteelliseen ja yksilölliseen käsitykseen politiikasta yhteisesti prosessoitavana (tietokone-retoriikkaa) aktiviteettina.
Max Weberin valtio-, valta- ja politiikkakäsitys (Weber 1985, tulkinnasta erit. Palonen 1994 ja Salminen 1993, 56-63) on kenties modernien klassikoiden ideoista edelleen vaikutusvaltaisin. Se avaa institutionaalisen (suppean) politiikan itseymmärryksen rajat ja pohtii valtion ja byrokraattisen hallinnon suhdetta politiikkaan "välittävällä" tavalla. Usein hän pohtii myös "laajasti" etiikan (kapitalismin henki ja protestanttinen etiikka) ja modernin rationaalisuuden (maallistuminen, päätöksenteon rationaalistuminen ja hallinnollistuminen - (a) formaali, muodollis-tekninen järki ja (b) materiaalinen järki) merkitystä poliittiselle järjestelmälle. Tarkoitusrationaalinen toiminta (tavoitteen kannalta relevanttien keinojen ja vaihtoehtojen punninta) on kapitalismille ominaista. Traditionaalinen, emotionaalinen ja arvorationaalinen (eettiset ajatukset käyttäytymisen itseisarvoisuudesta) saattavat väistyä tarkoitusrationaalisen toiminnan tieltä. Valtio on hänelle "ihmisyhteisö, joka onnistuneesti vaatii itselleen fyysisen väkivallan legitiimin käytön monopolia tietyllä alueella."...missä valtio voi tarkoittaa yhtä lailla modernia valtiota, yhteisöllistä hyväksyttyä vallanjakoa kuin kansallisvaltioiden rajat ylittävää poliittista järjestelmääkin (esimerkiksi EU tai NATO). 10
Puolueet ovat keskeisiä voimia legitiimistä vallasta ja sen resursseista käytävässä kamppailussa. Ne ovat "...vapaaehtoisina yhteenliittyminä (assosiaatio) hankkimassa valtaa organisaation johtajille, minkä tavoitteena on puolestaan läpiajaa asiatavoitteita tai henkilökohtaisia etuja tai molempia ". Puoluejohtajan ja poliitikon ideaalityyppi - mikä eroaa ammattilaisen tai viranhaltijan roolista - täyttää seuraavat ideaaliset kriteerit: intohimoinen omistautuminen ja heittäytyminen asialle, vastuuntunto, silmämääräinen arviointikyky. Näin poliitikko toimii avoimessa, tulevaisuuden ratkaisujen väännön ja tekomomenttien tilassa, jossa hänen on kyettävä esittämään omintakeiset ja samalla vastuulliset argumenttinsa ja eettiset perustelunsa sekä näin heittäydyttävä mukaan peliin.
Epävarmassa pelissä ottelun strategiset ja taktiset kyvyt - veri, hiki ja kyyneleet - ovat mukana, kaikkea "sitomatonta" kuten aukinaisia kysymyksiä, liittoutumattomia, uusia yllättäviä ja luovia otteita yritetään käyttää hyväksi. Tulevaisuuden asiat, (voima)suhteet ja arvojärjestykset ovat aina aukinaisia, epävarmoja (kontingentteja). Kukaan ei voi niitä hallita 'poliitikon' (tai meidän modernien kansalaisten) puolesta etukäteen, olkoon hän sitten jumala, tsaari, kekkonen tai sosialidemokraattinen koulutussuunnittelija. Onneksemme emme voi täysin hallita tulevaisuuttamme, vaikka uskoisimmekin horoskooppeihin, teknokraattiseen tietoon tai tieteelliseen prognoosiin ja tulevaisuudentutkimukseen. Politiikko ei voi tietää virkamiehen (olemassaolevan normin mukainen ratkaisu tai palvelu) tai asiantuntijan (kunnan insinöörin taito rakentaa silta tietyillä lujuuksilla ja tukivahvuuksilla) tapaan tulevaisuutta. 11
Weberin politiikka on toimintaa vallan avaamien (esim. vaalit, vallassaolijoiden ristiriidat, haperot otteet tai legitimiteettikriisi) ja sulkemien (legitiimi ja legaalin vallan puskurointi, stabilisointi sekä kartellisointi, palvelujärjestelmien laajentaminen ja stabilisointi 'saavutetuina etuina' tai opposition kielto, pelille avoimien asioiden määrän tai pelitilan supistaminen) mahdollisuuksien tai tilaisuuksien (ulkoisten voimasuhteiden muutoksen hyväksikäyttö, kompromissiehdokkuus, kentän'kapinan' ja 'napinan' hyväksikäyttö, omiminen ja uudet luovat synteesit) horisontissa. Epäreilusti ja epäsymmetrisesti jakautunut valta on politiikan väline, joka sekä asettaa toiminnan mahdollisuushorisontin että muuntaa kaikki asiakysymykset toiminnan mahdollisuuksia koskevan kamppailun ja muutosten kysymyksiksi.
Täysverinen poliitikko ei välttämättä halua tuntea ja hallita teemoja tai asioita vaan muokata asioita ja olosuhteita osana valtakamppailua ja omia valta-asemia, joilla taas on merkitystä itse asioiden ratkomisessa. Satunnaisuus, epävarmuus ja monimielisyys sekä riippuvaisuus toisten, etenkin tietoisesti vastaanpanevien toimijoiden, pyrkimyksistä ovat politiikalle tunnusomaisia; tätä kaikkea voi yrittää käyttää hyväksi; valtiokin on tietty tilaisuus ja kamppailun kohde. On hyvä, jos ei kukaan näe, mihin se katsoo ja mitä se oikeasti kyttää - toinen jalka voi olla tukevasti maassa, toinen voi haroa epävarmuudessa, heikoilla jäillä, tukipisteitä ja -liittolaisia - uusia optimaalisia pelitiloja ja resursseja. Asioiden ja kiistojen ratkaisu, asioiden institutionalisoitumisen ja byrokratisoitumisen mielessä, on taas epäpolitisoitumisen malliesimerkki, vallankin instituutiot voivat merkitä 'politiikan kuolemaa'.
Kontingenssi eli epävarmuus muuttuu weberiläisen poliittisen toiminnan (Palonen 1994) peruskategoriaksi, sillä pelataan: utopiat ja arvot hämmentävät suunnitelmia ja varmuuksia; hallituksen, hallinnon ja vastustajien epävarmuuksia, "ympäripyöreyksiä", ristiriitoja ja vastuunpakoilua tulee käyttää hyväksi. Vielä Machiavellikin puhui politiikasta lähinnä vain "kontingensista pelaamisena", kun taas Weber kehitti politiikan virtuoosisena kykynä pelata kontingenssilla eli epävarmuudella, oivalluksella, kierolla katseella ja sattumalla. Stabiilisuuden ja yksiselitteisyyden jälkeen koittavat Fortunan - Onnen Jumalattaren - ajat. Maailmanpyörä pyörii - tilanteet muuttuvat - ja ratkaisijat vaihtuvat.
Jo aiemmin tällä verkkokurssilla on kohdattu (näkymättömän) vallan ja sen suhteita ja verkkoja avaavan politiikan laajat määrittelytavat. Populaarin politiikan tasolla puhutaan tällöin usein arkielämän politiikasta, mikrovaltasuhteista tai vaihtoehtoisista elämäntavoista ja uusista yhteiskunnallisista (vaihtoehto)liikkeistä. Jotkut jälkimodernin teoreetikot puhuvat myös radikaalista kontekstualismista - uudenlaisesta ihmisten kulttuurisesta pluralismista, missä kansalliset arvot, yleiset ohjelmat ja sosiaalipolitiikat menettävät merkitystään ja (ala)kulttuuriset ja yksilölliset arvot ja koodit nousevat. Tällöin ihmisten yksilölliset valinnat ja identifikaatio omassa kulttuurikontekstissaan merkitsevät myös poliittisia valintoja. Valtaa arvioiva ja poliittinen optiikka tavallaan jäsentyykin alhaalta ylös, kansalaisyhteiskunnan (pluralismin) ja usein yksilön näkökulmasta.
Paljon käytetty esimerkki tässä on feminismi, minkä motto 'henkilökohtainen on poliittista' pyrkii avaamaan kaikkia arkisia tilanteita, jolloin nainen jää 'toiseksi' sukupuoleksi (gender). Samaan tapaan yksilöllisiä ratkaisuja kulutuksen ja elämäntavan tasolla voidaan avata poliittisesti. Vihreä vegaani saattaa tokaista "olet sitä, mitä syöt", joka heijastelee poliittista ajatusta ihmisestä, joka omilla arkisilla sosiaalisila valinnoillaan rakentaa itseään ja vaikuttaa esimerkillään (lähi)verkoissa. Tässä yhteydessä puhutaan myös 'identiteettipolitiikan' käsitteestä. Se sisältää ajatuksen, että jokainen yksilö itse joutuu konstruoimaan itselleen jonkinlaisen muuttuvan (turva)identiteetin, missä yhdistyvät perinteet ja yksilön omat kokemukset ja reflektiot. Yksilöllistyvässä globaalissa maailmassa (Anthony Giddensin 'elämänpolitiikka') ja riskiyhteiskunnassa (Ulrich Beckin 'sub-politiikka') yksilö joutuu - halusi hän sitä tai ei - myös eettis-poliittisiin vastuutilanteisiin sosiaalisesti ja ekologisesti. Jotkut tutkijat korostavat myös sitä, että yksilöllinen elämä media- ja koulutusyhteiskunnassa sekä markkinoilla muuttuu entistä esteettisemmäksi. Tällä on vaikutuksensa myös yhteiskunnallisiin valintoihin, näkökulmiin ja mediadraamaan.
Toisaalta yksilöllisesti omaksutut elämänpolut, kulttuurit ja itsekuri ovat osa elämäntapaamme. Yksilöt ovat ikäänkuin tuotantovoima. Moderni talous ja yhteiskunta ei voi nojata enää kansanjoukkojen tai luokkien alistamiseen tai summittaiseen hallintaan: tarvitaan kvalifikoituun työhön, joustaviin elämäntapoihin ja kulutukseen kykenevää yksilöä ja hänen kehityksensä turvaamista ja uusintamista. 12
Ympäristömme, maailman tilankäyttö ja suunnittelu ja toisaalta aikataulut (aikakäsitys) ovat monessa suhteessa poliittisia.
Tilannetta voi hahmottaa myös palkkatyöläisen arkielämän pakkojen, tilankäytön ja aikataulujen kannalta. Missä on työväenluokkaisen, työssäkäyvän ja kahden kouluikäisen lapsen äidin poliittisen valinnan vapaus modernissa suomalaisessa helsinkiläislähiössä v. 2001? Kenen määrittelemien ja rakentamien tilojen (julkiset tilat, arkkitehtuurit, reitit, asunnot, tehtaat, kulutuspaikat ja miehen korttelikapakka) ja aikataulujen (nukkuminen, perheen ja miehen 'uusintaminen', kaupassakäynnit, tehtaan eli 'palkkatyön vankilan' alku- ja loppupillit ja tauot sekä työmatkaliikenne). Kun mietimme duunari-äidin tilojen vaihtuvuutta ja valinnaisuutta tai aikataulujen stressaavuutta ja hektisyyttä yhden arkipäivän kierrossa, voimme nähdä niukkuuden. Onko 'vapaus' siinä, että voi valita yhden TV-ohjelman, kirjan tai puheenaiheen (miehensä kanssa) illan myöhäisinä tunteina - tai kenties utooppisen näköalan keski-iästä, jolloin hän voi valita iltaopiskelun, uuden ammatin, miehen tai kevyemmän eettis-sosiaalisen elämäntavan (asuinpaikan tai -tilat)?
Arkisten tilojemme suunnittelu ja karttojen määrittely ja piirtäminen sisältävät omat kulttuuriset valta-ajatuksensa, eron tekemisen, kontrollin ja valinnan paikkansa, poliittisen avaruutensa. Monet feministit puhuvat 'Pelon maantieteestä', millä viitataan naisia fyysisesti uhkaaviin ja pelottaviin tiloihin ja pakkoihin. Moderni keskustelu kaikkialla valvovasta silmästä (atk-tietokantojen kerääminen intiimeistä asioista ja ongelmista, niiden yhdistelmät, lasten kännykkäkontrolli, lääketieteen manipulaatio ja hygieniakontrolli, valvontakamerat) osoittavat myös tilojen kontrollin huikeat näköalat. 13
Pöntinen pohtii artikkelissaan "Vapisetko pelosta?" turvajärjestelmien kehitystä ja vaaroja (http://www.jippii.fi/suomenkuvalehti/?id=72)
Kari Palonen on esittänyt laajassa politiikan määrittelytavassaan erilaisten poliittisten toimijoiden monia mahdollisuuksia politisoida ja politikoida (pelata, tulkita, hyväksikäyttää) aikaan ja tilaan liittyvillä suhteilla, myös yksilön arjen tasolla. Keskeisenä kolmantena ulottuvuutena hän erottaa vielä kielen. Hänen kirjansa otsikko on "Politikointi, politisointi, politiikka - Tulkinta politiikan ajatusmuodon pelikieliaikatiloista" (1993). Politiikka ei merkitse Paloselle sektoria (kannikkaa, lehden tai budjetin osaa tai lukua, sarkaa, aluetta tai erotettavaa erikoisaluetta, taitoa tai kulttuuria) ja ajatusta että ihmiset joko ovat mukana politiikassa tai sen ulkouolella. Hänelle politiikka merkitsee aspektia. Olennaista ei ole se, onko jokin ilmiö poliittinen vai ei, vaan missä ja miten jonkin asian, suhteen, ongelman poliittisuus ilmenee."Millä tahansa ilmiöllä on/voi olla poliittinen aspektinsa, millään ilmiöllä ei ole välttämättä poliittista aspektia, mikään ilmiö ei ole varmasti "suojattu" poliittisuudelta."(Ema, 14.) Puhe politiikasta aspektina merkitsee sitä, että nähdään myös katselijan, toimijan ja lukijan aktiivisuus 'poliittisen' erottamisessa ja tunnustamisessa.
Paloselle poitiikka-sana tai polit-attribuuteilla alkavat termit ovat vain nimiä, se ei sisällöllisesti ja merkitykseltään ole mitään yksiniittistä tai 'annettua'. Tulkintoja on monia, niistä kamppaillaan, ihmiset puhuvat toistensa ohi. Politiikkakäsityksiä ei voi panna paremmuusjärjestykseen tai tehdä niistä Yhtä Suurta Yhteenvetoa. Ne ovat osaksi myös yhteismitattomia. Keskittyessän kieleen politiikan tutkija tulkitsee politiikkaa koskevien puhetapojen tai käsitteiden (käytön) eroja, konflikteja ja muutoksia ja kysyy: "kuka, mitä, miten, milloin, missä, kenelle, missä tarkoituksessa 'puhuu politiikasta'." (Emt., 16-17.) Ei ole olemassa mitään kirjakielisen oikeaa politiikka-ilmausta, millä voitaisin diskvalifioida huonot tai väärät määrittelyt. Vaikka 'polit'-käsitteitä on käytetty aina antiikin kreikasta saakka, niiden merkitysmuutokset ovat olleet dramaattisia. Esimerkiksi 1750-1850 -luvuilla koko yhteiskuntapoliittinen käsiteapparaatti muuttui staattisesta modernin toiminnalliseen ja tulevaisuusorientoivaan suuntaan (käsitehistorian elävä klassikko Reinhert Koselleck 1979).
Politiikan kieltä ja sanankäyttöä, käsitteitä, argumentteja, tyylejä ja symboleja, retoriikkaa, diskursseja (keskustelutapoja, 'puhumoita'), metaforia (kielikuvia) ja sen tradition valtaa tai sen lyyristä uudistavaa kekseliäisyyttä voi tutkia monella tavalla. Edellisen virkkeen kaikki termit voivat olla nimiä koulukunnille "lingvistisen (retorisen) käänteen" (Richard Rorty - Kari Palonen) jälkeisessä yhteiskuntatieteessä (1960-, Suomessa vasta 1980-) ja sosiolingvistiikassa. Ajatus kielestä ja sen merkityksistä tutkimuksen kohteena jakautuu useisiin koulukuntiin hermeneutikoista, eksistentialisteista aina diskurssiteoriaan, jälkistrukturalismiin tai analyyttisen koulukunnan puheaktiteorioihin ja perinteisiin sisällönanalyyseihin. Jotkut tutkivat sosiaalisia tai alueellisia murteita.
Eräät keskittyvät argumentaatioon ja retoriikkaan: miettivät esimerkiksi sitä, keille yhteiskuntapolitiikan ohjelmat kirjoitetaan (yleisösuhde) ja mitä tämä merkitsee valtasuhteiden kannalta (kansalaiset vai valtionvarainministeriö). Käsitehistorioitsija voi lukea sana- ja sivistyssanakirjoja vuosisatojen ajanjaksoilla ja päätyä ajatukseen, että englannin ja saksan termit elävät omaa historiaansa, vaikka molemmissa monimielisyys ja "epävarmuuden ja avoimuuden kasvu" ovat ilmeisiä. Nuorisotutkija voi kerätä nuorten kirjoitusten metaforia ja huomata, kuinka väitetty nuorten epäpoliittisuus tarkoittaa vain etabloituneiden poliitikkojen tapaa väheksyä nuorten omia arvostuksia ja politiikkakäsityksiä. Kaikki asiat, luokat ja instituutiot voivat olla kulttuurisen ja kielellisen määrittelyn kohteina. Salminen (1993, 211-214) kiteyttää tapoja, joillla hallinnon myytit, arvot, uskomukset ja symbolit voivat olla analyysin kohteena.
Monesti valtio-opissakin on haluttu käyttää yksinkertaistettuja vallan määrittelytapoja. Haluttu rajoittaa vaikeita kysymyksiä, ristiriitoja, politiikan tutkimuksen ristiriitaisia näkökulmia (parametrejä). On pohdittu, voiko valtaa jakaa, onko se aina jotakin osapuolta sortavaa (repressiivistä) vai konstitutiivista (poliittiselle sopimisille aukinaista, perustuslaillista, yhteisesti jaettua)? Tarvitsemmeko rakenteellisia (strukturalistisia) termejä sen kuvaamiseen (esimerkiksi sosiaalinen tai taloudellinen pääoma) vai liitetäänkö se subjektin kykyyn toimia ja operoida (innovatiivinen yritysjohtaja tai tutkija)? Onko se resurssi, joka suodaan ihmisille (kielellisessä, taloudellisessa vai sosiaalis-poliittisessa) kontekstissa, johon ihminen ’heitetään’, synnytetään? Periytyykö valta eli onko olemassa jonkinlainen sosiaalisen, kielellisen, taloudellisen resurssin tai vallan deterministinen ’traditio’?
Onko valtasuhteen määrittely enemmän analyyttinen teko kuin normatiivinen (arvottavan maailmanasenteen ottamisen) asenne? Sisältääkö valtasuhteen ei-symmetrisen, epäreilun ja epätasa-arvoisen puolen nimeäminen aina (implisiittisesti) ’joidenkin ylivallan kritiikkiä’? Voiko valtaa harjoittaa vastuullisesti? Voiko valtaapitävää pitää poliittisessa vastuussa - tai tulos-, tili-, selvitys- tai laatuvastuussa? Voidaanko valtaa vastustaa tai kääntää sitä autonomiaksi ja vapaudeksi? Onko valtasuhteista vapautuminen toivottavaa tai mahdollista? Mitä ajatella vallan muodoista, joita sen kohde ei tunne tai tiedosta (mykkä, näkymätön valta, uhka, repressio, indoktrinaatio).
VALTA ONKIN POLITIIKAN TUTKIJALLE SAMAA KUIN TALOUS TALOUSTIETEELLE ? ”Valta on ilmeisesti tärkein organisoiva käsite sosiaali- ja politiikan teoriassa ”(Terence Ball 1992).
Klassisissa lähestymistavoissa on isoja eroja. Toisaalla (1) totaalihistorialliset voimapolitiikan realistit, joille itsekäs ja anarkistinen valta on politiikalle kuin aika historioitsijalle. Toisaalla opit (2), jossa valta on poliittisen analyysin aspekti: politiikka jäsentyy valtakamppailuna, ja tästä valtaresurssista, poliittisen toiminnan mahdollisuuksien laajentamisesta, käydään koko ajan kamppailua huolimatta siitä, että poliitikot puhuvat enemmän (vain) ideaalisista asiatavoitteista. Välittävässä muodossa jätetään (3) valta samansisältöiseksi kuin politiikka, mutta jätetään areenamäärittely jälkimmäiselle (esim. Robert Dahlin moninainen tulkinta, jossa valta kuten politiikka voidaan muotoilla monilla inklusiivisilla tavoilla).
Anglo-amerikkalaisessa maailmassa on pitkään keskusteltu ”vallan erilaisista kasvoista”. Pluralistinen ja käyttäytymistieteellinen (behavioralistinen) ote ja ihmisten välinen valtasuhde –ajatus johtavat vaikeisiin kysymyksiin vallan mittaamisesta ja sen tutkimisen operationalisoinnista (nimeämisestä ja hallinnasta empiirisessä tutkimuksessa). Banaalit, yksinkertaiset tulkinnat saavat vastaansa konstikkaita sosiaalisia suhteita ja rakenteita, joita on mahdotonta mitata. Empiristi ajattelee valtaa ja sen mittaamista tekijän A vaikutusvaltana B:en tai A:n kykynä saada B tekemään jokin teko C. Kriittinen tutkija löytää paljon valtaa vallan porttikongeista ja repressoivista rakenteista, joiden valtaa ihmisen yli on vaikea mitata – pikemminkin tutkijakin voi opettaa hallittuja vapautumaan vallan verkoista. Vielä abstraktimpi tapa ymmärtää valtaa on vallan hahmottaminen kaikkialla läsnäolevaksi positiiviseksi, tuottavaksi, kyvyksi, jolla A voi saada aikaan muutoksen B:n kontekstissa tämän ’edun’ mukaisesti – esim. opettaja voi itsekurin ja aapisen (valistuksen) opettamisen kautta voimaannuttaa oppilaansa. Tällöin ei korosteta kriittisen tutkimuksen mukaista vallan negatiivista puolta, jota moralisoitaisiin tai halvennettaisiin kuten monesti feminismissä ja marxilaisuudessa.17
Turo Virtasen väitöskirjassaan (1994) suomentamassa meillä paljon puhutussa Lukesin vallan kaaviossa18 näkyy hyvin kolmidimensionaalisen kriittisen tutkimuksen merkitys vallan avaamisessa. Pohditaan, liitetäänkö valtaan intressikonflikti (havaittava, latentti, ei-eturistiriitaa). Samalla Lukes omintakeisen johdonmukaisesti erottelee auktoriteetin, vaikutusvallan ja vallan käsitteet samoin kuin nimeää pakko- ja väkivallan mykkinä vallan muotoina, jotka eivät puhuttele meitä auktoriteetin tai retoriikan kautta.
Esimerkiksi koulutus- ja tieteellinen tieto käyttävät nykyään valtaa siinä määrittelyssä, minkä koemme ’totuutena’, ’terveenä’, hyvän maun mukaisena tai normaalina. Vallankin itsekuri, tieto ja tieteen tulo sosiaalisten väestöllisten ja työnjaollisten käytäntöjen muokkaamisen muuttaa valtasuhteita moderneiksi ja meidän silmissä rationaalisesti hallittaviksi. Tiedon ja tutkimuksen objektit, metodit ja tiedoksi ymmärretty ja hyväksytty, tieteellinen totuus, sitä koskevat puhetavat vaihtuvat eri periodeina ihmiskunnan historiassa. Tiedon käytännöt ja asiantuntijuudet muokkaavat käsityksiämme fyysisistä terveysasioista tai yhteiskunnallisesta suotuisasta toiminnasta.
”Ihmisten välisissä suhteissa...valta on aina läsnä....nämä valtasuhteet ovat muuttuvia suhteita, eli toisin sanoen, ne voivat muuntautua, modifioitua, niitä ei anneta yhdellä kertaa ja kaikille...ajatus, että voisi olla.... jonkinlainen keskustelun taso tai yhteinen ilmaus, jossa ikään kuin totuutta koskevat (kieli)pelit kulkisivat ja kiertäisivät vapaasti , ilman vastusta tai esteitä, ilman pakkoa ja ilman pakkoefektejä, näyttäytyy minusta utopiana....ollaan sokeita sille, että valtasuhteet eivät ole jotain pahaa sinänsä, joista tulee kunkin vapautua. En usko olevan yhteiskuntia ilman valtasuhteita.” (Foucault 1988, 11-12, 18).
Michel Foucault (1980 ja ks. tulkinnasta, mm. Helén 1994) on nimi, jota ei voi ohittaa puhuttaessa vallan ja politiikan laajasta mieltämistavasta. Tälle vuosikymmen sitten AIDS:iin kuolleelle modernille klassikolle oli koko ajan selvää se, että myös tieteellinen totuus, "käsitys normaaliudesta" ja järki ovat viime kädessä hyvin historiallisia ja muuttuvaisia. Tieteemme ja tietomme maailmasta ei perustu jatkuvuuteen, vaan maailmankuvamme ja sitä tukevien kulttuuristen käsitysten ja disipliinien (kulttuuriset järjestykset, hyvän maun ja järjen mukaiset arvot ja totuudet) kehityksen (usein dramaattisiin) murroksiin. Foucault tutkiikin juuri näitä murroksia: miksi jonkun asian tai ilmiön normaalius ja totuus muuttuu - mitkä tekijät ja instituutiot (uskonto, pedagogiikka, tiede, palkkatyö) tulevat väliin, osoittautuvat voimakkaiksi ja muuttavat aiemmat tulkinnat, totuudet ja kulttuuriset koodit "vanhentuneiksi tai falskeiksi". Hän pohti itse asiassa sitä, miten "ihmisestä" (yksilöityvästä toimijasta) tuli moraalinen, tiedollinen ja sosiaalinen subjekti. Länsimaisten yhteiskuntien toimintamekanismien tutkimusta hän nimitti genealogiaksi ja normaaliuskäsitysten historiankirjoitusta 'arkeologiaksi'.
Kyse onkin arjen 'mikrokosmoksesta' tai 'mikrovallasta', ruumiin poliittisesta teknologiasta" tai biovallasta. Käytännöistä, näkymättömistä normeista ja vallasta sekä traditioista ja disipliineistä, ajattelutavoista - jotka järjestyksenä, valtana tai sen verkkona ohjaavat, jäsentävät, järjestävät ajatuksiamme esimerkiksi koulutuksesta ja sen todistuksista elämämme pyhimpinä tarkoituksemukaisuusarvoina. Koulutusta ja todistusta ei ole aina ollut: mitkä tekijät ovat nostaneet sen yksilön arvoa ja menestystä ohjaavaksi ja mittaavaksi (usein kiistämättömäksi) ohjenuoraksi. Hulluutta, valetta, terveyttä, rationaalisuutta tai seksiä on määritelty sangen eri tavoin jopa viimeisen sadan vuoden aikana. Foucault kysyy, mistä määritelmät nousevat ja minkälaisen aseman ne saavat ihmistä koskevissa teknologioissa ja biovallan käytössä. Minkälainen subjekti (ihminen) näiden disipliinien puitteissa muotoutuu?
Toisaalta jotkut kulttuurikoodit törmäävät toisiinsa: sukupuolen koodit saattavat tuottaa joskus esimerkiksi ristiriitaisen strategisen valintatilanteen koulutus- tai työelämämaailman kanssa (perheellinen nainen ja vaativa työ). 14
Biovallan historiallisia syntylinjoja, variaatiota ja murroksia pohtiessaan Foucault päätyi sen modernisuuteen:" Se alkoi järjestyä 1600-luvulta lähtien kahden navan ympärille. Yhtäältä ihmislajista ja sen elämästä tuli poliittinen kysymys niiden keskustelujen ja toimintojen myötä, jotka kietoivat väestön, valtion ja vaurauden yhteen. Toisaalta reformit ja kokeilut sotaväen harjoituskentillä, kouluissa, sairaaloissa, köyhien työlaitoksissa ja vankiloissa politisoivat ruumiin kurivallan kautta. Nämä kaksi kietoutuivat toisiinsa seksuaalisuuden figuraatiossa 1700-luvun lopulta alkaen."(Helen 1994, 274-75.) 15
Sivilisoitumisen eteneminen ei merkitsekään vain hyvinvoinnin ja (sosialidemokraattisen) edistyksen laajenemista, vallattomuutta ja yksilöiden suverenisuuden kasvua. Monessa mielessä moderni kontrolli henkistyy, tarkentuu ja totalisoituu, kun vanhan tradition, uskonnon, isän ja suvun, patukkavallan ja uhkailun tai ruumiisiin puuttumisten käytännöt väistyvät. Moderni huolenpito - toimeentulotuet, räätälöinnit, verkostoitumiset, elämänhallinnat, kolmannen sektorin soppajonot - voi olla uusi askel vallan laajenemisen ja yksilöiden paikan näyttämisen ketjussa. Hyvinvointivaltiolle ja sen kehittämiselle Foucaultillakin oli vaikea löytää vaihtoehtoa.
Monet aikamme poliittiset diskurssit pohtivatkin sitä, tuleeko hyvinvointivaltion käsivarsia laajentaa vai vetää takaisin sosiaalisten ongelmien kentällä.
Tapio Onnela pohtii "huumepolitiikan sotaa ja hoitotyötä" (http://users.uty.fi/taonnela/huumesota.html)
Riita Pyysalo puolestaan kuvaa kärjistynyttä mielenterveysongelmaa ja auttajien puutetta (http://www.jippii.fi/suomenkuvalehti/?id=554)
Sivilisoituminen (henkisen itsekurin kasvu) on oiva esimerkiksi siitä, miten kasvavassa määrin me kuritamme itse itseämme. 16
Valta on Foucaltille usein produktiivista, tuottavaa. Tuottamalla jonkin uuden kulttuurisen jäsennystavan ja hierarkian nouseva sosiaalinen ryhmä saattaa 'edetä' ja kehittää hyödyllisen systeemin tai normin itselleen. Esimerkiksi kapitalismin tehdassali ja sen työn organisoinnin ja kontrolloinnin keinot olivat vallankumouksellisia. Työläisen kurin kehittyminen pakosta, pomojen katseen ja työajan kontrollista taylorismiin (tieteeseen ja mittaamiseen), tulosvastuuseen ja jälkifordismiin (kulutus ajaa duunaria suorituksiin) osoittaa erään tällaisen produktiivisuuden ketjun. Armeijan mekaanisen käskykurin ja "rivimarssittamisen" dynamisoituessa ja strategisten liikkeiden vallatessa alaa, niistä tuli tehokkaampia. Rangaistuslaitosten, luostarikoulujen, sairaaloiden ja vankilan sisäisen kontrolli henkistyy keski-ajan jälkeen. Niiden tilankäytön ja kohteiden järjestämisen ja katseen valvonnan periaatteet monipuolistuvat ja dynamisoituvat. Ruumiillisten rangaistusten ja kärsimysten käyttö vähenee - 'moderni' häpeää niitä.
Henkiset hoidot, kurinalaisuudet ja niiden oppi-alat ja tieteet tunkeutuvat näihin modernisoituviin laitoksiin. Henkisen itsetreenauksen kasvu (learning by doing, terapia, sosiaalityö, papit, hygienia) tulevat osaksi vankiduunia (tarkentuvat tieteenalat, professioiden käsivarret ja disipliinit, sosiaalityö ja -pedagogia, kriminologia - jopa "hoitotiede"). On kuljettu pitkä matka keski-ajan rangaistusmäeltä (missä vangitun ruumis silvottiin, tervattiin ja rikottiin hevosilla pelotusnäytökseksi ja esimerkiksi muille) aikamme hoitolaitoksiin. (Leikillisen pirullisesti sanomme, että skandinaaviset vankilatkin ovat hoitolaitoksia, eivät enää oikeita vankiloita.) Olemme tulleet monenlaisen lääketieteen, psykologian ja psykiatrian, sosiaalipedagogian, hoitoon ja hoidosta pois saattaviin ja yksilöllisen terapian muotoihin ja instituutioihin, "edistyksen" maailmaan. Kaikista stigmoista (mielisairaaloiden ja vankiloiden eristäminen ja leimat) tai fyysisistä rangaistuksista (vangin aika, tilat ja seksi) ei ole irtauduttu ja ajoittain puhumme jopa niiden kiristämisestä. Foucaultille kontrollin, valvonnan ja kurin henkistymisen historia, siis itse asiassa itsekurin kasvun (siveellistymisen, sivilisoitumisen) tarina, on perushistoriaa. Tämän vuoksi koko perinnettä usein kutsutaankin sivilisaatiokritiikiksi, sivistyneen yksilön arkeologian kirjoittamiseksi.
Viitteet
1. Suomalainen perinne ei liittynyt vain ruotsalaiseen 'statskunskapiin' (alunperin deskriptiivinen ja tilastollis-empiirinen, valtiotiedon jakamisen intressi) vaan suomalaisen tieteen metropoli oli saksalaisella kielialueella ja erityisesti "Allgemeine Staatslehressä" (sananmukaisesti Yleinen valtio-oppi). Tästä tuli omintakeisten tulkintojen saattelemana myös nimi helsinkiläiselle politologian (politiikan tutkimuksen) disipliinille. Brotherus jakaakin valtiotieteet (ahtaassa mielessä) Allgemeine Staatslehren keskeisen intellektuellin Georg Jellinekin tapaan oikeudellisiin ja sosiaalisiin valtiotieteisiin. Viimeksimainitut yhteiskunnalliset tieteet jakautuvat puolestaan 'teoreettisiin' kuten esimerkiksi yleinen ja erityinen valtio-oppi ja 'deskriptiivisiin' kuten valtiotieto.
Brotherus ei halunnut ollut luonnontieteilijä (naturalisti) vaan halusi pohtia valtion olemusta päätymättä luonnonomaisiin säännönmukaisuuksiin. Allgemeine Staatslehre -traditio (1880-luvulta Suomessa aina 1950-luvun taitteeseen saakka) nojasi laajemminkin filosofiseen pohdiskeluun ja empiiriseen (kokemusperäiseen) yhteiskunnallisten ilmiöiden "valtiotieteen" perinteeseen. Tällöin luonnonlait korvautuivat humanistisemman ihmisen toiminnan pohdinnan ja tyypittelyn tieltä. Jotkut "Allgemeinen" edustajat puhuivatkin terävästi oikeuden ilmiöiden ymmärtämisen januskasvoisuudesta; toisaalta tuli ymmärtää normien oma loogisuus, suhteet ja järjestys - toisaalta lain tulkinnan hankaluus tai sen muutoksen ymmärtäminen oli mahdollista vain sosiologisella, yhteiskunnallisesta ponnistavalla silmällä. Esimerkiksi rahvaan nousua poliittisiksi kansalaisiksi tai vaalikelpoisuuteen ei ole helppo selittää vain oikeuden sisäisellä logiikalla, vaan se vaatii modernin dynaamisen ajatuksen sosiaalisesta työnjaon muutoksesta ja poliittisesta mobilisaatiosta (teollinen kapitalismi ja sen murros siittää ajatuksen uusien dynaamisten sosiaalisten, taloudellisten ja poliittisten ilmiöiden selittämisestä).
Aluksi "Yleinen valtio-oppikin" oli ollut aika juridistista, lakitieteellistä normien johdattelua. Sen yleislinja kuitenkin merkitsi lakipositivismin monopolin vastustamista vallankin valtiontutkimuksessa. Lakipositivismi viittaa tässä oikeustieteelliseen perinteeseen, missä koko valtiollis-yhteiskunnallinen elämä on mahdollista jäsentää kattavien legaalisten (laillisten) normien avulla. Tieteenala väheksyi filosofisia erotteluita, historiallisten ja poliittisten seikkojen merkitystä sekä näki valtiosääntöoikeuden tiukasti yhteiskunnallisen järjestyksen perustana. Suomalainen keskustelu 'realistisen' valtio-opin tarpeesta, sen perustaminen ja identiteettikamppailu vallankin suhteessa juristeihin aina 1950-luvulle saakka muotoutui pitkälle juuri Allgemeine Staatslehren oppihistoriaa vasten (Jellinek, Richard Schmidt ja näihin selvästi etäisyyttä ottaneet ja jo selvästi politiikan välittävän ymnmärtämisen tavan ilmentäjät Hans Kelsen ja jopa Max Weber).
Myös Suomessa olivat monet juristit laajentamassa tieteenalansa realismia ja muotoilemassa erityisen valtio-opin oppituolin perustamista: patriootti ja ensimmäinen suomalainen "pääministeri" Rafael Erich, joka toimi yhtä lailla kansallisen kuin kansainvälisenkin oikeuden tuiomarina, kirjoitti jo varhain, kuinka varsinkaan kansainvälisen oikeuden sopimuksia ja normitulkintaa on mahdotonta eritellä vain oikeuden termein. Tarvitaan myös realistista ja suurten valtojen voimasuhteista lähtevää realismia ja taustojen tuntemusta. Kerrotaan, että nuori Hans Morgenthau - myöhempi realistisen ja kylmän sodan opin kuulu intellektuelli - sai merkittäviä impulsseja juristi-Erichiltä. Suomalaisrealismin taustalla onkin usein oma poliittinen historiamme, Venäjän/Neuvostoliiton odotusten ennakointi.
2. Ainoat päättelyn tavat, mitä oikeuden ja oikean normin soveltamista vaaliva juristi voi harrastaa, ovat deduktio (aiemmat normien sovellukset tai normatiiviset tulkinnat) tai ennakkopäätökset. Syvempien syiden etsiminen ei kuulu juristille (esim. rikoksen taustalla, luokkataistelu, mustasukkaisuus tai yhteisön perinne). Puhdas juristi edustaakin meille realististen tieteiden edustajille yksikantaista ja lakikirjaansa muodollisesti rakastavaa ylituomaria tai virallista syyttäjäviranomaista.
Realistisemmin, poliittisemmin ja historiallisemmin orientoitunutta tyyppiä tässä vertailussa edustaakin taas vainukoiramainen, skeptisempi ja monimielisempi "dekkari" tai tutkiva komissaari, esimerkiksi George Simenonin etsivä Maigret tai Harri Nykäsen Raid-Sarjan komisario Jansson. Nämä tutkivat konteksteja (taustoja), ristiriitoja sekä intressejä ja motivaatioita (motiiveja). Jossain vaiheessa tongittuaan taustoja ja ristiriitaisia oikeuskäsityksiä ja etuja he osaavat vastata korrektilla tavalla kysymykseen "miksi" ja jäljittää tapahtumainkulun logiikan (sodan, konfliktin, murhan, laittomuuden tai laillisuuden rajat ylittävät petokset, vallankumoukset) ja ratkaista tapauksen tai vain todeta tapahtumainkulun ja olla voimattomia "todellisten syyllisten" edessä tai joskus "katsoa tapahtumia läpi sormien" asioiden kohtuullisuus ja oikeudenmukaisuus silmämääränä. Ylituomarille ja oikeuspositivistille esimerkiksi mustasukkaisuutta tai luokkavihaa ei ole olemassa kun niitä ei ole lakikirjassa kirjoitettuna olemassa, realistinen salapoliisi tai yhteiskuntatieteilijä taas selittävät tapaukset ("keissit") vasta näitä realistisia inhimillisiä ilmiöitä vasten tai niiden osana.
Vasta oikeussosiologia ja -historia sekä uudet kriittiset perinteet ovat kyseenalaistaneet oikeuspositivistisen perinteen asemaa Suomessa. Valtio-oppineet ovat joutuneet jo varhain ahtaan oikeustieteen tulilinjalle vallankin "järjestysideologian" Suomessa, 1920- ja 1930-luvuilla. Useat oikeudellisen perustuslakijärjestyksen puolustajat (esim. professori Hermansson) kytkivät tieteellisessä tulkinnassaan lait jumalalliseen alkuperään ja suojelivat näin niitä tulkinnoilta ja muutosvaatimuksilta - vallankin vuoden 1918 kapinan 'epäpyhää' vastaan. Toisaalta, esimerkiksi edesmennyt professori Jussi Teljo muistelee, kuinka 30-luvun lopulla valtio-oppineiden ja juristien välillä oli kinaa tasa-arvopykälien tulkinnasta. Juristit väittivät, että "jokainen kansalainen on tasa-arvoinen lain edessä" ja että "kansanvalta Suomessa kuuluu kansalle" kun kerran perustuslait näin määrittelevät. Teljo taas mielsi asemansa kriittisenä räksyttäjänä (kreikan Kynos - koira), joka empiirisillä ja realistisilla tutkimistavoillaan voi tieteellisesti osoittaa, että juristien tasa-arvo -puhe on vaarallista idealismia.
Teljo totesikin ilkikurisesti 1950-luvun alun yliopistokateederilta, kuinka suurimmat akateemisen valtio-opin viholliset eivät olekaan epätieteellinen teologia tai tieteeseen salakuljetettava kommunismi (marxismi) vaan vaarallinen ja voimakas oikeustiede ja sen monopoli valtiolliseen totuuteen. 1950-luvulla saattoivat arvostetutkin oikeustieteilijät väittää, ettei politiikkaa - esimerkiksi puolueita ja työmarkkinajärjestöjä - voinut tutkia, koska niiden laillista asemaa ei vielä tuolloin ollut (perustus)laissa tunnustettu. Jos lakikirja ei tuntenut ongelmaa, sitä ei ollut olemassa.
3. Koivisto kamppaili pääministeriydestään kekkoslaista K-linjaa vastaan (1981) ja jälkimmäiset yrittivät kampittaa häntä vetoamalla presidentin tahtoon ja haluun kaataa Koiviston ministeristö ja näin estää hänen pääsynsä tulevien vaalien kannalta auvoiseen asemaan vt. presidentiksi. Kekkonen oli itse tuossa vaiheessa sairautensa vuoksi ulkopuolinen, hänen auktoriteettinsa oli hiipunut ja häntä käytettiin K-fraktion pelissä.
Koivisto vetosikin tuolloin tri Paavo Kastarin väitöskirjaan vuodelta 1940 ja totesi, että jo tuolloin oli esitetty oikeustieteessä tulkinta, jonka mukaan ministeristö tai sen yksityinen ministeri eivät joudu eroamaan, jos he nauttivat eduskunnan enemmistön luottamusta. Tämän eduskuntakeskeisen eli parlamentaarisen tulkinnan vastakohtana Suomessa oli usein varsinkin Kekkosen aikaan toimittu laajan presidentinvallan tulkinnan varassa, jolloin presidentti saattoi ilman mutkia erottaa hallituksen tai sen ministerin kysymättä suoraan eduskunnan kantaa. Kastari sai aikoinaan monet "tukkapöllyt" aikansa oikeusrofeetoilta ja syytteet tulkintansa vulgaariparlamentarismista ja "poliittisesta puoskaroinnista". Koiviston kanta voitti vuonna 1981. Miksi? Kirjoitettu laki oli pysynyt samana kymmeniä vuosia, mutta poliittiset voimasuhteet muuttuivat - Koivisto nousi ja Kekkonen laski. Voisiko olla parempaa esimerkkiä siitä, kuinka oikeuspositivismi on voimaton tulkitsemaan perustuslain tulkinnan poliittis-historiallista muutosta - siinä tarvitaan realistista valtio-oppia. Siinä ei pidä kysyä vain asioiden legaalisuuden (laillisuuden) vaan asioiden tulkintaa ohjaavien valtasuhteiden ja legitimisyyden (oikeaksi, oikeudenmukaiseksi koetun tai hyväksytyn) perään!
Realistisen valtio-opin tien raivaamisella ja juristerian ja oikeustieteen "mollaamisella" on siis pitkä historiansa suomalaisten yliopistointriigien piirissä, asiantuntijakamppailu jatkuu. 1970- ja 1980-luvulla yhteiskuntatieteilijät nokittelivat juristeja monissa professiokilpailuissa, mutta EU-jäsenyys on tutkimuksen mukaan palauttanut juristien asemia poliittisesti relevanteissa instituutioissa. Toisaalta juristit eivät enää haluakaan esittää, että heidän tieteenalansa olisi yleinen valtiollinen tai yhteiskunnallinen jäsennysperusta, heidän tehtäväkseen jääkin oikeuden omien omalakisten ilmiöiden normiperustan ja soveltamisen vartiointi, millä on korvaamaton asemansa oikeusvaltiossa.
4. Jos vaikkapa Helsingin Kontulan nuoriso alkaa kapinoida koulussaan, siihen puuttuvat ensin opettajat, rehtori, kuraattori ja psykologi. Mutta jollei tämä auta, paikalle tulevat poliisit ja jos "kapina leviää" poikkeustilanteen tai armeijan ryhmät ryntäävät paikalle. Myös arkisemmin on helppo nähdä, että valtion hienovaraisen ohjauksen taustalla on tolkku järjestysvalta: juopumispidätykset, mielenosoitusten ja liikenteen kontrolli tai aseidenkanto julkisilla paikoilla osoittavat tätä.
Myös asevelvollisuuden tai siviilipalvelun suorittaminen on selkeä ja joidenkin mielestä yksilöllisyyttä ja eettisyyttä nöyryyttävä yleinen tilanne, jolloin yksilö voi tai joutuu nöyrtymään valtion ja fyysisen vallan edessä. Sotilasvalan riitissähän yksilö juhlallisesti vannoo luovuttavansa (Jumalan edessä tai ilman kristillistä kaavaa) henkensä valtion ja laillisen esivallan käyttöön. Eivät sivarit tai totaalikieltäytyjätkään pääse valtiota pakoon. Puolivakava vitsihän kertoo, kuinka sivarit pääsevät perinteisen "rihlapyssysodan" syntyessä miinapolkujen kävelijöiksi - ilman asetta! Tämän kirjoittajakin sai aikoinaan kokea, kuinka sivarikin on valtiollisen fyysisen kontrollin pihdeissä. Olin sivaripaikkani lähistöllä Espoon Leppävaaran kirkon pihapiirissä jakamassa siviilipalveluesitteitä kutsuntoihin osallistuville nuorille miehille. Muutaman minuutin kuluttua armeijan kantahenkilöt yrittivät ajaa minut pois alueelta ja uhkasivat tarttua kiinni minuun. Varoitin heitä tästä viittaamalla ennakkotapauksiin, oikeusjärjestyksemme "kelseniaaniseen" hierarkiaan ja (YK:n) ihmisoikeussopimuksen asemaan sen huipulla ja niin edelleen. Kirkon eli kutsuntapaikan ulkopuolella olevat kadut kuuluivat lopulta heidänkin mukaansa siviilitoimijoiden alueeseen.
Tämän huomasin viimeistään silloin kun poliisien "Maija" kurvasi viereeni ja nuoret poliisimiehet aikoivat vetää minut pois esitteitä jakamasta. Varoitin taas fyysisestä koskemattomuudestani ja kansalaisoikeuksista sekä toistin armeijan miehille latelemani asiaa koskevat normit. Tästä alkoi varsinainen "nokkapokka": väliin rikosrekisteriäni tarkisteltiin, väliin pojat soittelivat nimismiehelleen...Tilanne ratkesi yksilön, valtion ja sotilasvoiman kiinnostavaan rajanvetoon. Pyysin poliiseja piirtämään katuun liidulla viivan, jonka takana saattaisin virallisesti toimittaa kansalaisoikeuttani - mihin he vastasivat, ettei "julkisella paikalla voi noin vain ...mihin tahansa liidulla viivoja piirrellä!"
Kansalaisen ja kansallisen armeijan suhde on tietenkin monimutkaisempi ja vain harvat kieltävät täysin lojaliteettinsa. Suomalaisnuorilla - ja jopa naisilla - on kansainvälisesti suhteellisen luja usko kansallisarmeijaan ja sen legitiimisyyteen (vrt. Venäjä ja Saksa, missä kieltäydytään paljon, joko legaalein perustein tai pakenemalla). Filosofi von Wright onkin joskus tokaissut, kuinka kansanarmeija on radikaalisti palkka-armeijaa demokraattisempi. Palkka-armeija ja sen teknologia liikkuvat rahasta, mutta kansanarmeija ei lähdekään ketä tahansa vastaan! Toisaalta 'jellinekkiläinen' valtion fyysisen auktoriteetin määritys näyttää armeijan kiertämättömyyden, valtio ikäänkuin tarvitsee sotilasresurssinsa. Jos mietimme uutta valtiollista luonnetta (vrt. erit. Weberin laaja valtion määritelmä jäljempänä tässä luvussa) omaavaa yhteisöämme EU:ta ja eurooppalaisia turvallisuushankkeita, voimme helposti huomata, kuinka sielläkin kehitysvaatimukset ja järjestys monien mielestä vaativat omia jonkinlaisia sotilaallisia joukkoja, fyysisen sanktioivan voiman.
5. Samalla ryhmätason kollektiivit hahmottavat, jäsentävät ja ohjelmoivat toisilleen vaihtoehtoja ja kamppailun osapuolia. Keskeinen liittoutuminen ja varautuminen erilaisten uusien poliitisten tilanteiden (konstellaatioiden) varalle tapahtuu myös ryhmien välisissä (esi)sopimuksissa. Politiikka on intensiivisesti läsnä juuri tässä kamppailussa, pelissä ja 'väännössä', missä saa hahmonsa keskeiset poliittiset päätökset - ovat ne sitten budjettipäätöksiä, hallituspohjia, rauhantekoja, kielteisiä vastauksia aloitteisiin tai lehmänkauppoja. Välittävän politiikan käsityksen kannattajat korostavatkin usein, että poliittiset päätökset saavat vain muodollisen siunauksen itse valtiollisissa instituutioissa (eduskunnan päätöksissä, valtioneuvoston muijankopautuksissa tai presidentin siunauksissa).
Reaalipäätökset on hierretty, pelattu ja sovittu jo aiemmin, keskeisten poliittisten ryhmäedustajien palavereissa ja "saunailloissa". Vain harvoin politiikan päätökset "ovat auki" loppuun saakka. Edellinen ydinvoimaäänestys on tästä hyvä esimerkki: puolueet eivät hallinneet eduskuntaryhmiään, edustajilla oli "vapaat kädet" ja "lobbaajat" kävivat kuumana. Kukaan ei tiennyt, mikä lopputulos olisi. Politiikan peli oli tasapäinen, ennakoimaton eli kontingentti - ja juuri silloin se on (kuten urheilussakin) kaikkein fasinoivimmillaan. Mikään osapuoli ei käytä ylivaltaa, pelaajien virtuoosiset taidot sekä yksittäisten henkilöiden ja tilanteiden ratkaiseminen osana "joukkueiden" toimintaa nousevat keskiöön. Tässä dramaattisessa ja jännitteisessä kitkaprosessissa poliittiset päätökset saavat muotonsa. Valta- ja poliittinen kamppailu, epäsymmetriat ja strategiat ovat kuvassa mukana. Valinnoissaan kollektiiviset toimijat joutuvat pitämään silmämääränään yhtälailla pelin menestystekijöitä (tila, yhteistyö, valta-asemat) kuin vastuutaan muille toimijoille ja kannattajilleen/äänestäjilleen/asialleen.
6. Kriittisen teorian mukaan ristiriitojen varjoalue säilyy, vaikka luokkaideologiat, nationalismi, uskonto ja jopa 'rationaalinen' (tiede) ovat menettäneet asemansa kollektiivisesti ihmisiä jakavina suurina arvoperustoina. Ihmisryhmien edut ovat jakautuneet uusilla tavoilla, globaalin talouden valta ja "systeemi" (talous ja hallinto) ovat syöneet elämismaailman kommunikatiivista kykyä (vrt. Salmisen 1993 käsityksiä hallinnon reformien suunnasta, 43-49). Habermasilla onkin paljon keskusteltu ongelma siitä, miten "herruudesta vapaa keskustelu" ja sen vaatimat keskeiset yhteiset käsitteet ja julkisuus - demokraattisen päätöksenteon edellytykset - voivat kehittyä myöhäisteollisessa yhteiskunnassa, joka on monella tavalla segmentoitunut ja systeemin päämäärärationaalisuuden pauloissa. Habermasin (2000) mukaan mikään politiikassa ei liiku, jollei se kosketa ihmisten kokemuksiin perustuvaa mielipide-ulottuvuutta, missä on myös emotionaalisia ja eettisiä aspekteja. Nykyiset valtapuolueet - esimerkiksi sosialidemokraatit - pelkäävät polarisaatiota ja populismia ihmisten mielipiteissä, varsinkin "vaaliyön jälkeen". Suunnanmuutos ja poliittinen hyökkäävyys puuttuvat politiikasta. Talouden (kansainvälisten markkinoiden) ja politiikan suhdetta ei kyetä aktualisoimaan.
Toisaalta medioiden "plebeijiläinen demokratia" ja sen persoonallistuneet mielipidemaailmat sekä markkinatutkimukseksi palautuneet julkiset suhteet ja mielipide-erot eivät systeemin logiikkaa myöskään häiritse. Habermasin mukaan hyvin koulutettu ja kyyninen nuoriso voisi olla tälle vaihtoehto noustessaan osallistuja-asemiin. Puolueiden "marketit" ja byrokratiat voivat murtua, puolueissa on vielä virtuooseja, vielä siellä henkilöt ja asialistat voivat vaihtua: "Maverickeille meillä on aina oltava tilansa, luoja varjelkoon meitä berlusconeilta ja ros-perooteilta" (ema.).
7. Oikeat 'puolueet' eivät ole Gramscin mukaan useinkaan r.p.-mallisia (rekisteröityneitä vaalipuolueita) vaan "kollektiivisia intellektuelleja", jotka kykenevät artikuloimaan ja esittämään historiallisesti ja kulttuurisesti toimivan tulkinnan sosiaalisista ongelmista ja voimista. Näin esimerkiksi 1960-luvulla "Kekkosen" ja "Ei-kekkosen" puolueet olivat olennaisia poliittisen kulttuurin jäsennysperustoja Suomessa. Kekkonen kykeni luomaan historiallis-poliittisen blokin (mm. sosiaalivaltio, puna-multa kansanrintama, neuvostosuhteet ja -kauppa, omalajinen historiantulkinta ja flirtti nousevan uusvasemmiston kanssa "lastenkutsuilla"...) ja vakiinnuttamaan sen valtiossa ja valtiovallan avulla. Usein kollektiivinen intellektuelli on dynaamisimmillaan kun sen johdossa on nopealiikkeinen virtuoosi. Gramsci erotteli 'puolueensa' ajattelijat kahteen kategoriaan: traditionaalisiin (opettajat, papit, koulutetut) ja orgaanisiin (kentän, yhteisöjen ja maakunnan itseoppineet tulkit ja ilmaisijat) intellektuelleihin, joilla molemmilla oli paikkansa puolueiden ideologian kehittämisessä.
Gramsci itsekin oli mukana italialaisessa tehdasneuvostoliikkeessä ja kommunistisen puolueen ideologina. Ennen valtaanpääsyään Mussolini kuunteli parlamentissa kyttyräselkäisen ja 1950-senttisen kielitieteilijän, Antonio Gramscin, puhetta ja tokaisi, kuinka hän valtaan päästyään vangitsisi Gramscin aivot. Ja ne myös teljettiin, Gramsci kirjoitti suurimman osan tuotanostaan kirjeissä vankilasta. Muutamat niistä on julkaistu myös Suomessa, vankilavihkoina. 2000-luvun taitteessa jotkut globaalin pääoman kritisoijat ovat turvautuneet Gramsciin analysoidessaan markkinoiden vallan legitimiteettiä. Talouden vapaa myllertäminen (aloite) maailmassa ilman poliittista kontrollia ei ole gramscilaisen tulkinnan mukaan mikään luonnollinen tai annettu asia. Me olemme itse poliittisesti antamassa pääomalle sen legitiimin paikan ja roolin, edustaa ja organisoida yleistä etua maailman mitassa.
8. Tämä voi tapahtua esimerkiksi Michelsin tapaan, joka halusi osoittaa Saksan sosialidemokraattisen puolueen oligarkkisuuden kaikista puolueen kansanvaltautopioista huolimatta. Samaa voi yrittää myös sellaisten vihreiden ja feminististen ryhmien ja puolueiden suhteen, jotka julistavat elävänsä ilman organisaatiota ja johtajia. Samoin voi kyynisesti miettiä, sitä vaihtuvatko suomalaiset talouspoliittiset eliitit vaaleissa vai vaihtuvatko vain vanhoja taloudellissosiaalisia etuja ajavat "kasvot"? Ovatko presidenttien perässähiihtäjät aina samat miehet - pysyvät valtiovierailujen delegaatiot? Vanhan talouspolitiikan aikana eli sitkeästi vitsi paperiteollisuuden D-standardista. Kun selluloosatehtaiden käyttöaste laski, tehdassammioiden sellun pinta putosi D-tasolle: välittömästi tämän jälkeen insinöörit soittivat hallituksen talousministereille ja seuraavana päivänä tehtiin tarvittava Devalvaatio ja paperikaupan kilpailukyky ratkaisevasti parani ja Suomen talous tervehtyi.
Esimerkki puhuu suomalaisen politiikan riippuvuudesta yhdestä tai harvoista taloudellisista eliiteistä (sektoreista). On myös väitetty, että Ruotsissa on ollut avoimempi demokratia kun siellä on ollut enemmän eliittejä taloudellisista, infrastruktuuri-, koulutus- ja teknologiapolitiikoista kilpailemassa. Suomessakin tilanne on nyttemmin toinen, metallin ja 'high-techin' noustessa metsäsektorin rinnalle - toisaalta paljon puhutaan "Nokia-Boys-networkista" uutena suomalaisena eliittinä. Jos siis eliittejä on enemmän kuin yksi, ne kilpailevat: monopolit ja vallan kartelliasemat murtuvat keskinäisen toran ja monipuolisen julkisuuden oloissa. Jo vanha Montesquien oppi vallan kolmijaosta (toimeenpano, lainsäädäntö ja tuomio) nojaa samaan ajatukseen estää vallan keskitys, "panna herrat kyräilemään toisiaan".
Monesti myös vallankeskityksen ja yksipuoluemaissa poliittisen kulttuurin muutosta voi hyvin analysoida eliittien kierron ja murrosten avulla. Voi esimerkiksi kysyä, mikä sai Neuvostoliiton vanhan eliitin hyväksymään uuden sukupolven teknokraatin Gorbatshovin valinnan neuvostojohtoon? Miten tällainen siirtymä oli mahdollinen? Oliko tähän eliitinkierron uuteen vaihteeseen syynä pelko, minkä Gorbatshov eksplikoi: jollei mitään tapahdu maan kilpailukyvyssä ja teknologisessa kehityksessä ja asevarustelu vie valtaosan kansakunnan resursseista, on seurauksena kehitysmaakierre, myös vanhalle eliitille? Siksi piti neuvostokansan raitistua, edetä "oikeasti" teknisessä tehokkuudessa ja tehdä aseriisuntasopimuksia?
9. Yhteiset ideologiat syntyvätkin Downsin (1957) mukaan juuri sen vuoksi, että informaatiomme yhteiskunnallisista eduista ovat puutteellisia ja epätäydellisiä. Puolueet juuri rakentavat löyhiä ohjelmia maksimoidakseen omaa etuaan vaaleissa; yksilöt säästävät aikaa ja vaivaa voidessaan valita itselleen läheisimmän puolueen ja vaatimuslistan. Näin eksaktin loogisilla ja matemaattisilla malleilla voidaan analysoida sitä, miten intensiivisesti puoluevaihtoehdot artikuloivat ('kalastelevat') kansalaisten erilaisia etuja yhteiskunnan suunnassa (kilpailuastelmat, toimijoiden määrä ja erot). Poliittisten ryhmien strategisessa toiminnassa siis saattaa olla yhteisiä piirteitä ja selviytymisratkaisuja - ainakin "laskennallisella" tasolla.
Riker (1962) on problematisoinut koalitionmuodostuksen ehtoja (esimerkiksi parlamentissa, missä rakennetaan hallitusohjelmaa ja -pohjaa, budjettia tai pelivaran sisältävää lakikokonaisuutta). Selkeässä peliteoreettisessa asetelmassa - "nollasummapelissä", missä kaupankäyntiehdot ja informaatio ovat kaikien tiedossa ja "toisen voitto on toisen häviö" - muodostetaan useimmiten maksimaalisen pieniä koalitioita (hallituspohjia, äänestysblokkeja tai hyötyjä jakavia liittoja). Saavutettu suhteellinen etu jokaiselle sopimusosapuolelle on näin suurin. Esimerkiksi suomalaisessa parlamentarismissa tällainen ideaalinen koalitio on sellainen, jonka yhteisvoima on mahdollisimman vähän yli 100 kansanedustajan (niukasti yli puolet parlamentista). Rationaalisen toiminnan teorian liepeillä pohditaan myös paljon ns. vapaamatkustajan ongelmaa. Sen taustalla on myös eräänlainen pohdittu etuargumentti: miksi osallistua tai äänestää, jos kerran ilman sitäkin jotkut muut hoitavat ja ratkaisevat yhteiset asiat ja ongelmat? Demokratian paradokseista puhutaan paljon: nekin usein jäsentävät ryhmä- ja agendavalintojen vaikeutta. Yksi tällaisista on Condorcetin paradoksi. Jos kolmen henkilön tai ryhmän (A-C) preferenssit eli suosituimmuusjärjestys (1-3) eroavat seuraavan periaatteen mukaisesti (A: 1, 2, 3; B: 2, 3, 1; C: 3, 1, 2) niin, mikä voisi olla "kansanvaltainen" tai korrekti yhteinen ratkaisu?
Päätöksentekoa voidaan yrittää analysoida rationaalisuusoletusten mukaisesti myös riskin tai epävarmuuden vallitessa (Paloheimo-Wiberg 1997, 279-285). "Riskitilanteessa" (karkea esimerkki; otatko mukaan huomiselle työmatkallesi sateenvarjon vai et?) poliittisen valitsijan tulee osata laskea ja optimoida erilaisten vaihtoehtojen tuottamat hyödyt (utiliteetit). Jos sääennuste kertoo, että huomenna sataa X%:n todennäköisyydellä, voit analysoida omat hyötysi neljän tilanteen varassa: (a) sataa ja otat mukaasi sateenvarjon; (b) ei sada, mutta sateenvarjo on mukana; (c) sataa, mutta jätit varjon kotiin; (d) sadetta ei tule ja varjo on kotona. Osatessaan täsmentää eri vaihtoehtojen hyödyt, voi toimija ratkaista sateenvarjon kotiin jättämisen (c ynnä d) ja mukaan ottamisen (a ynnä b) hyödyt ja haitat.
Myös erilaisia vaalijärjestelmiä ja niiden formaalista luonnetta äänestäjien tahdon ilmaisijana ja artikuloijana voidaan analysoida mallien avulla. Kymmenkunta vuotta sitten pohdittiin valtio-oppineiden piirissä (Hannu Nurmi 1987, Dag Anckar 1988 ja Pertti Suhonen 1988) erilaisia järjestelmiä ja esimerkiksi niin sanottu hyväksymisäänestys-periaate nousi esiin. Jotkut uskoivat, että tilanne, jossa valitsija voisi antaa äänensä kaikille "hyväksymilleen" ehdokkaille olisi tyydyttävin ja näin kansalainen voisi sisällyttää äänestyslippuunsa vallitsevaa käytäntöä enemmän informaatiota. Jotkut taas otaksuivat, että näin valittaisiin "ymmyrkäisiä", "kaikkia miellyttäviä ehdokkaita" ja ehdokasasetelma tihentyisi poliittiseen 'kompromissikeskustaan' ja vähiten ärsyttäviin ehdokkaisin ja asioihin. Jännittävää keskustelussa oli se, että hyvin ja loogisesti argumentoitu valtio-oppineiden vaihtoehto ei saanut juuri populaareja kommentteja. Tämäkin osoittaa politiikan ja sen järjestelmien vertailun tunteenomaisen ja ideologisen ulottuvuuden ja perinneriippuvuudet. Luonnontiedemäisen varma tietokaan ei sitä jaksa aina liikuttaa.
10. Traditio viittasi perinteisiin usein näkymättömiin vallan perusteisiin. Legaalis-byrokraattinen malli nojaa yhteiskunnallisten päätösten ja niiden valmistelun avoimuuteen, laillisuuteen (lait, säännökset ja proseduurit) ja byrokratian laajentamiseen. Rationaalisen hallinnan kehitys ankkuroituu tehokkaan talousjärjestelmän kehitykseen (tilinpito, budjetointi ja talouden johtaminen). Weberin historiallista kehitystä kuvaava ideaalimalli, byrokratia, on teknisesti ylivoimainen ja universaali periaate. Se voittaa alaa yhtä lailla julkisissa kuin yksityisissäkin organisointitavoissa. Julkisten ja kirjallisten sääntöjen laadinta sekä virkojen toimivaltapiirit ovat johtamistavan kulmakiviä. Niiden relevanssin ja rajojen määrittely ja koulutuksen saaneen virkamiehistön kyky hallita teknisin säännöin toimivaa kokonaisuutta kuuluvat byrokratian kuvaan.
Samoin Weber alleviivaa sitä, ettei hallintohenkilöstö omista virka-asemaansa enempää kuin tuotanto- ja hallintavälineitäkään. Näin virkamies on henkilökohtaisesti vapaa ja auktoriteetin alainen vain virkavelvolisuuksiensa osalta. Rekrytointi tapahtuu ammattipätevyyden ja vapaan sopimussuhteen perusteella. Hallinnon kokonaisuus ja virat on organisoitu tiukan virkahierarkian mukaan, joka luo perustan myös koneiston valvonnalle, valitussuhteille ja kurille sekä toimenhaltijan eläkkeelle ja palkalle. Virka on hoitajansa päätyö ja urallaan hän ylenee virkaiän ja ansioiden perusteella, joita arvioi esimies. Oma etu, emootiot tai traditionaalinen mielivalta eivät siis haittaa byrokratian ideaalimallia.
Karismaattinen johtajuus ja legitiimin vallan resurssi liittyy jonkin yksilön poikkeukselliseen kykyyn tai symboliseen merkitykseen, (ilmaisu)voimaan, pyhyyteen, sankarillisiin tekoihin tai esimerkillisyyteen. Usein kyse on myös poikkeuksellisista poliittisen järjestelmän vaiheista - kriisistä, jolloin sen traditioiden tai hallinnon laillisten konventioiden avulla ei kyetä ratkomaan politiikan isoja ongelmia. Joku tulee, osoittaa suuntaa ja "laittaa kellon taas käymään" - ja se 'jokin' on karisma. Tutkijat kiistelevät karisman määrittelystä, mutta useat weber-eksegeetikot ("mitä-weber-todella-sanoi"-lähilukijat) ovat sitä mieltä, että juuri tämä 'jokin, erityinen' -extratekijä kaikessa määrittelemättömyydessään, ilmaisu- ja luottamusvoimassaan muodostaa karisman (auktoriteetin, auran). Karismaattisten johtajien resurssit todella poikkeavat uskonnosta, sotilaallisesta ja muista macho-auktoriteeteista (Hitler, Lenin, Mannerheim, Kekkonen, Saddam Hussein) matriarkaalisen, 'herkän', eettisen ja esteettisen suuntaan (Olof Palme, Gandhi, Tarja Halonen tai Joschka Fischer)?
11. Jos vaikkapa Helsingissä nousee esiin aloite sillan rakentamisesta Suomenlinnaan, politiikon on vaikea välttää kannanottoa - 'nahka'päätöstä sillan puolittaisesta (puoliväliin) rakentamisesta on vaikea perustella.... Näin on, vaikka ihmisten ja asiantuntijoiden erilaiset näkökulmat ja arvokannanotot poikkeavat suuresti toisistaan (työllisyys-, ekologiset, turismin kehittämis- ja arkkitehtooniset argumentit) ja kukaan ei tiedä, mitä ajattelemme ja arvoistamme ajankohtana, jolloin silta valmistuu tai jää tekemättä. Ratkaisu tehdään usein niukoista, yhteismitattomista ja ristiriitaisen epävarmoista asioista. Silmämäärä ei-valmiiseen, hallitsemattomaan ja kyky heittäytyä omine vaihtoehtoineen peliin melko varmana siitä, että vain harvoin oma idea tai kanta kestää loppuun saakka ja puhtaana, on poliitikolle tunnusomaista - Weberin ideaaliatribuuttien mukaan. Suomalaisia poliitikkoja on usein kritisoitu piiloutumisesta asiantuntijoiden ja ekonomistien taakse - hikisen ja julkisesti riskiä ottavan ottelun välttämiseksi. Haavikon mukaan suomalaiset poliitikot tulevat usein mukaan "potretteihin" ja "pikari-lasi -tilaisuuksiin", joissa juhlitaan poliittisten rakaisujen (esim. tupo-pöytä) syntyä mutteivat uskalla pelata avoimin voimin ja kortein itse ottelun prosessia ja valmentautumisvaihetta.
Edesmenneistä poliitikoista Urho Kekkosta ja Johannes Virolaista pidetään erilaisina, mutta ottelurohkeina vastuun kantajina. Kekkonen oli monimielinen ja pelasi usein moniakin pelejä yhtä aikaa ja rohkeasti - aina niin, että hän kykeni pelaamaan jopa omalla 'vastuullaan', tekemään siitä ainutkertaisen ja lopulta jotenkin korvaamattoman. Virolainen taas on ollut avonaisempi ja "kansanvaltaisempi". Kun hän hävisi puoluejohtajakamppailun aikoinaan Paavo Väyryselle, hän totesi: "Pulinat pois, kansanvalta on puhunut!" Joskus, kun tulopolitiikan osapuolet (ay-johtajat, mtk-laiset herrat ja työnantajat) innokkaasti halusivat tunkea hallituksen talouspoliittiseen päätöksentekorenkaaseen ja istuntoon, kerrotaan Virolaisen vaatineen tupomiehiä poistumaan, sillä "tämä karsina ja vastuu kuuluu vain meille, poliitikoille!"
12. Menestyminen elämässä - koulussa, työssä ja henkilökohtaisissa jutuissa - on asia, joka ratkeaa yksilötasolla. Puhutaan hurjasta juoksusta, missä tuotetaan ja 'trimmataan' "yritteliästä yksilöä" (suomalaisen koulun läpilyövä periaate 1990-luvulla). Nuoret myös uskovat ihmiseen "oman onnensa seppänä" ja joutuvat tekemään "joustavasti" (vrt. muotisanat 'flexible' ja 'mobile') elämäntapavalintoja ilman selkeitä ja kollektiivisia velvoitteita tai standardeja, mihin liittyy usein myös eettisiä ja poliittisia aspekteja.
Tämä kilpailun ja yhteiskunnallisten valintojen yksilöllistyminen merkitsee myös sitä, että kilpailussa heikosti menestyvät yksilöt usein autonomisoivat vaikeutensa ja syyttävät kaikista ongelmistaan vain itseään. Tällainen kehitys on myös kiihdyttänyt erilaisia ja usein kaupallisia yksilön itsehoidon ja itsekehittämisen oppirakennelmia ja konsultteja. Mutta se on merkinnyt myös sitä, että elämäämme koskeva sosialisaatioprosessi on entistä yksilöidympi ja räätälöidympi. Vanhemmat trimmaavat meitä kilpailukykyisiksi, riskin kohtaamiseen pystyviksi yksilöiksi kymmenin harrastuksin, elämyksin ja kulttuuripääomin. Joidenkin tulkitsijoiden mukaan tässä yksilöiden normaalistamisen ja 'tuottamisen' maailmassa myös se elämänpiiri, joka on ihmisen välittömässä omassa hallinnassa ja valinnassa, saattaa radikaalisti supistua. Esimerkiksi nuoret etsivätkin eettisen ja kulttuurisen ilmaisuvaransa (vastarinnan) ja identiteettipoliittiset tilansa juuri estetiikasta (tyylit, retoriikkka, luonto- ja puhtausmetaforat), (omassa käytössä olevasta) ruumiistaan (liikunta, alakulttuurit, pukeutuminen, tukkamuodit, lävistykset, eleet) ja alakulttuurien itseilmaisusta (hip-hop, heavy- tai perinteinen rock).
Julkinen valta pyrkii räätälöimään kaikille omat etenemispolut, jo varhain puuttumaan yksilön tasapainoisen kasvun häiriöihin. "Psyykkaamisella" on monet kasvot. Entistä yksilöllisemmät ja usein asiantuntijoiden tietovaltaan liittyvät puuttumiset (vrt. edellä Faircloughin ajatukset yhteiskuntapalveluiden hyödykeperustaistumisesta ja uusista diskursiivisista tekniikoista ja ammateista) yksilön elämään pyrkivät entistä varhemmin ja entistä tiukemmin yksilön persoonallisen ja mentaalisen tasolla huolehtimaan hänen kasvustaan ja "normaalistamisestaan". Sosiaalitarkkaaja ei toivota meille "vain hyvää jatkoa" myöntäessään meille kuuluvan universaalin toimeentulotuen; hän myös tekee meidän kanssamme yksilöllisen, räätälöidyn selviytymissuunnitelman niiden ongelmien (päihteet, parisuhde, itsetunto, yksilölliset kompetenssit) voittamiseksi, jotka ovat tuottaneet taloudellis-sosiaalisen toimeentulo-ongelman.
Elämäntavan politiikka tai kansalaisyhteiskunnan vaihtoehtojen luonti on siis monessa suhteessa hankalaa. Vaihtoehtoisista kulltuureista ei sattumalta puhuta usein myös marginaalikulttuureina. Käsite onkin kaksimielinen. Toisaalta se viittaa syrjääntymiseen (segregoitumiseen tai 'uloslyöntiin') sosiaalisten ja kulttuuristen vallan kehiltä - toisaalta se viittaa 'itse-haluttuun-marginaaliin'. Termiä käytettiinkin ensimmäisen kerran intellektuaalihistoriassa kuvaamaan juutalaista vahvaa kulttuuria, jolla on etäisyytensä metropolien ja kansakuntien valtakeskuksiin ja joka juuri tämän vuoksi on vahva vaihtoehto. Elämäntapa on niin monin sidoksin kiinni modernin maailman kulttuurissa, koulutuksessa, perhemallissa ja palkkatyöläismaailmassa, että utopioita tavoittelevat poikkeamat peruselämänkaarista vaativat hintansa. Jotkut myös katsovat, että elämänpolitiikan harkinta (reflektio) ja kirjo ovat vain läntisen hyvinvointiyhteiskunnan ihmisten ja keskiluokan itsenäisten ryhmien käsillä.
13. Polemiikki arkkitehtuurista ja sen jälkimodernistisuudesta pirstoo meidän käsityksiämme yhtenäisestä rakennustaiteellisesta ympäristöstä. Globaaliriskit tekevät (Tsernobylin jälkeisestä)Telluksesta yhteisen paikan ja riskin meille kaikille - halusimme tai emme. "Toimi paikallisesti - ajattele globaalisti" motto kuvaa kansallisten rajojen madaltumista. Monet hyvinvoivat nuorisosukupolvet identifioituvat uusien globaalien (hybridien, miksattujen) kulttuurien, foorumeiden ja tilojen tasolla, eivät enää kansallisten, kollektiivisten tai kiinteiden (yhteisö)paikkojen piirissä. Onko maailma täällä tänään - median kaukonäkijän (saksal. 'Fernsehen') katseella havainnoituna? Vai nousevatko uudet etniset jaot (Idän uskonnot) vanhojen kylmän sodan tilajakojen paikalle? Tarvitsemmeko uusia vihollisia tai viholliskuvia, "toisia" (jotka asuvat siellä) oman eheytemme ja identiteettimme takeeksi?
Aikataulut ovat poliittisia. "Tehtaan pillin" (palkkatyön) vankila ei vielä ole kuollut, vaikka (ei enää kontrolloituun työaikaan, pakkoon tai fyysiseen paikallaoloon sidottu) tulosvastuuideologia tunkeutuukin voimalla elämäämme. Koko elämän jatkuvaa 'tuloksentuottamista' ja jatkuvaa koulutusta käydessämme tuloksen tuottaminen ja sen tuottamat (kulutus) palkinnot ovat jo niin sisäistettyjä, ettemme enää laske aikoja (ylitöitä) ollenkaan tai erota työnteon paikkaa ja kotia. (Avoimen)Yliopisto-opiskelijan lukujärjestys voi olla vankila, työelämä-aktiviteetteihin sidottu muutoslupaus tai loppuun saakka trimmatun itsekurin ilmaus: kulttuurin hyvän maun tai edistyksen mittari, hyvän todistuksen tae! "Time is Money!" - ajatus leviää ympäri maailmaa Lapista Kiinaan ja Euroopan syrjäkylille.
Tuotantoaikataulujen rinnalle nousevat kulutusaikataulut: lomat, (alennus)myynnit, sesongit, vuodenajat, tv-ohjelmasarjat, monistettavat tuotteet ja palvelut, ääni- ja kuvatallenteet - 'sarjallisuus', kulttuurituotteiden markkinoistuminen ja toisto tuovat palvelut kaikkien ulottuville, mutta samalla ne usein käyvät esimerkkeinä vapaa-ajan valinnan ohuudesta tai 'vieraantuneisuudesta'. Valinnat eivät aina olekaan niin omia ja yksilöllisiä, vaan saattavat olla ilmaus globaalista kollektiivisesta yksiulotteisuudesta (Coca-Cola ja 'kauniit-ja-rohkeat' -sarjat kansainvälisinä ikoneina), kompensatoriikasta (tavaralla korvataan jotain henkisempää tai suvereenimpaa) tai arjen tyhjyydestä.
Moderni politiikka on monessa suhteessa ihmisen sosiaalistumisen ja kasvun aikataulun suunnittelua ja takaamista. Oman ajan ja turhan sekä leikin ajan 'Panttauksen' takana odottaa maailma. "Kun koulu päättyy, niin elämä alkaa." Ajatus länsimaisesta itsekurista ja instrumentaalisesta (Weberin tavoiterationaalista) valistuksesta sisältää oman tilan- ja ajankäytön ekonomiansa. Juuri aikaa ja tilankäyttöä sääntelevä kulttuurimme ja sen edellyttämä sofistikoitunut itsekuri on "fiksuutemme" salaisuus. "Mustat miehet kiikkuvat keinuissaan" - "Me hikoilemme, valistamme itseämme, luovumme leikistä ja pelistä, teemme töitä." Pohjanmaalla todettiin kouluikäisen iltapäivistä ja illoista: "Ei pirä lasketella ('laskea mäkeä', KP) ja leikitellä - perse penkkiin, katse kelloon ja voit päästä elämäs etehenpäin!"
14. Historiallisia valta-ajatuksia ja -bunkkereita vastassa voi olla myös poliittisia oppeja, mutta Foucault väheksyy 'politiikkaa' valtasuhteiden kyseenalaistamisena, jolloin hallitseminen/hallinta jotenkin väistyisivät. Vallan paljastaminen, loukkaaminen, sen muuttaminen tai siitä vapautuminen (emansipaatio) ei ole mahdollista täydellisesti. Sen luonne voi muuttua. Michelin sivilisaatiokritiikki jäsentää vallan aina läsnäolevana, mutta muuttuvana ja produktiivisena. Se ei henkilöydy, se on pikemminkin osaamisen resurssi tai kyky, joka joko on meillä tai sitten ei. Valtakentillä törmäämme toisiimme, valta on toimintaa näillä kentillä.
Valta ei ole vain ylivaltaa, pakkoa tai väkivaltaa tai sanktion uhkaa, pikemminkin se on jotain abstraktimpaa ja produktiivisempaa, monimutkainen strateginen suhde. Se ei ole siis vain kyky toteuttaa jotain tai A:n valta B:hen tai A:n tapa saada B tekemään jotain. Näin esim. opettajan kysyvä ja dialoginen (klassinen) auktoriteetti väkivallan, legaalin hallitsemisen, pakkovallan ja manipulaation maailmassa ei palaudu yksinkertaisiin vallan malleihin. (Vrt. näkymättömästä vallasta, sosialisaatiosta ja miesten vallasta, Berndtson 1996, 37-38, 43, 124-25 ja 136-38.)
15. Meille - pitkään sivilisoiduille - nämä asiat ovat vieläkin tuttuja. Seksuaalisuutta ja sen normeja opetetaan meille osana väestöpolitiikkaa, kansanterveyttä ja siveellisyyttä. Vasta hiljattain kansalliset seksuaalipolitiikan säännöt ovat moniarvoistuneet - ja nainen on tullut mukaan enemmän subjektina ja seksuaalipoliittisena toimijana. Seksuaalisesta nautinnosta ja masturbaatiosta voi puhua - niiden aiempi stigma (leima, esimerkiksi poikatyössä) sairautena tai panttaamisen kohteena on muuttunut, nyttemmin nämä asiat ovat normaaleja asioita, edellytyksiä rikkaalle seksuaalisuudelle. (Toisaalta historian pitkässä linjassa, myös ennen 1600-lukua, seksuaaliset normit ovat väliin tiukentuneet, väliin niitä ei ole vartioitu.) Muun muassa koulut, armeija ja perhe ovat olleet instituutioita, joissa ruumiillinen kontrolli on hitaasti muuttanut muotoaan, seksuaalisuus on ollut tällaisten (abnormaaliuden suhteen tapahtuneiden) rajanvetojen, 'sivistyneen' hygienian ja ruumiillisen rangaistuksen legitiimejä paikkoja.
Silti Foucault ei esitä stereotypioita, ajatuksia alkuperäisestä tai mahdollisesta vapautuvasta (emansipoituvasta) seksistä, vaan katsoo, että sen normaalius on aina määrittelykamppailun kohteena. Seksuaalisuuden vapaudenkaan teesit tai aikakaudet eivät saa Foucaultilta synninpäästöä. Läntinen maailma on viktoriaanisten tapanormien jälkeen oppinut puhumaan monista seksuaalisuuden muodoista ja entisistä synneistä, mutta samalla nämä muodot ovat tulleet uudenlaisten puhetapojen ja kontrollien piiriin. Ylipäänsä vallan verkot eivät millään "ihmisen tuottamisen" tai keskinäisen "toimeentulon" saralla voi täysin lakata. Hän karttaa poliittisia utopioita ja haluaa aina kertoa, minkäluonteinen (ja miten perusteltu) kulttuurinen järjestys on.
16. Emme tarvitse enää opettajaa tai valvojaa luokkahuoneessa ollaksemme 'hiljaa', kaivelematta kolojamme, nypistelemättä tai fyysisesti häiritsemättä muita opiskelijoita. Emme leiki, rakastele tai paini - heitä kärrynpyörää - luokkahuoneessa, vaikkei opettaja ja hänen apurinsa koko ajan katsellaan ja karttakepillään vartioi meitä. Luovumme mielihyväperiaatteista tai siirrämme ja panttaamme nautinnot ja sopivankokoiset kurittomuudet niille suunnitelluille paikoille ja ajoille. Olemme fiksuja - me teemme sen itse, luovumme leikkimästä ja karaistumme, saavutamme oppimistuloksia ja todistuksia. Silti luokkahuone, sen rivit ja istumajärjestys ovat jääneet optimaalisesta modernin ajan alun (katse)kontrollirakenteesta (1600-luvun jälkeisestä luostarikoulusta) elämään - emmekä aikuisenakaan usein kysy, miksi pulpetissa-istuminen on sellaista kuin se on, koululaisen itsestäänselvää! Olemmeko oikeasti "ikuisia koululaisia"? Mitä tehokasta ja kevyttä siinä on?
Meille suomalaisille sivilisoituminen on tapahtunut suhteelliseen myöhään. Meille on aika vaikea suhtautua kriittisesti esimerkiksi koululaitokseen. Viemme vaikka väkipakolla lapsemme ainoaan mahdolliseen oppimisen ahjoon - itki lapsemme tai ei "leikin kuoleman" edessä. Toiseksi esimerkiksi; Jouko Turkan tv-sarja -tulkinta Kiven "Seitsemästä veljeksestä" halusi osoittaa dramaattiset veljesten polut "metsäläisestä" (puoli-animaalisesta, sivistymättömästä) "kylille" (siisteyteen, rippikoulun ja lukutaidon ja lopulta pyhan perheen piiriin). Mikä voikaan olla oivallisempi sivilisaatio(vallan) tarina. Mutta miksi vieroksuimme kuvausta ja turkkalaista fyysistä teatteria. Ehkä emme uskalla tunnustaa/tunnistaa 'esimodernia' meissä - näin lähellä, 1700-1800 -luvuilla? Kriittinen koulukunta (klassikot Horkheimer ja Adorno 1972) on omalla komealla tavallaan jäjittänyt läntisen valistuksen ja itsekurin alkuperää (Weberin ja Habermasin tapaan). Heidän mukaansa juttu alkaa Odysseuksen retkiltä, jolloin hän pystyi ohittamaan seireenien saaren viettelykset. Hänhän sidotutti itsensä ja miehistönsä tavalla, että lautta saattoi ohittaa saaren ja sen eroottiset viettelykset, potentiaalisen kuoleman. Tulevat satamat olivat mahdollisia Odysseukselle! Ovatko ne meidän koulujamme, nokioitamme ja itsehoitomenetelmiämme?
17. Kiista vallan kasvoista
Colin Hay (2003) pelkistää kiistan vallan kasvoista kolmeen dimensioon:
|
Yksidimensionaalinen ulottuvuus |
Kaksidimensionaalinen ulottuvuus |
Kolmidimensionaalinen |
Edustajat |
Dahl, Polsby, klassiset pluralistit |
Bachrach ja Baratz, uus-elitistiteoreetikot |
Lukes, marxilaiset, uusmarxilaiset ja radikaalit elitisti/pluralistiset teoreetikot |
Vallan käsite |
Valta päätöksentekona |
Valta päätöksentekona ja työjärjestyksen, agendan, tuottamisena |
Valta päätöksentekona, agendan ja suosituimmuusjärjestysten (preferenssien) tuottamisena |
Analyysin keskiössä |
Muodollinen poliittinen areena |
Muodollisen poliittisen areenan lisäksi sitä ympäröivät vallan käytävät |
Kansalaisyhteiskunta yleensä, erityisesti julkinen sfääri, yleinen mielipide (missä suosituim-muusjärjestykset luodaan) |
Menetelmällinen näkökuma |
Äänten ’laskeminen’ ja päätökset niiden tekemisen foorumeilla |
Vallan käytävien etnografia, millä selvitetään epävirallisen vallan agendaa luovaa historiallista prosessia |
Ideologiakritiikki – missä osoitetaan se, miten toimijat väärinymmärtävät materiaaliset ja muut intressinsä |
Vallan luonne |
(Läpi)Näkyvä ja helposti mitattavissa oleva |
Sekä näkyvää että näkymätöntä (agendan asettajille tiedossa), mutta sitä voidaan tehdä läpinäkyväksi sisäpiiritiedolla |
Laajasti näkymätön – valta vääristää näkemyksiä ja muokkaa preferenssejä; se tuleekin demystifioida, paljastaa ja auttaa vallanalaisia |
Vallan ymmärtäminen päätöksenteon areenana (yksidimensionaalisesti) muistuttaa meitä suppeasta politiikan määrittelytavasta. Vallan mieltäminen epävirallisten voimien kohteena ja vallan osin näkymättömissä olevan käytäväpolitiikan maailmassa muistuttaa meitä välittävästä politiikan määrittelystä (kaksidimensionaalinen ulottuvuus). Vallan mieltäminen pitkälle näkymättömäksi, osaksi arkisia tottumuksiamme ja päiväjärjestyksiä, itsekuria muistuttaa meitä laajasta politiikan ilmiön määrittelytavasta (kolmidimensionaalinen ja produktiivinen valtakäsitys).
18. Lukesin malli
