Tässä verkkoluennossa pyritään pohtimaan sitä, kuinka modernisaatiokehitys on vaikuttanut (kansalais)yhteiskunnan, poliittisten voimien (kollektiivien) ja valtion välisiin suhteisiin varsinkin viimeisen vuosisadan kuluessa. Näitä termejä käytetään arkikielessä sangen sekavasti ja ne ovat teorian ikuisuuskysymyksiä. Parlamentaarikotkin jättävät usein erottelematta valtion (julkisen) ja yhteiskunnan (epäviralliset sosiaaliset yhteisöt ja rakenteet kuten perhe ja alueyhteisöt). Tuore keskustelu hyvinvointivaltiosta ja hyvinvointiyhteiskunnnasta on kuitenkin esimerkki siitä, kuinka sosiaalisten ongelmien ratkaisuvastuuta koskevassa keskustelussa mietitään vastuun jakamista virallisten instituutioiden ja kansalaisverkkojen yhteistyössä.
Kansalaisyhteiskunnan käsitettä ei pidä sekottaa esimodernin ajan yhteisön käsitteeseen. Vanha yhteisöllisyys (heimot, kaskiviljelyryhmät Suomessa) perustui sisäistettyihin tapoihin ja järjestykseen. Jos vaikkapa joku suku oli saanut haltuunsa auktoriteetin ja sen symbolin - vaikkapa 'jäniksenkäpälän' - ja yhteisön jäsenet luottivat tähän valtaan järjestyksen lähteenä, yhteisö toimi. Tällöin ei kuitenkaan voi puhua voi kansalaisyhteiskunnasta, jossa kansalaiset tai heidän ryhmänsä olisivat nousseet esiin ja olisivat tietoisia itsestään (identiteetti, julkisuus, järjestäytyminen) ja he muodostaisivat (mykkää) valtaa kyseenalaistavan voiman. Siirtymä traditionaalisesta yhteisöllisestä vastuusta erillisten instituutioiden (kunnat, valtio) varassa tapahtuvaan oikeudenmukaisuuteen saa tulkintansa kuulussa Emile Durkheimin teoriassa. Hän puhuu siirtymisestä mekaanisesta solidaarisuudesta (yhteisön tuki ja järjestys) orgaaniseen solidaarisuuteen (teollinen työnjako, vaihtotalous ja erillisen sosiaalista tasapainoa ylläpitävän julkisen voiman kehitys). Friedrich Tönnies puhuu samasta muutoksesta. 'Geimeinschaft' viittaa perinteiseen yhteisöön, kun taas 'Gesellschaft' liittyy modernimpaan työnjaon maailmaan, missä ihmisten väliset sosiaaliset suhteet ja riippuvuudet eivät ole enää yhtä välittömiä.
Kun kansalaiset mobilisoituvat (kansallisvaltio, yleinen mielipide, uudet luokat ja ryhmät, uudet ongelmat ja rahvaan järjestäytyminen sekä demokraattiset uudistukset) voidaan puhua modernin kansalaisyhteiskunnan synnystä. Tällöin sen ryhmiä ei voi ohittaa järjestystä, yleisiä normeja ja sosiaalisia ongelmia koskevissa ratkaisuissa. Omien yhteiskunnallisten kokemustensa perustalta järjestäytynyt kansalaisyhteiskunta muodostaa myös poliittisia voimia (kansan- ja valistusliikkeitä, uskonnollisia ryhmiä, puolueita, etujärjestöjä). Tämä mobilisaatio luo perustan kansalaisten ja julkisen vallan (kunnat, valtio ja myöhemmin esim. EU) vuorovaikutukselle ja mittelölle - itse asiassa poliittiselle järjestelmälle. Kansalaiset, heidän poliittiset orgaaninsa ja julkinen valta osallistuvat yhteisten ratkaisujen tekoon.
Valtio ei ole aina toiminut hyväksytyllä tai laillisella tavalla kansalaisyhteiskunnan yläpuolella, sen auktoriteettina - eivätkä poliittiset puolueet ja järjestöt ole aina olleet kamppailemassa valtiollisista asemista sekä takaamassa keskustelua ja vastuullisia suhteita valtion ja kansalaisten välillä. Missä näissä maailmoissa (sfääreissä, tasoilla) muhii 'politiikka'; missä ovat 'poliittisesti' kuumimmat paikat kussakin kehityksen vaiheessa? 'Politiikan' paikka yhteiskunnan, 'kollektiivisen' tai suhteen ei ole itsestäänselvä tai stabiili - päinvastoin, se on muuttunut dramaattisesti viimeisten sadan vuoden aikana Suomessa. Tätä muutosta hahmotetaan tässä luvussa.
Max Weberin klassinen käsite traditionaalinen eli perinteeseen tukeutuva vallankäyttö viittaa valtasuhteisiin, jotka olivat vallitsevia ennen modernia ja demokraattista valtiota ja poliittista järjestelmää. Tällaiset perinteeseen sidotut vallankäyttömuodot ovat usein annettuja, mykkiä eikä niitä voi kyseenalaistaa. Ne mahdollistavat vallankäytön mielivaltaisuuden - etenkin siinä mielessä, että vallanalaiset ihmisryhmät eivät voi suojautua hallitsevien (mieli)vallalta, kyseenalaistaa heidän ratkaisujaan tai vaihtaa päälliköitä. Ne perustuvat usein yhteisöllisiin ja uskonnollisiin perinteisiin, joilla valta on tehty oikeutetuksi ja hyväksytyksi (legitiimiksi). Traditionaali vallankäyttö siis voi olla sangen hyväksyttyä ja toimivaa (funktionaalisesti tehokasta). Kysymys on viime kädessä ihmisten uskosta vallankäyttäjän toimien mielekkyyteen. Valta kulkee suvussa, perustuu johonkin perinteiseen riittiin tai se on saatu uskonnon pyhien normien mukaisesti suoraan jumalalta. 1
Traditionaalisena aikana (jolloin valta oli yhteisön rakenteessa) ei voida edes puhua valtion ja kansalaisyhteiskunnan eroamisesta tai niitä välittävistä poliittisista voimista. Vasta moderni maailma erottaa yhteiskunnallisen vallankäytön ja valtiollisen vallan toisistaan - samalla poliittiset voimat (laajoja kansalaispiirejä keräävät puolueet, yhdistykset, liikkeet ja kansalaismielipidettä luovat julkisuudet syntyvät.
Kansalaisyhteiskunnalla (vrt. engl. Civil Society ja saks. Lebenswelt, 'elämismaailma') viitataan tässä niihin toimintavapauksiltaan ja tiloiltaan muuttuviin elämänalueisiin (käytäntöihin) yhteiskunnassa ja kultuurissa, jotka ovat vapaita valtiollisesta sääntelystä ja kontrollista (tai niillä on ainakin jonkinlainen oma elämä tai suhteellinen vapaus). (Berndtson 1996, 41-48.) Esimerkiksi useiden valtioiden takaamat kansalaisten perusoikeudet (kokoontuminen, ilmaisu- ja järjestäytymisvapaus) viittaavat tähän alueeseen ikäänkuin valtiovallan vastaisena ja sitä poliittisesti koettelevana kenttänä.
Joskus puhutaan yksityisestä (privaatista) tai traditionaalisten poliittisten normien maailmasta kansalaisyhteiskuntana. Tällöin esimerkiksi eettiset ja harrastusvalinnat tai kasvatus-, ruokailu- ja rakastelutavat jäävät kansalaisten oman valinnan, itsehallinnan tai perinteen vaalinnan tai kehittämisen piiriin. Monissa kulttuureissa valtio ei ole keskiössä päätöksenteon tai ihmisten identiteetin vaalimisen ja kehittämisen kannalta: valtio on pikemminkin vain turvayhteisö (Yhdysvallat liittovaltiona) tai kyseenalainen valtakeskitys ja -koneisto, jota vastustetaan (esim. autonomistien käsitys Espanjasta). Kansalaisyhteiskunnan järjestys perustuukin tällöin ei-valtiolllisiin perusteisiin - esimerkiksi uskontoon, talouden tuottamiin selviytymisperiaatteisiin tai yhteiskunnallisten voimien tasapainoiluun.
Kansalaisyhteiskunta on mielletty eri aikoina ja eri filosofioissa sangen varioivin tavoin. Välillä 'kansalaisyhteiskunta' on haluttu pitää yksipuolisen sivistämisen ja kurittamisen kohteena. Väliin siitä on taas puhuttu ideaalisti, ikäänkuin välttämättömänä ihmisen itsetoteutuksen kenttänä, missä luodaan edellytykset vallan ja monistisen valtion arvostelulle, itse asiassa modernille pluralistiselle elämäntavalle ja valtiolle.
Usein ajatellaan myös niin (Berndtson 1996, kuvio s.54), että kaksi muuta keskeistä modernia yhteiskuntatiedettä - sosiologia ja kansantaloustiede - keskittyvät juuri epävirallisiin ja usein kirjoittamattomiin (lain ja auktoritatiivisen normin mielessä vapaan) kansalaisyhteiskunnan aktiviteetteihin ja säännönmukaisuuksiin. Yksinkertaistaten voisi sanoa, että sosiologia pohtii kansalaisyhteiskunnan kirjoittamattomia normeja (alueiden, etnisten ryhmien ja sukupuolten erot) - ja taloustiede kulutuksen, säästämisen ja tuottamisen epävirallisia säännönmukaisuuksia tai oletuksia. Näin ne olisivat lähempänä kansalaisyhteiskuntaa ja yksilöiden privaattia aluetta kuin valtio-oppi, joka usein pohtii erityisen aseman saaneita virallisia ja kaikkia sitovia normeja (perustuslaki, asetukset, tulonjako- ja palvelujärjestelmät). 'Politiikan' omalakinen kenttä muhisi siis valtion suunnalla, kun taas 'talouden' ja 'sosiaalisen' kentät olisivat itsenäisempiä. Tiedämme kuitenkin, etteivät talouden jutut (tulonsiirrot, maatalouspolitiikka, valuutta- ja korkopolitiikka) tai sosiaalinen järjestys (perhepolitiikka, aluepolitiikka tai etnisten vähemmistöjen suoja) ole riippumattomia valtiosta tai poliittisesta kamppailusta. Usein politiikassa onkin kyse rajanvedosta: miten itsenäisiä firmat tai perheet saavat olla - mikä on yksityisyyden rajat tai suoja?
Ainakin perinteinen 'politiikan' määrittely lähtee siitä, että politiikan ilmiöllä on yhteys julkisiin yhteisöihin ja päätöksentekoon, usein siis juuri valtioon (tai kuntiin tai puolijulkisiin yhteisöihin) auktoritatiivisena toimijana. (Valtion määrittelystä, ks. Berndtson 1996, 36-43.)
Auktoriteetti tarkoittaa tässä sitä, että valtion (julkisen) instituutiot ja päätöksenteko toimivat 'yleisen hyvän' tuottamiseksi ja ne tuottavat kaikkia yhteisöjä - yhtä lailla sosiaalisia kuin taloudellisia toimijoita ja yhteisöjä - sitovia virallisia normeja: lakeja, budjetteja, suosituksia, päätöksiä sodasta ja rauhasta tai kielteisiä päätöksiä esimerkiksi kansalaisaloitteisiin. Valtio ei siis olekaan tämän perinteisen politiikkakäsityksen mukaan mikä tahansa yhteisö, vaan auktoriteetti, yhteisöjen yhteisö - joka ei siedä kaikenlaisten epävirallisten sosiaalisten piirien tapoja ja valintoja. Politiikka saa mielensä eräänlaisen kontrolli- ja toimintamomenttina suhteessa julkiseen valtaan ja sen valintoihin. Jos esimerkiksi romanit turvautuvat omissa yhteisöissään edelleen verikostoon, valtio puuttuu siihen syyttäjiensä oikeustoimien kautta. Jos kommunistit tai anarkovihreät vehkeilevät ja valmistelevat laittomia mielenosoituksia ja kumousta, siihen puututaan. Jos mies tyrannisoi perhettään - hakkaa lapsiaan tai raiskaa vaimonsa - siihen nyttemmin puututaan; perhekään ei ole enää valtion normeilta ja puuttumisilta (interventioilta) suojassa.
Modernimmat politiikan tutkijat katsovat, että kansalaisyhteiskunnan suhde valtiovaltaan on avonainen, muuttuva ja kamppailullinen. Modernimpi käsitys vallasta problematisoi valtion yhteiskunnallisten valtasuhteiden areenana, millä on yhteytensä myös kansalaisyhteiskunnan keskeisiin ristiriitoihin ja ajattelutapoihin - yhtä lailla niiden hallintaan kuin uusien etu- ja arvokonfliktien vaatimiin toimiin. Berndtson ja Jansson puhuvatkin tällöin laajemmasta politiikan ymmärtämisen tavasta. Näin suhde talous- ja sosiaalitieteihin suhteellistuu: moderni valtio joutuu olemaan avoin ja harkitseva - poliittisesti refleksiivinen - suhteessa sosiaalisiin arvokonflikteihin (maaseudun tai globaaliliikkeiden protestit) tai talouden liikelakeihin ja mykkiin pakkoihin (joidenkin tuotantosektoreiden pako halpatuotannon maihin). Varsinkin 1960-luvulta lähtien on Suomessakin ollut vaikeata selvästi rajata sosiaalisen (yhteiskunnallisen), taloudellisen ja poliittisen välisiä maailmoja ja ilmiöitä - niin politiikan arkikeskustelussa kuin tutkimuksessakin. Erilaiset talouden, sosiaalisen ja yksityisen maailman ilmiöt ja kokemukset liittyvät politiikkaan ja päinvastoin, (globaaleilla ja kansallisilla) poliittisilla päätöksillä ja institutionaalisilla normeilla on tuhansin tavoin vaikutuksia ja merkitystä ihmisten arjen kannalta.
Esimodernin vaiheen perinteinen yhteiskuntajärjestys on dramaattisesti järkkynyt keski-ajan jälkeen. Kansallisvaltioiden, demokraattisten vaalien ja kansalaisoikeuksien esiinmarssi, (jälki)teollisen työ- ja kulutuskulttuurin läpimurto, siihen liittyvä rahvaan järjestäytyminen (mobilisaatio), tuotannon ja (sota)teknologian (vallan) produktiivisuuden ja kansainvälistymisen lisääntyminen ovat muuttaneet yhteiskuntien luonnetta ja valtajärjestelmiä. Moderni maailma ei yksinkertaisesti toimi tai kehity ilman järkiperäisiä, julkisia ja tehokkaita poliittisia järjestelmiä, joiden avulla kansalaiset voivat omissa maissaan keskustella, osallistua ja päättää (ainakin periaatteessa) yhteisistä ratkaisuista.
Avoimissa demokraattisissa poliittisissa järjestelmissä vallanjako ei perustukaan enää kirjoittamattomaan perinteeseen tai absoluuttisten ja suvereenien vallankäyttäjien (papisto, kuninkaat) yksipuoliseen määräysvaltaan, organisatorisiin kykyihin tai mielivaltaisiin oikkuihin. On paljon puhuttu ja kirjoitettu kansalaisten ja yksilöiden oikeuksista (valtiovallan ja muiden ihmisryhmien suhteen) ja yhtäläisistä demokraattisista vaaleista. Moderni hallinto ja organisaatiomaailma muodostavat Salmisen (1993, 10-17) mukaan unversaalin edellytyksen vastuunalaiselle (responsiiviselle) ja rationaaliselle päätöksenteolle sekä sen kansanvaltaisuudelle, laillisuudelle, oikeusturvalle ja yhdenvertaisuudelle.
Uuden ajan poliittiset (kansallis)vallat ovat joutuneet avautumaan myös ulkoisessa suhteessa. Maailma ei suinkaan ollut valmis kansallisvaltioiden nousun jälkeen. Vallankin pienten valtioiden (vallankäyttäjien) suvereenisuus on riippuvaista kansainvälisisistä taloussuhteista, sopimuksista ja (super)valloista. Suomi, jos jokin pikkuvalta, on tietoinen tästä: Suomen poliittisessa järjestelmässä syntyvaiheessa ja kehityksessä 'ulkoinen' (ensimmäisen maailmansodan lopputulos ja (Neuvosto)Venäjän heikkous) ja 'sisäinen' (oman avoimen ja demokraattisen valtiojärjestelmän luonti ja sen ristiriidat, sosialidemokraattien 'kapina' vuonna 1918) ovat aina liittyneet toisiinsa. Brown (1997, 125-144) katsookin perusoppikirjassaan, että suvereenit vallankäyttäjät ovat tulleet sekä sisäisessä että ulkoisessa suhteessa kontrollin ja vuorovaikutuksen piiriin.
30-vuotisen sodan lopettaneen Westfalenin rauhankongressin jälkeen siirtomaakonfliktit sekä 1900-luvun maailmansodat ovat kuitenkin osoittaneet, kuinka järkkyvä maailmanjärjestelmä on. Suuret sodat ja niiden jälkeiset rauhat ovat strukturoineet maailman voimasuhteita ja varsinkin pienten valtioiden poliittista tilaa. Monien maiden sisäinen kypsyminen moderniksi demokraattiseksi valtioksi ei ole ratkaissut niiden kehitystä, vaan 'isoisten' diilit ja panssarit. 2
Modernin politiikan aikakausi on monessa suhteessa avannut (1) monistista (yhtenäistä ja yksiulotteista) valtiovaltaa ja (2) perinteistä (yhteisöllistä) vallankäyttöä.
(1) Liberaalit kansalaisoikeudet ja yleinen äänestysoikeus, rahvaan (palkkatyöntekijöiden, maalaisväestön) kansalaisliikkeet ja poliittinen järjestäytyminen, kansalaismielipiteen kehitys (esimerkiksi yleinen mielipide ja sanomalehdistö) useissa läntisissä maissa merkitsivät auktoritatiivisen valtiovallan vastaista kamppailua ja sen vastuiden jakamista. Kehitys veikin kohti avoimempaa ja poliittisempaa (pluralistista eli moniarvoista ja -toimijaista) valtiovaltaa: 1900-luku merkitsi (viimeistään 1960-luvulle tultaessa) meillä Suomessakin sitä, että entistä laajemmat kansanryhmät saattoivat kokea poliittisen järjestelmän avoimeksi ja osallistuvansa täysivaltaisesti "yhteisen laivan" ohjaamisen ainakin kapteenien valinnan suhteen tai oman puolueen (ideologien) kautta. Harvat kuitenkaan uskoivat kahtiajaon päättäjiin ja sen kohteisin purkautuneen.
Väinö Linnan teosten ja monessa suhteessa professori Jaakko Nousiaisenkin (Suomen poliittinen järjestelmä 1998, 30-114) tulkintojen mukaan suomalaisen poliittisen demokratian luonti ja modernin kansallisen eheyden (yhteisen laivan ja sen navigoinnin kielikuva) rakentaminen on riippunut suuresti ainakin seuraavista seikoista: myöhäisestä irtautumisesta Venäjän yhteydestä, pitkään jatkuneesta agraarisuudesta (aiemmasta torppariongelmasta) ja tätä kautta myöhäisestä palkkatyöväestön ja keskiluokan esiinmarssista (jota pidetään sosiaalivaltion mobilisoijana), kansalaissodasta 1918 ja sen jälkeisestä tiukasta, mutta myös monien reformien sävyttämästä, kansallisvaltion rakentamispolitiikasta (-1936), toisen maailmansodan kriisistä ja sen jälkihoidosta sekä 1960-luvulla tapahtuneesta poliittisen demokratian (kansallisesta ja kansainvälisestä) avautumisesta ja sosiaalivaltion rakentamisesta.
Sisäiset kriisit (kapina, sosiaalinen niukkuus ja alistaminen, kova työnteko) ja ulkoiset maailman paineet (sodat ja sopeutuminen isojen voimatasapainoihin) limittyvät: Linnan sammakkoperspektiivissä ja Nousiaisen 'politiikassa' (järjestelmän osien oppimisprosessissa) yhdistellään ja luovitaan näiden kokemusten ristiriitaisessa maailmassa. Linnan Täällä pohjantähden alla -teoksessa korostuvat Pentinkulman sosiaaliset ristiriidat, niiden musertaminen ja eheyttämisen visio, Nousiaisen kirjassa korostuvat eheyttävä historiallis-institutionaalinen tarkastelu ja realismi vanhaan kunnon 'jussi-teljolaiseen' henkeen (valtio-opin professori ja Nousiaisen opettaja). Nousiasen akateeminen realismi (suomalaisen poliittisen kulttuurin piirteet ja ristiriidat ) ja Linnan "Täällä pohjantähden alla" limittyvät monissa kohdin. 3
(2) Toisaalta yhteisöjen traditiot (suvun, työ- ja asuinyhteisön, maakunnan, naapuruston, uskonnon ja epävirallisten arvojen) ja rahvaan useat kansanliikkeet ja ideologiat ovat joutuneet tässä kamppailussa keskeiseen rooliin ja myöhemmin testiin. Suomessa vallankin rahvaan laajojen kansanliikkeiden (erityisesti raittius-, valistus-, urheilu- ja osuustoiminta) ja kaaderipuolueiden (sosialidemokraatit ja maalaisliitto) nousu merkitsivät vahvoja kollektiiveja ja kansalaisten kamppailun käsivarsia. Esimerkiksi demarit olivat vuosisadan alussa ehkä maailman organisoitunein ja tiukimmin mobilisoitu puolue (eniten jäseniä/potentiaalinen kannattajakunta). Kansanliikkeiden merkitys suomalaisen poliittisen järjestelmän mobilisoinnissa oli vaikuttava jo Venäjän vallan aikana ja eduskuntauudistuksessa 1905-07, jolloin luotiin selkäranka suomalaiselle politisoituville joukkoliikkeille ja edustuksellisen demokratian Suuri Lupaus.
Venäjän vallan varjossa toimiminen ja vuoden 1918 kapinan kokemukset tekivät suomalaisista myös varovaisia. Vuosisadan alussa politisoituneita kansanliikkeitä ja etenkin turvakaarteja (punaisia, mutta myös valkoisia kaarteja) pidettiin myös vaarallisina ja anarkistisina - vallankin kansalaissodan jälkeen. 'Sisäisiä' ristiriitoja välteltiin, jotta Suomi olisi voinut olla 'ulkoisessa' suhteessa ehyempi ja voimakkaampi. Osallistumalla itsenäisen Suomen valtio- ja kunnallisvallan instituutioiden toimintaan, kansanliikkeet itsekin ovat muuttuneet luonteeltaan . 4
Yhteiskunnallisten ryhmien, etnisten (kieli ja rotu) kulttuurien, luokkien ja alueiden etuja ja arvoja artikuloivia (kanavoivia) ja aggregoivia (yhteen kerääviä, ohjelmoivia) ryhmätasoisia liikkeitä, etujärjestöjä ja puolueita sekä ideologioita voidaan nimittää myös poliittisiksi, kollektiivisiksi toimijoiksi. Jansson (1990, 44-57 ja 198-201) puhuu Almondin hengessä juuri näistä poliittisista voimista ja niiden funktioista. (Berndtson 1996, 155-165.)
Janssonkin korostaa epävirallisten toimijoiden eli poliittisten toimijoiden (ransk. forces politiques) aktiivisuutta, vaikka katsookin viranomaisten usein antavan yhteiskunnallisille kiistoille (juridisesti sitovat ja valtion pakkovallan tuen saavat) sitovat ratkaisunsa. Poliittisia voimia hän luonnehtii kolmen (1-3) kategorian kautta:
(1) Poliittiset puolueet. (Weberin määrittelyyn palataan tässä verkkokursissa myöhemmin)
(2) Painostusryhmät. (Tällainen voi olla "organisoitunut tai organisoimaton, pysyvä tai tilapäinen ryhmä, joka pyrkii vaikuttamaan viranomaisten päätöksiin, mutta joka silti ei puolueiden tavoin pyri samaan haltuunsa valtiovallan julkisia virka-asemia miehittämällä", Jansson., 49). Toiminta on siis sporadisempaa (tilapäisempää) ja epäsuorempaa kuin puolueilla.
(3) Joukkotiedotusvälineet. Jansson korostaa, että tiedotusvälineitä pidetään teknisinä ja persoonattomina välineinä, vaikka tulisi kiinnittää huomiota niiden omistussuhteisiin. Oma lukunsa ovat valtion valvomat mediat.5
Puolueiden, painostusryhmien ja joukkotiedotusvälineiden funktiot poikkeavat ratkaisevasti viranomaisten (instituutioiden) tehtävistä. Viranomaisfunktiot perustuvat selkeisiin ja legaalisiin periaatteisin, valmisteluun ja suunnitteluun, pysyvien normien antamiseen yhteiskunnalle, näiden soveltamiseen, fyysiseen täytäntöönpanoon ja kontrolliin sekä neuvotteluun (diplomatiaan) suhteessa ei-valtiollisiin toimijoihin. Poliittisten voimien funktiot taasen jäsentävät epävirallisempia, poliittisempia kiistanalaisempia, ristiriitaisempia ja siten avoimempia kysymyksiä ja ongelmanasetteluja. Janssonin mukaan poliittiset voimat mobilisoivat ja kanavoivat poliittisia mielipiteitä neljällä tavalla:
(1) Poliittinen sosialisaatio ja rekrytointi.
Tässä prosessissa yksilö joutuu kosketuksiin yhteiskunnan poliittisten instituutioiden kanssa ja omaksuu niiden arvostuksia tai (sosiaalistuu negatiivisesti) vastustaa niitä. Poliittisia sosiaalistajia on paljon, puolueiden ja järjestöjen koulutustehtävä on monien haastajien edessä vaikeuksissa, puoluekoulut ovat monissa maissa kriisissä. "Kehdosta hautaan" -puoluekulttuurit ja eurooppalaiset poliittiset "leirit" (vrt. USA:n mustien ghetot) eivät enää toimi ainakaan vanhan oikeisto-vasemmisto -puoluekaavan mukaan. Poliittiset ja ideologiset auktoriteetit ovat menettäneet asemiaan - yksilöt oppivat, keskustelevat ja neuvottelevat uusien tietolähteiden ja auktoriteettien kanssa. 6
(2) Intressiartikulaatio
Etujen esittäminen ja kanavointi on painostusryhmien erityistehtävä. Vahvimmat taloudelliset etujärjestöt, korporaatiot, perustavat toimintansa palkkatyöläis-, maatalousyrittäjä- ja työnantajaryhmien taloudellisten etujen laskelmointiin ja tiukkaan organisaatioon työpaikalta aina valtakunnallisiin keskusliittoihin saakka. Suomi on maailman järjestäytyneimpiä (palkkatyöläis)maita ja useat taloudelliset edut ja tulot ovat 'sopimuksellisia'. Painostusjärjestöt eivät aina pysy ruodussaan ja monien järjestöjen luonne on muuttunut elämykselliseen ja yksilöiden identiteettityön suuntaan. 7
(3) Intressikeräymä (aggregaatio)
Intressikeräymä (etujen aggregointi) on levännyt lähinnä puolueiden ja joidenkin ideologisesti vahvasti ohjelmallisten organisaatioiden harteilla. Puolueiden ideaalinen tehtävä onkin Almondin mukaan (Almond-Coleman 1960) sovitella yhteen ja yhdistellä eri intressejä sekä luoda niistä käypiä ohjelmavaihtoehtoja. Hyvinvointivaltio-puolueiden samankaltaistumisen ja 'draaman' rapistumisen olosuhteissa puolueiden symbolit, (vaali)ohjelmat tai vaihtoehdot eivät ratkaisevasti enää poikkea toisistaan. Toimeenpanovalta (hallitus ja pyrky päästä sinne), monet talouden "kovat tosiasiat" ja kansainvälinen kilpailu (integraatio) ovat kaventaneet puolueiden aggregaatiotilaa ja monet vahvat etujärjestöt, yksilöt ja keveät painostusjärjestöt ovat saaneet uutta potkua politiikassakin. Ihmiset eivät välttämättä usko perinteisiiin luokkayhteiskunnan puolueohjelmiin tai puolueiden kykyyn edustaa jonkun tai joidenkin pysyvää etua. Individualismi ja antikollektivismi heijastuvat myös tässä. Puolueet pelkäävät monin tavoin "puolueellisuuttaan" Nyky-Suomessa. 8
(4) Poliittinen kommunikaatio
Poliittinen viestintä liittyy kaikkeen yhteiskuntakeskusteluun ja -toimintaan, mutta Janssonin mukaan erityisten kommunikaatiosta huolehtivien erityisinstanssien (YLE, maakunta- ja puoluelehdet, nuorisolehdet, Internet) muodostuminen merkitsee niiden oman poliittisen funktion olemassaoloa. Suoranaisen puoluelehdistön ja kanavien merkitys on merkittävästi laskenut Hän korostaakin informaatiotekniikoiden integroivaa vaikutusta, ne eivät ole olemassa vain (naiivin puolueettoman) informaation levittäjinä tai mielipidevaikuttajina: "Maailma on täällä tänään - globaaleilta ongelmilta ja mahdollisuuksilta ei voi ummistaa silmiään, poliittista vastuuta on vaikea paeta".
Mitä erilaisemmat julkisuudet (yksityiset, tele- tai kestoviestinnän sekä universaalia yleisöä varten tuotetut viestit ja sanomat) tuottavat tietoa, kuvia ja tulkintoja maailmasta. Nämä julkisuudet ja mediakulttuurit perustuvat erilaisiin todellisuuskäsityksiin ja aineistoihin ja niillä voi olla erilaisia premissejä ja tavoitteita: tieteellinen/objektiivinen, informatiivinen/puolueeton ja asiallinen, maailmankatsomuksellinen/avoimen arvottava ja tulkitseva, kaupallinen/asiakkaita ja ostajia hamuava. Politiikassa on pitkälle kyse näiden tuotettujen merkitysten korrektisuudesta ja niiden yhteisyydestä (jaettavuudesta).
Politiikka koulutus- ja mediayhteiskunnassa tapahtuu usein juuri näiden julkisuuksien ja merkkien maailmassa, niissä ja niistä. Poliittiset toimijat ja niitä tulkitsevat tutkijat joutuvat median (mainosten, merkkien, kuvien, symbolien, tekstien, 'brandien' ja tulkintojen) ja sen merkitysten maailmaan ja voivat - jos osaavat - tulkita ja luoda näillä kentillä uusia tulkintoja, merkityksiä ja arvoja. Aina humanistinen ja poliittinen ihminen on ollut myös reetori, kaunopuhuja, joka suostuttelee, puhuu, taustoittaa ja käyttää hyväkseen kulttuurinsa symboleja ja merkkejä, mutta tieteen, koulutuksen ja median, siirrettävien kuvien ja tiedon maailmassa ihmisen koko elämä, tuotanto, kulutus ja harrastukset kiinnittyvät tähän merkkien tuotannon maailmaan. Myös poliittisesta maailmasta voi - ainakin toivottavasti - tulla aktiivisempi, vaihtoehtoisempi ja yksilöllisempi, jos kykymme toimia tiedon ja median maailmassa moninkertaistuvat. Tiedotusvälineet on jo pitkään nähty propagandan ja demokraattisen joukkoviestinnän sekä medialukutaidon tutkimuskohteina. 9
Uutisten ja raporttien kaupallisuus on usein ilmeistä. Samaan keskusteluun liittyy moraalisia ja filosofisiakin sävyjä saanut polemiikki median tuottamien imagojen (yksilöhahmojen ja -kuvien) kasvaneesta merkityksestä eli siis oikeastaan siitä, mitä politiikan yksilöllistyminen merkitsee mediayhteiskunnassa. Yksilöllistyminen on seurausta kansallisen yhtenäisyyskulttuurin ja kollektiivisten ideologioiden rapautumisesta ja heijastuu kansalaisten omintakeisten ja yksilöllisten valintatapojen ja joustavuuden kasvuna ja toisaalla myös yhteiskuntakeskustelun ja jopa puoluepolitiikan vaihtoehtojen henkilökeskeisyytenä. Karismaattiset, ilmaisuvoimaiset ja 'selittämättömään' aikalaistulkintaan kykenevät yksilöt, tutkijat, "tee-se-itse-gurut" ja asiantuntijaimagot toimivat olohuoneissamme.
Myös puolueet pelaavat vahvoilla johtajaimagoillaan ja niitä reunustavilla "nuoriso- ja missukkavarapuheenjohtajillaan". Jopa puolueiden oppositiot ja niiden fraktiot (omintakeiset osapuolet) toimivat karismaattisten henkilöiden avulla. 10
Aikoinaan Suomessa media mullisti lokaalit (paikalliset) kyläyhteisöt ja politiikan 'leirit' ja niiden (idelogiauskollisen, elämäntavallisen ja suullisen) perinteen mukaisen maailmankuvan - sama tapahtuu Janssonin mukaan nyttemmin kehitysmaissa. Viime aikoina on taas paljon puhuttu kansallisen tiedotuslinjan pettämisestä. Toisaalta globaalit tiedonsiirron (email, chattailu, internet, tekstin ja kuvansiirtotekniikat) väylät ja nopeus tekevät kansallisvaltiolle mahdottomaksi kontrolloida tiedon ja merkitysten virtaa. Diktatuurit rakoilevat ja globaaliliikkeet nousevat tässä tiedon uudessa poliittisessa vapaudessa? Toisaalta monet tutkijat katsovat, että paikallisia asioita on paljon poljettu kansallisten ja yleisten poliittisten teemojen jalkoihin - voikin olla, että paikallisjulkisuudet nousevat (osaltaan uuden teknologian ansiosta) ja politisoivat uusin tavoin ihmisten lähipiirin asioita: "Toimi paikallisesti - ajattele globaalisti"?
Politiikan ja median suhteista puhuminen on usein abstraktia ja yksiniittistä, moralisoivaa. Poliittisen kulttuurin ristiriitainen "viestinnällistyminen" kiteytyy omalla tavallaan seuraavassa politologisessa aikalaisarviossa (Moring - Himmelstein 1993): (1) Poliittisesta tiedosta on ylitarjontaa - vallitsee jonkinlaiset kuluttajan markkinat. Ostajat eivät aina kykene kriittisiin arvioihin ja valintoihin. (2) Keskeisten medioiden toimintaa ohjaa suhteellisen itsenäisen "profesionaalistunut" medialogiikka, mikä on dramaattisesti itsenäistynyt 1990-luvulla. (3) Joukkoviestimet luovat julkisuuden, jota poliitikkojenkin on käytettävä ja niidenkin "on pelattava julkisuuspeliä". (4) Viestintävälineiden suora vaikutus äänestäjäkunnan käyttäytymiseen on summa summarum kasvanut. 11
Globalisaation (talouden, politiikan ja kulttuurin suhteiden radikaali kansainvälistyminen, tai populaari ja hauska suomennos "maapalloistuminen") termistä on tullut uusi muoti- ja kattokäsite modernisaation konseptin jälkeen. Markkinaliberaalit ja toisaalta sosiaalisen näkökulman puolustajat yhdistävät kehityksen talouden ja markkinoiden ylivertaiseen kehitykseen. Edelliset näkevät kehityksen edistyksellisenä, jälkimmäiset epädemokraattisena. Mediassa markkinaideologit ja globaalimielenosoitusten "anarkistit" asettuvat esiin vastakkaisina leireinä. Globalisaation käsite on poliittisesti auki!
Politiikan tutkijat ovat kuitenkin huolestuneita taloudellisen ja ekologisen kehityksen anarkisuudesta - siitä, miten saada kehityskulut jotenkin politiikan sääntelyn, yhteisten normien ja demokratian puitteisiin. Puhutaan epäsuhdasta ekologisten ongelmien ja niitä käsittelevien instituutioiden välillä (Brown 1997, 231-240) ja demokratiavajeesta (esim. EU:ssa) kansalaisten odotusten ja demokraattisiksi julistettujen instituutioiden välillä. 12
Historioitsija Hobsbawn (1990) puhuu globalisaatiosta refleksiivisenä, kaikkia harkintaperusteitamme koskevana, käännepisteenä, missä "koko nationalismin taloudellinen poliittinen ja alueellinen identifikaatioperusta ja itsenäisyys on kyseenalaistettu. Ei vain Eurooppaa vaan koko maailmaa pyritään uudelleen rakentamaan ylikansallisella tasolla". Jotkut kriittiset pessimistit korostavat "time is money" -moton kansainvälisyyttä ja totaalisuutta. Se on vienyt meiltä ajan ja muuttanut sen nopeudeksi: "Demokratia on uhrattu nopeudelle ja ajasta on tullut ekspansion tila", tila on korvattavissa ajalla, geopolitiikka kronologisella järjestyksellä (Baier 1990, 23-51). Raimo Väyrynen (2001) taas suhtautuu ilmiöön kriittisen myönteisesti, välttää dikotomioita: Globalisaation epälineaarisuus (ei-suoraviivainen, ristiriitainen kehitys) ja ennakoimattomuus johtuu sen itsensä käynnistämistä vastareaktioista: esimerkiksi nuorison globalisaatiokritiikistä, sosiaalivaltion puolustuksesta, uuskansallisista ja fundamentalistista reaktioista.
Aikalaissosiologienkin mielestä koko yhteiskunnallisen vallan luonne ja optiikka muuttuu, globalisaatio koskettaa talouden ja ideologian lisäksi myös aika- ja tilakäsityksiämme. Giddensin (1990, 64) mukaan se "voidaan määritellä maailmanlaajuisten sosiaalisten suhteiden voimistumiseksi, joka kytkee kaukana toisistaan olevat lokaliteetit (paikalliset tilat, KP) toisiinsa siten, että paikallisiin tapahtumiin vaikuttaa se, mikä tapahtuu kilometrien ja kilometrien päässä". Kaikki teoreetikot eivät korostakaan globalisaation musertavaa voimaa tai sen kaikkivoipuutta ja aseta sen vastapainoksi "aitoutta" tai "lokaliteetteja", vaan pohtivat, mitä tapahtuu kun ihmiset joutuvat suhteellistamaan arvojaan ja identiteettiperusteitaan. Puhutaankin glokalisaatiosta (globaalin ja lokaalin yhdistymisestä ja sekottumisesta kehityksessä) tai hybrideistä (miksatuista) identiteeteistä ja politiikan perusteista 'globaalin' heijastuksina.
Globalisaatio voi merkitä myös monia 'vapauttavia' asioita, vallankin nuorille sukupolville. Kultuurin kollektiivisesti sitovat standardit ja kylmän sodan ahdistavat ruodut ovat hellittäneet otettaan ja modernin kommunikaation ja verkostoitumisen ekspansio (tietokoneet, internet, kännykät) ovat luoneet edellytykset uudenlaiselle vanhat rajat ylittävälle kulttuuriselle kansalaisuudelle ja dialogille. Tällainen kansalaisuus on pitkälle ihmisten omissa käsissä. Vaikka internet- ja kännykkäkulttuurit perustuvatkin yksilöllisiin valintoihin ja dialogeihin, nuoret ovat rakentaneet omalla 'kommunikaatioakrobatiallaan' itselleen uuden ja kulttuurisesti suojatun maailman, jossa he kokevat käyttävänsä omaa valtaa (Nufix 2000).
Kulttuurinen kansainvälistyminen, 'uus-alueellisten' (kansallisvaltion rajat ylittävien) miksattujen alueiden, kulttuurien synty ja komunikaatioteknologia ovat tuottamassa uutta rajat ylittävää yhteisöllisyyttä, elämänongelmien ja riskien kohtaamisen ja käsittelyn tapoja, kulttuurisia identiteettejä, (sähköisiä)kulutuskulttuureja ja osallistumistapoja sekä utopioita. 13
Syntyvät glokaalit (globaalia ja lokaalia yhdistävät) kulttuurit ovat vain vähän sidoksissa mihinkään aikaan tai paikkaan: "Todellinen kooste irtaimia ainesosia, jotka on kerätty kokoon kaikkialta tai ei mistään, ne ovat globaalien viestintäjärjestelmien moderneista (postmoderneista) taisteluvaunuista singonneita komponentteja."(Appadurain laina: Beck 1999, 109.) "Mahdollisen elämän" kuvittelu tapahtuu joukkoviestimissä: "Silmälasit, joilla ihmiset tarkastelevat ja arvioivat elämäänsä, toiveitaan, epäonnistumisiaan ja mahdollisuuksiaan, on tehty mahdollisen elämän prismoista, elämien, joita televisio, saksaksi Fernseher, 'kaukonäkijä', jatkuvasti esittelee ja hehkuttaa."(Emt., 109) 14
Kollektiivisissa toimijoissa saavat enemmän tai vähemmän sekalaiset ja irralliset kansalaisten tunnot ja mielipiteet omat hahmonsa, jotkut puhuvat myös muotoilevista 'liiveistä'. Tätä kautta kamppailu "yhteisistä eduista" tai "kansallisesta" linjasta on jännitteisempää, vaihtoehtojen varassa tapahtuvaa - mutta samalla vähemmän anarkistista ja sattumanvaraista.
Nämä ryhmätasoiset toimijat sijoittuvat modernissa poliittisessa järjestelmässä (kansalais)yhteiskunnan ja valtion väliin: ne ikäänkuin välittävät kansalaisten ajatuksia valtion instituutioiden suuntaan ja toisaalta punnitsevat julkisia vaihtoehtoja ja päätöksiä ja tulkitsevat/legitimoivat niitä kansalaisten suuntaan. Niiden ei aina tarvitse olla virallisia puolueita tai yhdistyksiä (Kokoomus rp. tai Sadankomitea ry.), vaan ne voivat olla myös epävirallisia ja vain-jonkun-ajan-vaikuttavia joukkoliikkeitä (Koijärviliike) tai mediailmiöitä (Leningrad Cowboys Puna-Armeijan kuoron ja rockin valovoimaisena yhdistäjänä kylmän sodan jälkeisessä 'post'-maailmassa). Tällaiset kollektiivit (kansanliikkeet, etujärjestöideat ja puolueiodeologiat) ovat näytelleet tärkeää ja dramaattista osaa suomalaisen poliittisen järjestelmän mobilisoitumisessa - vallankin 1970-luvulle saakka.
Voidaan väittää, että juuri niiden varassa suomalaiset sosiaaliset ristiriidat saivat tulkintansa, niiden ratkaisuista kamppailtiin ja ne saivat omintakeiset ratkaisunsa. Samalla julkinen valta on ottanut vastuulleen useita yhteisöjen ja kollektiivien aiemmin järjestämiä yhteiskunnallisia tehtäviä ja haasteita (esim. järjestys, valistus, itsekuri, eettinen koettelu, harrastukset, sosiaaliset ja hyvinvointipalvelut). Sanotaankin leikillisesti, että aiemmin perheen sosiaalisia ongelmia hoitamassa oli naapuri tai sukulainen. Nyttemmin nämä ovat kadonneet tai menettäneet merkitystään ja tilalla ovat "korttelipoliisi ja sosiaalitantta" - siis viralliset, institutionaaliset toimijat.
Toisella tasolla ilmaisten, suomalaiset eivät enää opettele maailmaansa keskustan tupailloissa tai työväenliikkeen opintokerhoissa, vaan yhteisissä kirjastoissa, päiväkodeissa ja peruskouluissa. Hyvinvointivaltio ja sen avustusjärjestelmät (mm. puolue- ja sivistysjärjestötuet) ovat muuttaneet kansalaisjärjestöjen toimintatilaa dramaattisesti. 15
1970- ja 1980-luvuilla hyvinvointivaltion laajentaminen eteni aika lailla "automaattisesti". Kaikki keskeiset puolueet aina kokoomusta myöten tulivat mukaan hyvinvointivaltion ekspansiiviseen kehitykseen - myös valtionvelka kasvoi. Mikä tahansa uusi yhteiskunnallinen ongelma nousi yhteiskunnalliselle agendalle (ympäristöongelma, hoitoonohjausongelmat työpaikoilla tai keski-ikäisten seksilomatarve), aina nousi esiin etujärjestö, ryhmä kansanedustajia ja julkinen komitea suunnittelemaan ongelman julkista (valtion, kuntien tai puolijulkisten organisaatioiden toimesta tapahtuvaa) ratkaisua. Lumipalloreaktio oli selvä, julkinen sektori laajeni ja laajeni - ja kukaan ei välttämättä hallinnut kehitystä. Lama-ajan talkoot ja välttämättömyydet säästöpuolella eivät juuri muuttaneet kuvaa: samat hallituspohjat muuttivat sulle-mulle -laajentamispolitiikan yhtä mekaaniseen ja poliittisesti mielikuvituksettomaan "juustohöylään". (Heiskanen-Martikainen 1989.)
Valtion kautta rakentuvan uudistus- ja ekspansiopolitiikan (1970-1980) merkittävä seurausvaikutus oli se, että suuri osa poliittisia ja korporatiivisia poliittisia järjestöjä (kollektiiveja) jäykistyi, etabloitui ja (läpi)valtiollistui.(Erit. Hirsch 1983 ja Heiskanen 1977.) Ne lähenivät valtiota, sen sopimusjärjestelmiä ja valtionapusysteemeitä. Vain harvat vastustivat 1960- ja1970-luvuilla laajoja tulopoliittisia järjestelmiä tai puolue- ja järjestötoiminnan laajoja valtionapu- ja valtiollisia yhteistyöjärjestelmiä. Poliittiset voimat oikealta vasemmalle tulivat mukaan kehittämään yhteistä valtiolaivaa niin, että se maksimaalisen tehokkaasti vastasi aikakauden kilpailukyvyn, koulutus- ja työelämätarpeiden ja liikkuvan kuluttajan kehittämisen tarpeita. Koko 'kollektiivisen' sektorin itsenäisyys tuli uhanalaiseksi, julkiset ja kollektiiviset asiat, puurot ja vellit, menivät sekaisin, jopa markkinasektori oppi tukiaispolitiikan.
Jos 'väinö-linnalaiseen' aikaan puolueet ja keskeiset etujärjestöt olivat olleet tyytymättömien ja ideoistaan innostuneiden kansalaisryhmien "käsivarsia" (fasinoivia foorumeita ja kamppailun välineitä) vaikuttaa valtioon ja rakentaa parempaa maailmaa ja luvata "utopioita", niin 1970-luvun lopulta aina 1990-luvun lamaan saakka näistä poliittisista perusvoimista oli monien kriittisten tutkijoiden mukaan tullut (osittain korruptoituneita tai kartellisoituneita ja ristiriitoja vältteleviä) "valtionhoitajapuolueita", valtion "käsivarsia" kansalaisten elämän järjestämisessä ja kasvattamisessa.
Historiallinen perinne uusissa ulkoisissa puitteissa (ulkoisen ja sisäisen tekijän kanssa tasapainoilu suhteessa EU:iin ja NATO:oon), keskivertokansalaisen miellyttämistavoite vaaleissa, ekspansiivisen valtion ja sen toimeenpanovallan kautta toimiminen (hallituskipeys) ja yhteistyöosapuolten kartellisoituminen ovat tukeneet konsensuaalisuutta ("yhden vaihtoehdon ja keskustelun Suomen" kehitystä). 16
Vielä 1970-luvulla saatettiin maaseudulla ja osin kaupungissakin vieroksua nuorta, joka jätti tai vaihtoi vanhempiensa "poliittisen kodin" - puolueen tai ideologisen tradition. Tällaista "takinkääntäjää" saatettiin vieroksua myös niissä ideologian leireissä, joihin muutettiin. Nyttemmin 1980-luvun jälkeen tiukkaa järjestäytymistä ainakin perinteisten ideologioiden suunnassa pikemminkin vieroksutaan - yksilöllinen skeptisyys politikkaa kohtaan on normaalia. Jokaisessa meissä asuu "pieni ja fleksiibeli jörn donner", joka vaihtaa ammattia, seuralaista, maata ja poliittista puoluettaan muutaman kerran vuosikymmenessä. Liikkuvasta (fleksiibelistä, vrt. kännykkäkielen 'Mobile') ja yritteliäästä yksilöstä on tullut aikamme iskusana - myös politiikassa. Mitä (politiikan ilmiöiden) yksilöllistyminen sitten milloinkin tarkoittaa, on toinen 2000-luvun taitteen yhteiskuntatieteen suuri kysymys.
Poliittisen kulttuurin yksilöllistyviin piirteisiin on tässä verkkokurssissakin viitattu useasti: median tukemat imagot, karismat ja asiantuntijat, uudet professiot, markkinaehtoinen kehitys kohti kuluttajayksilöä, poliittisten kollektiivien rapautuminen ja valtiollistuminen ja globaalit yhteydet antavat ainakin periaatteessa uutta tilaa ja haasteita juuri (kompetenteille) yksilöille ja heidän epäviralliselle osallistumistavoilleen. Vaikka yksilöllistymisteesistä käydään vilkasta polemiikkia, monet tutkijat ovat valmiit näkemään sen läpäisevänä tendenssinä koko poliittisessa järjestelmässä - esimerkiksi saksalaisen Ulrich Beckin tunnetussa riskiyhteiskunnan teoriassa yhdistyvät ajatukset globaalien riskien kohtaamisesta ja yksilön vastuusta (sub-politiikasta). Monet muutkin tutkijat uskovat, että poliittiset valinnat ovat lähentyneet yksilöllisten valintojen maailmaa ja ratkaisuvastuuta. 17
Myös markkinat, kaupalliset palvelut ja erilaiset ammattilaiset (professiot ja niiden taidot, tiedot ja tekniikat) vastaavat monista sosiaalistamis- ja harrastusmahdollisuuksista (internet, turismi ja videot) sekä elämän suunnittelun ja 'hallinnan' resursseista. Fairclough (1992) esittääkin että liberalistinen käänne maailmassa on merkinnyt kollektiivien varassa organisoitujen demokraattisten ja tasa-arvoisten uudistusten sarjan loppua ja hyvinvointivaltion kriisiä.
(a) Puhe demokratian ja hyvinvoinnin laajentamisesta on jäänyt taustalle, hyvinvointirakenteita on purettu (Englanti) tai sen järjestelmien kattavuuksia on supistettu (Suomi) (b) sen sijaan yhteiskuntapoliittinen keskustelu ja sosiaalisten palveluidenkin tuottaminen muistuttaa entistä enemmän "hyödykkeiden ja markkinoiden" kieltä. Yritysideologia (taloudellinen laskennallisuus ja yhteismitallisuus) on levinnyt julkisen sektorin sisään (tulosvastuu, kilpailu, yksityistäminen, "kilpailuvaltio"). Myös järjestöt (urheilujärjestöt firmoina, ammattiliitot palveluiden tuottajina tai jopa puolueet "gallup-automaatteina") muistuttavat usein firmoja. Salminen (1993, 137-159) kuvaa tarkasti, mitä uudet markkinahenkiset arvot, arviot ja arvioijat ovat merkinneet Suomessa "palveluorganisaatioina ja tuloksellisuutena".
Hyvinvointipalvelujen kehittämistä eivät enää entiseen tapaan määrittele poliittinen keskustelu, kritiikki ja populistinen kamppailu tai työpaikkademokratia, vaan tehokkuuden ja asiakkaan palvelun periaatteet. (c) Uudenlaiset ammattikompetenssit ja konsultit ovat tulleet mukaan myös politiikkaan, hallintoon ja järjestöelämään. Gallupin tekijät, evaluaattorit (selvitystutkimuksen tekijät), mediatoimittajat, high tech -konsultit (emailista dialogisiin ja interaktiivisiin tekniikoihin), barometrien laatijat, selvitykset, saneeraussuunnitelmat, sosiaalipedagogit, seikkailukoulutuksen järjestäjät, verkostojen rakentajat ja managerit muodostavat uusien (ja usein markkinaperustaisten) professioiden perustan. Ne korvaavat heikentynyttä vaalidemokratiaa ja kollektiivista sektoria. 18
Seuraavat kuusi kuviota (suurpiirteisesti 'dramatisoitua' vaihetta, joita ei tule lukea liian vakavasti) pyrkivät luonnehtimaan yhteiskunnan, valtion ja kollektiivien suhdetta ja politiikan paikkaa suomalaisessa poliittisessa järjestelmässä.
1. Traditionaalinen tilanne: YHTEISÖ(T)
Ruotsinvallan aika (kuningas, kirkko, verot, armeija) rikkoi hiljaiseen tahtiin yhteisöllisen vallankäytön perustilanteen, jolloin yhteisöjen omat normit - legitiimi yhteisöllinen "valtio-itu" (Weberin mukaan) - toimivat eri yhteisöissä (esim. metsästäjä- ja kaskiviljely-yhteisöissä) ja sen yläpuolella ei ollut mitään fyysistä auktoriteettia. Pitäjien organisaatiot syntyvät - pohjoismaisessa hengessä.
2. Tilanne 1800-luvun puolivälissä: VALTIO ETÄISAUKTORITEETTINA
1800-luku Venäjän vallan alla ei ollut "kehittyneelle" autonomiselle Suomelle vain kiroukseksi. Meillä oli tilamme ja distanssia etäisauktoriteetteihin (Keisari) ja persoonattomaan byrokratiaan, uskonnon kumarrussuunta muuttui itään päin ja uudenlainen patriotismi ja yhdistymisen henki (Snellman, kansan lähestyminen) levisi lähinnä sivistyneistön (SKS, ylioppilaat) keskuudessa, mutta kansalaisyhteiskunnasta - assosiaatioiden tai yleisen mielipiteen mielessä - rahvaan suhteen ei voi vielä puhua.
3. Tilanne itsenäistymisen vaiheessa: MODERNI MOBILISAATIO ALKAA - VALTIO (1918) EPÄONNISTUU
Venäjän varjo - jota tietenkin varoen seurattiin (Alapuro-Liikanen-Smeds-Stenius 1987, Alapuro 1988) - ei ollut täydellinen. Aluksi sangen epäpoliittiset kansanliikkeet (raittius-, nuorisoseura-, 'puoluepoliittiset' liikkeet, naiset, palokunnat, osuustoiminta, valistus, maamiesseurat) aktiivisuudellaan, järjestäytymisellään ja valistus- ja kulttuurityöllään sekä identiteetillään legitimoivat ja 'erottelivat' suomalaisia: valtio rakentui hissukseen emä-Venäjän varjossa ja sai kansalaisten hyväksyntää. Vaikka vuonna 1917 Suomessa olivat monet nykyaikaisen valtion tunnusmerkit (erityisesti senaatti, demokraattiset vaalit ja yksikamarinen eduskunta, joukkopuolueet) kunnossa "jumalan ja sattuman sallimana", suomalaiset poliittiset ryhmät ja heikosti kehittyneet valtiolliset auktoriteetit eivät kyenneet hallitsemaan tilannetta, joka syntyi venäjänvallan napanuoran purkautuessa ja sosiaalisen ongelman ja ulkoisen valinnan myötä politisoituneiden kansanliikkeiden ja turvakaartien noustessa. Valtalain kaatamisen jälkeen demarit pettyivät sydänveriään myöten odotuksissaan muuttaa olosuhteita eduskunnan kautta. Moni heistä oli myös katkera, ja porvarilliset puolueet uskoivat lailliseen otteeseensa hallitusvallasta. Syntyi kaksoisvallan tilanne (Alapuro 1988) ja demarit aloittivat kapinan, joka oli monessa suhteessa alimääräytynyt (suuri osa suomalaisista oli 'kolmansia' pyöriä eskalaatiossa, vrt. Sillanpään tuotanto). Mutta sen tulokset eivät olleet "alimääräytyneitä": punaisten vimmaa seurasi vieläkin tiukempi valkoisten kosto - sodan lopputuloksen jo ratkettua. Sodan jälkeen Suomi oli muuttunut: katkerien muistojen ja jakojen historia.
4. Tilanne 1960-luvun lopulla: KOLLEKTIIVINEN JA MODERNI SUOMI
Vasta 1960-luvulla suomalainen moderni poliittinen järjestelmä oli "valmis". Myöhäinen itsenäistyminen, sotakriisit, kansalaissota, agraari-Suomen pitkä perinne ja sodanjälkeinen epävarmuus olivat "tökkineet" kehitystä. 60-luvun teollistuminen ja palkkatyöläistyminen (naiset ja maalaiset töihin) ja pienviljelyn kriisi johtivat "Suureen Muuttoon". Yhtenäisyyskulttuuri murtui, kaupallisesti ja kulttuurisesti avauduttiin myös kansainvälisesti. Kaupunkiinmuutto, e-pilleri ja Vanhan valtaus Kekkosen Hengessä käyvät suomalaismodernisaation aikalaiskuvasta, eurooppalainen radikalismi sai kansalliset filtterinsä! Linnalainen tietoisuus vasemmisto-Suomen historiasta ja kekkoslainen "välttämättömyys"formula poliittisesta yhtenäisyydestä (suhteessa 'ulkoiseen') muuttivat ilmanalaa. Omien tarpeiden ilmaisu ja järjestäytyminen sosiaalisesti ja yhdenasian liikkeiden muodossa ei ollut enää syntiä. Juristitkin tunnustivat puolueiden ja ammattiliittojen olemassaolon! Sosiaalivaltion rakentaminen sai vauhtia (sangen myöhään, mutta nopeasti Suomi nousi hyvinvointiverkoillaan länsimaiden kärkikaartiin) ja koko vasemmisto tuli mukaan "eheytykseen" niin hallituksen kun tulopolitiikankin tasolla. Kolmio kansalaisyhteiskunta - kollektiivit - valtio oli "kypsä" (vrt. myös Nousiainen 1983).
5. Tilanne 1980-luvun puolivälissä: MARKKINAT TOIMIVAT - VALTIO HUOLEHTII - (MEDIA)YKSILÖ NOUSEE
1980-luvun puolivälin tilanne osoittaa (läpi)valtiollistuneen poliittisen järjestelmän tilanteen. Järjestöjen rooli oli muuttunut valtiollisten käsivarsien suuntaan, kansalaisyhteiskunnan itsenäisyys oli vaakalaudalla. Toisaalta, valtiollisen keskityksen (esim. tulopolitiikan) ja elvytyspolitiikan kautta oli laajennettu tasa-arvoa ja tulonsiirroilla lisätty hyvinvointia. Mutta "muovikortit vinkumaan" - vuosikymmen muutti tätäkin asetelmaa: vuoden 1985 jälkeen moni "tasa-arvomittari" jämähti ja 1990-luku jo polarisoikin niitä. Mediat, yksilöt, uudet yhteiskunnalliset liikkeet ja ekologinen (globalismi) rikkoivat tilannetta, pelastivat politiikkaa.
6. Tilanne 2000-luvun vaihteessa: LAMAN JÄLKEINEN GLOBALISAATIO JA VETOOMUKSET KOLMANNELLE SEKTORILLE
1990-luvun sankarikertomus - Neuvostoliitosta, syvästä lamasta Nokia-henkiseen uuteen nousuun - tuotti samalla varsinkin kansalaisryhmien pelkoja heijastelevan syrjääntymisongelman ja kansalaisryhmien poliittisen jakautumiskeskustelun, voimakkaan länsi-liittoutumisen ja markkinahengen. Tämä heijastui myös hallituksen "talkoohengessä" (välttämättömyyspolitiikassa), mutta jälleen kerran Euroopan mitassa ainutlaatuinen härmäläinen konsensus kesti/kestää: sinipunahallitus toiminee kahdeksan vuotta Laivan peräsimessä ja luotsaa Suomea (uudessa 'sisäisen' ja 'ulkoisen' mallissa) Uuteen Eurooppaan. Valtio ja julkinen sektori ovat vetäytyneet (supistaneet tukimuotojaan) joissakin yhteiskuntaa tukevissa turvaverkoissa. Kolmatta sektoria on huudettu apuun - niiden kanssa räätälöidään uusia verkkoja syrjääntymisongelman voittamiseksi. Kärsimättömyys veronmaksajakansalaisten (etenijät ja pärjääjät) ja toisaalta 'putoajien' välillä (Kosonen 1993) ei ole johtanut suuriin repeämiin tai kapinointiin.
Viitteet
1. Traditionaalisen vallankäytön järjen ja mielen perään ei voi huudella tai (modernin tavoin) arvostella tai vastuullistaa päätöksentekijöitä. Pelko voi usein olla valtajärjestelmän kitti. Myös nyky-yhteiskunnassa on traditionaaleja ja näkymättömiä (Berndtson 1996, 37-43) valtasuhteita ja -resursseja, joilla ihmisryhmät voivat hallita, kasvattaa tai manipuloida toisiaan. Monet kulttuurimme itsestäänselvyydet, hierarkiat ja valta-asemat eivät ole avoimen ja poliittisen keskustelun kohteena. Uskonto, perheyhteisö, sukupuoliasetelmat ja monet työnjaon perinteeseen sitoutuvat vallankäyttötavat (työnantajan valtasuhteet, henkinen ja ruumiillinen työ) ovat edelleenkin monen ihmisen arkea. Taloudelliset keskukset, patriarkaaliset (miehiset) kulttuurit, rikkaat yhteiskuntaluokat ja sivistyneet kulttuurit tai ryhmät ylivoimaisine resursseineen osoittavat, kuinka jotkut yhteiskuntaryhmät voivat hallita toisia (jopa enemmistöjä). Äärimmäisenä vallankäytön muotona tulee tietenkin väkivalta, joka sekin voi (edelleen) olla hyväksyttyä (legitiimiä) ja jopa laillista (legaalia): esimerkiksi kuolemantuomiot ja kansainvälisen yhteisön (YK) tukemat rauhaanpakottamiset.
2. Legitiimien kansainvälisten sopimusten tai hallitusten luonti on vaikeaa ja kuten Brown (emt. 125-127) todistelee, se ei ole vain juridinen (legalistinen) asia vaan sangen poliittinen (legitimiteettiä koskeva) kysymys. Globaalin, 'planetaarisen', koko maapalloa koskevan hallinnan ('governance') luonti on poliittinen ja realistinen ongelma. Anarkian, suvereenisuuden ja globaalin hallinnan käsitteet ovat jatkuvasti ja kiistanalaisesti mukana kansainvälisen politiikan teoriassa (taloudellisista teorioista, integraatioon ja uusfunktionalismiin). Kylmän sodan aikana globaalin hallinnan luonti oli riippuvaista kahdesta blokista ja niiden taloudellisesta ja sotilaallisesta (kauhun) tasapainosta, nyttemmin Yhdysvaltoja voitaneen pitää keskeisimpänä kansainvälisen yhteishengen ja diilien määrittelijänä - jopa maailmanpoliisina, joka takaa länsimaisten arvojen ja demokratian jatkuvuutta. Brown (emt., 177-181) pohtii kuitenkin kiinnostavasti sitä, kuinka USA:a voitaisiin pitää " laskevan auringon" maana suurvaltahegemoniansa suhteen.
3. Suomalaisen poliittisen kulttuurin piirteet Nousiaisen mukaan
Nousiaisen (emt., 20-29) mukaan suomalaista poliittista kulttuuria ovat (suhteessa muihin eurooppalaisiin maihin) leimanneet seuraavat piirteet: Pohjoismainen itsehallintoajatus viittaa vahvaan historialliseen jatkuvuuteen, talonpoikaiseen ja yhtä lailla kirkon kuin ruotsinvallan puitteissakin kehittyneeseen pitäjä- ja kuntahallintoon. Luterilaisuus on uskollisesti ja joustavasti liittynyt suomalaiseen poliittiseen Linjaan. Kapitalismi on osa suomalaista yksityisomistuksen kunnioittamisen perinnettä, jota valtio on infrastruktuurillaan tukenut ja hyödyntänyt aina 1900-luvun loppuun saakka, jolloin valtio ja markkinat ovat ottaneet etäisyyttä ja edellinen on omaksunut jälkimmäisen toimintaperiaatteita. Nationalismilla oli jo 1800-luvulla Venäjän vallan varjossa kaksinainen funktionsa: kansallisen itsetietoisuuden herättäminen ja modernin valtiollisen integraation perusteiden, kansalaisyhteiskunnan luonti. Sotien välisen Suomen tiukoista nationalismikokemuksista on tultu pikkuvaltiotietoisesti yhteisen pluralistisen laivan ja kilpailukyvyn äärelle. Tätä koettelevat globalisaatio, individualismi ja sosiaalisten ryhmien etujen ja elämäntapojen hajautuminen. Vasta 1960-luku rikkoi vahvan hallitsijanvallan ja byrokratia-alamaisuuteen nojanneen perinteen, jonka elementit ovat "voimakas ja persoonallinen etäisauktoriteetti" ja toisaalta "kollektiivinen ja persoonaton byrokratia". Yksilöllisyys ja yhteisöllisyys limittyivät ja vaiheittain myös yksilöllisyys nosti päätään vahvojen joukkoliikkeiden kannattamassa Suomessa, missä yksilöllistyminen sai vauhtia 1980-luvulla.
Poliittisen kulttuurin ristiriidat
Ristiriidat kuuluvat poliittisen järjestelmän ytimeen, niiden ratkaisuyritysten varassa jännittyy ja järjestyy koko poliitikan asetelma. Ristiriitaulottuvuudet ovat Nousiaisen (emt., 26-29) mukaan alun perin olleet enemmänkin kulttuurisia. Suomen ja ruotsin välinen kielikysymys ja suhde Venäjään/Neuvostoliittoon ovat monien tulkkien mukaan jääneet ihmisten välisinä poliittisina ristiriitakokemuksina sivummalle, vaikka aina väliin lämpenevätkin. Globalisaatio ja EU-integraatio ovat aktualisoineet kansallisuus - kansainvälisyys -ristiriidan, jonka ei katsota heijastelevan vain kansainvälistymisen hyötyeroja ja traditionalismin kannatusta, vaan myös uudenlaista jakoa ihmisiin, jotka ovat valmiita yksilöllisiä ja moderneja joustaavuuskompensseja vaativaan globaaliin kilpailuun (modernisaatiovoittajat) ja toisaalla ihmisiin, joilla ei näitä kykyjä ole (modernisaatiohäviäjät, jotka ovat taipuvaisia tiukkoihin fundamentaalisiin ajatustapoihin tai nationalismiin).
Nyky-Suomessa maalaisten ja kaupunkilaisten välinen jännite ei ole enää teollisen Suomen tapaan kollektiivisesti näkyvä ja tulosopimusmaailmaa dramatisoiva, silti tuottajien ja kuluttajien ja sen rinnalla keskustan ja periferian väliset vastakkaisuudet ovat myös nykyarkea. Poliittisesti sangen relevantteja ovat sen sijaan aina olleet taloudellisesta rakenteesta ja luokkajaosta johtuvat vastakohtaisuudet, mitkä saavat erilaisia poliittisia tulkintoja: työnantajat vastaan työntekijät; kapitalistit vastaan sosialistit; ylemmät luokat vastaan alemmat luokat. Nämä ristiriidat ovat näkyneet suomalaisessa ristiriitakokemusten pohjalle nojanneessa mobilisaatiossa ja suhteellisesti (puolue)politisoituneessa maassa ainakin 1980-luvulle saakka. Keskeiset suomalaiset historioitsijat ovat korostaneet, että juuri nämä ristiriitakokemukset ovat olleet palkkatyöläistyvän Suomen sosiaalivaltiota luovan vaatimusliikkeen taustalla. Keskustapuolueen vahva asema Kekkosen kaudella ja kokoomuksen mukaantulo etupuolueeksi ja hyvinvointivaltion laajentajaksi 1970-luvun kuluessa ovat tietenkin muuttaneet tilannetta konsensuaaliseen suuntaan. Lisäksi Nousiainenkin spekuloi eliitin, hyväosaisten ja huono-ososaisten välisillä uudentyyppisillä jännitteillä. Niissä heijastuvat juuri edellämainitut kilpailukyvyt ja hyväosaisten ratkaiseva asema suhteessa eliittiin (rakkennemuutoksen 'etenijöihin') ja poliittisen järjestelmän asemiin ja 'saavutettuihin etuihin'. Huono-osaiset jäävät passiivisiksi, massademokratian muotojen piiriin ja tämän taustalla on marginaalin (syrjäytetyn tai syrjäytyneen kansanosan) sangen erilaiset sosiaaliset kontekstit ja 'putoamis'kokemukset. Samaan aikaan responsiivisuus äänestäjien (tavallisten kansalaisten) ja poliittisen eliitin välillä ei ole kunnossa, ristiriita poliittisen eliitin ja 'kansan' välillä kuuluu kansanperinteeseen, edelleen.
Linnan sammakkoperspektiivi
Väinö Linnan sammakkoperspektiivi, kansalaisyhteiskuntaan ja sen maalaisten tyyppiryhmien horisontti, jäsentää Koskelan suvun työnteon ja ristiriitakokemusten arkea ja liittää suvun lopulta suomalaiseen historiaan ja täyteen kansalaisuuteen 1880-luvulta 1960-luvulle. "Alussa oli vain suo, kuokka ja Jussi (Koskela)" viittaa tilanteeseen, jolloin pappilan torppari oli lähinnä orja ja tiedoton kansallisesta identiteetistä. "Täällä Pohjantähden alla"-kertomus jäsentääkin sitä, kuinka Koskelan pojat kokivat yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuden, heräsivät yhteiskunnallisesti (monien kansanliikkeiden noustessa ja politisoituessa 1900-luvun alussa), järjestäytyivät (työväentaloyhteisö, puolue ja useat valistusliikkeet), odottivat liikoja järjestäytyneelltä ja reformistiselta työväenliikkeeltä. 1918 tilanne suistui maan mitassa kapinaan ja tälle oli juuri Pentinkulmalla (toisin kuin monilla muilla maaseutupaikkakunnilla) katkeraa sytykettä. Kapina tempoi mukaansa ja tuotti surullisia tuloksia - Pentinkulmalla lähinnä punaisille.
Sodanjälkeinen yhtenäisyysohjelma painoi päälle, mutta pian maan päälle jääneet demarit olivat valmiit yhteistyöhön kunnissa ja maan hallituksessa. Myös Jussin pojanpojat olivat valmiit sotaan ja kuolemaan. 1930-luvulla liikahti moni asia, myös eteenpäin. Näin kertomus kantaa toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan ja sen työnteon ja modernien edistysaskelten maailmaan. Lähisukulaiset ovat nousseet myös poliittisesti - kovalla työnteolla ja hitaasti sosiaalisia edistysaskeleita punoen ja puna-multa -pohjalta niistä sopien. Näin kirja myös jälkiviisaasti ja "sosialidemokraattisesti" legitimoi demareiden ja maalaisliiton hallitusyhteistyötä (torpparin ja duunarin liittoa realistisen idänpolitiikan hengessä), tekee siitä kansan poliittisen eheytystarinan.
Torpparin ja duunarin täydestä kansalaismitasta
Näin 1900-luvun taitteen torppari ja duunari ikäänkuin nousivat täyteen kansalaisuuteensa ja poliittis-kollektiiviseen pituuteensa 1960-luvun myötä. Kansakunnan hikinen työ ja keskeisten ristiriitojen voittamisen tarina loppuukin juuri 1960-luvulle, hyvinvointivaltion ensimmäiselle rakennusvuosikymmenelle ja avoimen kollektiivisesti jäsentyvän osallistumisen vuosikymmenelle. Tuolloin ei enää pitänyt pyydellä anteeksi omien etujen, ajatusten ja järjestäytymisen aktiviteetteja. "Koti, uskonto ja isänmaa" -yhtenäisyyskulttuuri ei kestänyt enää nousevia ja palkkatyöläistyviä rahvaan ryhmiä, "suurta maassamuuttoa" ja kansainvälistyviä (nuoriso)arvoja.
Jotkut tutkijat ovatkin sitä mieltä, että Linnan (tai osin myös Nousiaisen) yhtenäinen suomalainen kertomus (ns. Suuri Kertomus) päättyykin juuri 60-luvulle ja siitä jakaantuvat uudet enemmän tai vähemmän yhteensopimattomat postmodernit (jälkimodernit) kertomukset. Yhteisiä arvoja tai kysymyksiä (oikean ja väärän - punaisen ja valkoisen) ei enää entisen kaltaisina ja jakamattomina ole olemassa; puhumme eri kielipelejä eikä meidän tarvitsekaan enää muodostaa linnalaisia kansakuntia tai kollektiivisia tulkintoja maailman menosta? Olemme vapaita omaan yksilöllisyyteemme?
...yksilöllisyyden huomaan?
Olemme avoimia ja nostalgisia historian tapahtumille, heittäydymme joihinkin poliittisiin juttuihin mukaan, kevyesti - muttemme anna sieluamme ja henkeämme tavalla, joka oli mahdollista/pakko Linnan tarinassa? Voikin hyvin pohtia, onko meillä enää Linnan jälkeen yhtään Suurta Yhteistä Taideteosta (kirjaa, elokuvaa, tieteellistä tulkintaa), joka liittäisi meidät suomalaiset yhteiseen keskusteluun ja saisimme siinä omat paikkamme. Vai, löytyykö se jostain TV-sarjasta, Salaman tai Meren kirjoista, Kaurismäen veljesten minimalismista ja nostalgiasta tai "Nokia-Boys-Networkin" mentaliteetista, härmäläisestä ja itsepäisestä maailmaanheittäytymisestä kaiken tämän "itsetrimmin" jälkeen?
4. Liikkeen politiikka - Instituution jähmettyminen
Kansanliikkeet ovat institutionalisoituneet osaksi julkista valtaa, niiden poliittisille liikkeille ominainen innostavuus - kiintymystä muistuttava sitoutuminen - on monesti vähentynyt. Weber jopa väittää, että poliittisten liikkeiden ja vaatimusten toteutuessa, niiden saadessa virallisen lain tai instituution aseman, ne eräällä tavalla kuoleutuvat poliittisessa mielessä. Esimerkiksi työväenliikkeen saavutukset työsuojelussa tai vihreän liikkeen inspiroimat luonnonsuojelulait ovat muuttaneet näitä poliittisia liikkeitä ja niiden toimija-asemia (kansalais)yhteiskunnasta kohti valtiollisempia toimija-asemia.
Noustessaan yhteiskunnallisesta ongelmatietoisuudesta (herätessään) poliittinen liike saattaa olla mobilisoiva ja fasinoiva, mutta kun se vahvasti organisoituu ja saavuttaa esimerkiksi valtiollisia (hallinnollisia ja toimeenpanevia) asemia sen toiminta arkipäiväistyy ja rutinoituu. Poliittiset puolueet ja ideologiat joutuvatkin testiin: uudistumaan ja miettimään toimiensa virkamiesmäistymistä ja avoimuuttaan "kansalaisten tai kentän äänille". Eräs sosialidemokraattinen ex-kansanedustaja tokaisikin joskus TV-haastattelussa, kuinka "sdp on uudistuva uudistaja!"
5. Painostusryhmät voivat olla
(a) institutionaalisia (oikeusjärjestyksen takaamat asemat kuten yliopisto, armeija kirkko tai Mannerheimin lastensuojeluliitto, jolloin nämä 'viranomaiset' vaikuttavat yhteiskunnalliseen ilmapiiriin ja toisiin viranomaisiin sekä hoitavat virallisia kansalaisyhteiskuntaan ulottuvia, verkostomaisia, informaaleja ja räätälöityjä pojektejaan)
(b) assosiatiivisia (demokraattisille yhteiskunnille ominaiset vapaaehtoisen yhdistymisen perustoimijat kuten ay-liike, työnantajajärjestöt, urheilu-, ystävyys- ja rauhanjärjestöt, joilla on neuvottelu-, lausunto- ja yhteistyösuhteet viranomaisten kanssa)
(c) ei-assosiatiivisia (ei-muodollinen asema kuten perhe- ja sukuryhmät ja etniset ryhmät, kastit ja yhteiskuntaluokat, jotka eivät suoraan tai sellaisenaan eksplikoi kantojaan tai "saa ääntään kuuluviin")
(d) anomisia (tilapäinen ja ekspressiivinen sekä punktuaalinen, piste- tai teemakohtainen projekti, mielenosoitus tai mellakka jotain tiettyä tarkoitusta tai teemaa varten, jolloin tähän kategoriaan voisivat kuulua monet 60-luvun yhdenasian liikkeet, uudet yhteiskunnalliset liikkeet ja monet 2000-luvun taitteen globaaliliikkeet; joskus näitä aktionistisia toimia käytetään myös välineellisesti - isompien organisaatioiden käsikassaroina tai (kansandemokraattisen) "kansanrintaman" rakentamisessa - joskus nämä yhdenasian liikkeet taas pyrkivät yhdistymään tai liittoutumaan assosiatiiviseksi liikkeeksi ja saamaan pysyvämpiä asemia)
6. "Kansallisseurojen", "Suomenruotsalaisten", "Alkiolaisten", "Voionmaalaisten" tai "Sirolalaisten" puoluepiirit eivät helposti sytytä nykyihmistä. Ne ovatkin avautuneet ja useat puolueopistot ovat ammatillistuneet (asiantuntijavaltaistuneet). Puolueiden sosiaalisaatio ja rekrytointi (ihmisten motivointi ja mukaanvetäminen toimintaan) tapahtuu meillä pitkälle kunnallisdemokratia- ja järjestökokemuksen kautta. Mediayhteiskunta toisaalta yllyttää puolueita tukeutumaan julkisuusarvoa ja -kokemusta omaaviin lavasäteilyä omaaviin asiantuntijoihin ja yksilöihin.
Ideologiset ja poliittiset auktoriteetit eivät ole enää yhtä itsestäänselviä kuin vielä parikymmentä vuotta sitten. Maailmankuvalliset auktoriteetit ja vahvat ideat (jopa ideologiat) eivät enää liity selkeisiin puolueperinteisiin tai puoluejohtajiin. Kun etsimme ratkaisuja omiin ongelmiimme tai sosiaalistumme jatkuvan 'identiteettityön' (Thomas Ziehe) ja erilaisten tiedonlähteiden ja keskustelukumppaiden kautta, tavallaan neuvottelemme monien eri instituuoiden, epävirallisten auktoriteettien ja asiatuntijoiden kentillä. Tämä koskee myös vanhempia ihmisiä ja heidän poliittisten kulttuuriensa muutosta, "jatkuvaa oppimista".
Eikä ole selvää, että vanhat instituutiot tai vanhemmat kykenisivät aina 'siirtämään' arvojaan tai elämäntapojaan nuorille. Nuoret voivat yhdistellä ja "miksata" (ns. globaalin media-aikakauden hybridit identiteetit) aiempia kulttuurisia normeja uusiin ja luoda näin omaa "identiteettipolitiikkaa". Puhutaan auktoriteettien kuolemasta - vanhemmat pyrkivät ehkä liiaksikin olemaan lapsiensa kavereita. Jotkut tutkijat puhuvat epätavanomaisesta oppimisesta, jolloin vanhemmat sukupolvet saattavat oppia myös nuorilta tai pitää heitä omana projektioperustanaan. Perhettä ei voi vieläkään jättää sivuun, mutta yhtä lailla koulu ja asevelvollisuus, päiväkoti ja kirkko, kaveripiiri, kaupalliset markkinat ja harrastuspiirit, taidekokemukset, globaali populaarikultuuri ja median maailma avaavat nykyisin myös poliittista kokemus- ja sosiaalistumishorisonttia nuorille.
7. Monesti varsinkin 1970-80 -luvuilla vahvat painostusjärjestöt tunkeutuivat myös perustuslaillisen politiikan alueelle: tulopolitiikan aikakaudella (jolloin työehto- ja maataloustulosopimukset eivät rajoittuneet vain työehtoihin ja palkkoihin ja sopimuksiin sidottiin laajoja sosiaalipaketteja) edustuksellinen demokratia ja parlamentarismi saivat kolhuja. Parlamentarisminhan mukaan kaikesta lainsäädännöstä vastaa eduskunta, jonka enemmistön luottamusta tulee myös hallituksen nauttia: "Valta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta" väittää perustuslain kaanon. Vahvojen korporaatioiden ja taloudellisten intressien onkin siis vaikea tunkeutua sopijaosapuoleksi maan yleistä etua koskevissa kysymyksissä loukkamatta parlamentaarista periaatetta.
Tuhansien järjestöjen maassa myös muilla etujärjestöillä on merkitystä. "Yksi asia tai intressi" voi olla hurjan tärkeä myös poliittisesti: eläin- ja luononsuojeluliikkeet, partioliike, friikkiharrastuspiirit, rintamamiesjärjestöt, ay-elämäntapa, urheilujärjestöt, karjalaisten organisaatiot tai Martta-Liike. Vapaaehtoistyön ja kolmannen sektorin toiminnalla on myös uusia tehtäviä hyvinvointivaltion palveluiden supistuessa: marginaalinuorisotyö tai soppajonojen organisointi. Yhdistysten toimintaa pyritään myös ohjaamaan ulkopuolellta (täydentämään sosiaalivaltion käsivarsia), mutta monet järjestöperinteet pitävät kiinni omaehtoisuudestaan. Monet EU:n perinteistä subsidiariteettiperiaatetta (läheisyysperiaatetta, jonka mukaan sosiaaliset ongelmat hoidetaan mahdollisimman lähellä itse ongelmaa) muistuttavat verkostotyön muodot ovat levinneet myös meille. Tällöin tapauskohtaiset, epämuodolliset ja kumppanuuspohjalla organisoidut yhteistyömuodot ovat vieneet perustaa aiemmin tiukalta järjestökiinnittymiseltä.
Toisaalta kaupallistuminen koskee myös intressijärjestöjä: niistä halutaan kehittää palvelukonserneja, jotka tehokkaasti vastaavat asiakkaidensa odotuksiin (markkinaperustein). Useat spontaanit, eettiset yhdistykset ja altruistiset aloitteet pyrkivät kuitenkin vastustamaan tätä läpilyövää kaupallistumista. Useat merkittävät intressijärjestöt eivät ole minkään puolueen tai ideologiaperheen bulvaaneja (käsikassaroita) ja ne eivät jakaudu enää oikeisto-vasemmisto -ulottuvuudella. Vuoden 1918 jälkeenhän vahva suomalainen kansalaisliikeperintö oli vahvasti kahtiajakautunut vuosisadan alun politisoitumisen perustalta - ei vain 'punaisten' ja 'valkoisten' vaan myös vasemmiston sisällä (sosialidemokraatit-vasemmistososialistit-kommunistit).
8. Myös puolueohjelmat laaditaan nykyisin asiantuntijoiden (professioiden) piirissä ja niin merkitys liittyy puolueiden joustavaan identiteetin muokkaamiseen ja järjestöväen herättelevään valistamiseen.
Usein puolueet eivät halua loukata ketään potentiaalista kannattajaa ja ne vetoavatkin kuviteltuun keskipakoiseen Matti-ja-Maija-Meikäläiseen, minkä kuvan he ovat tuottaneet kaupallisten gallup-tutkimusten kautta. Elävä ja dramaattinen puolueiden yhteys kansalaisiin ja erottautuminen toisistaan eivät näissä oloissa toteudu helposti.
Kaikkien puolueiden on kuitenkin pakko ottaa kantaa ajankohtaisten poliittisten kysymysten koko skaalaan. Esimerkiksi Vihreä liike on viimeistään hallituspuolueena viime vuosien Suomessa merkittävästi laajentanut kannanottojaan sosiaalisten ja kansainvälisten teemojen suuntaan. Joskus kuitenkin käy niin, että puolueet tukeutuvat yhteen vahvaan intressikantaan ja pelaavat sillä: eläkeläispuolueet ovat yrittäneet useissa vaaleissa läpimurtoa; vihreät taas kykenivät osoittamaan, että ekologia ei ole vain yksi asia vaan keskeinen elämäntapaan liittyvä yhteiskunnallinen ongelma; Vennamo kykeni 1970-luvun taitteessa kanavoimaan muutamilla maaseutupolitiikan ja pelin-politiikan-vastaisella tunnuksellaan valtaisan protestin. Toisaalta jotkut isot etujärjestöt haluavat vastata politiikan keräymäfunktiosta - tällöin intressijärjestöjä usein käytetään välineellisesti hyväksi: esimerkiksi 1970-luvun taistolaisliikkeellä oli kyky käyttää hyväkseen nuoriso-, opiskelija- ja kulttuurijärjestöjä ja näistä kaikkiin ilmassa lentäviin asioihin kantaa ottavista "demokraattisista etujärjestöistä" (ainejärjestöt, teiniliitto, kultuuri- ja kansainväliset järjestöt) tulikin heidän keskeinen mobilisointi- ja rekrytointiarsenaalinsa - mikä merkitsi näiden järjestöjen kriisiytymistä myöhemmin.
Yhdysvaltalaisessa kahden peruspuolueen (demokraatit ja republikaanit) väljässä puoluekulttuurissa toteutuu Janssonin mukaan vahvasti puolueiden aggregaatiofunktio. Juuri vaaleissa nämä jäsenperustaltaan heikosti organisoidut ja aatteelliset joustavat joutuvat keräämään mahdollisimman inspiroivan ja puhuttelevan ohjelman ja henkilölistan. Euroopan monissa poliittisesti eriytyneissä monipuoluejärjestelmissä, joissa puolueet ovat vahvemmin organisoituneet ja niillä on tiukemmat luokka- ja aatteelliset historiansa, puolueiden keräymäfunktio ei näyttädy yhtä dramaattisesti ainakaan vaalien ympärillä.
9. Tiedotusvälineiden kautta voidaan myös elävöittää uusia poliittisia maailmoja ja yksiköitä - tietoisuus omasta valtiosta, oman puolueen linjasta tai kansainvälisistä suhteista on kehittynyt juuri median avulla. Tiedottamisen teknologioita voi käyttää myös suoraan hyväksi. Jo Lenin ylisti elokuvaa mullistavana vallankumouksellisena tekniikkana ja näki sanomalehdistön ei vaan kollektiivisena propagoijana ja agitaattorina vaan myös organisaattorina; Kekkonen ryyditti ensimmäistä presidentinvaalikampanjaansa taitavasti hänen karismaansa tukevalla mainoselokuvalla (1950). Puhe viime vuosikymmenien imagoista ja mediadraamoista ei tee oikeutta kirjoitetun ja liikkuvan kuvan viestinnän, retoriikan ja sankareiden historialle.
Viestintää voi nykyisinkin hyvin käyttää myös yhteiskunnallisten liikkeiden ja puolueiden sisällä, osana imagopelejä, organisointi- ja rekrytointikulttuureja. Mutta tietenkin juuri joukkoviestintä (julkisen sfäärin ilmiönä) kiinnostaa erityisesti poliittisia toimijoita, koska sen merkitykset ja tiedot helposti muodostuvat osaksi demokraattista keskustelua ja yhteiskunnan järjestystä sekä sen legitimiteettiä. Jo 1970-luvun viestintäpoliittinen komitea alleviivasi sitä, kuinka jokaisella kansalaisella pitää olla viestintäpoliittisen subjektin asema - lähettää ja vastaanottaa pluralistisissa tiedotuspoliittisissa olosuhteissa. 1990-luvulta saakka on korostetu mediakasvatuksen ja -lukutaidon merkitystä.
Yhtä lailla kun meidän "pitää tietää" mitä TV:n uutinen Lähi-Idän tilanteesta meille kertoo tai mitä uusi gallup-tieto kokoomuksen uuden puheenjohtajan kannatuksesta voisi poliittisesti merkitä, meidän tulee osata kritisoida sitä, kuinka uutiset eri uutistoimistoissa ja kanavilla tuotetaan ja kuinka kyseenalaisesti tilausgallupit tuottavat objektiivista tietoa. Uutiset politisoituvat monin tavoin. Monet hermeneutikot ja politiikan kielitieteilijät ovatkin sitä mieltä, että kun tiedon perspektiivisyys (kontektisidonnaisuus) paljastuu ihmisille, poliittinen vapaus voi alkaa! Usein uutiset ja TV-raportit osoittautuvatkin vanhan rituaaliseksi toistoksi tai näkökulmiksi asioihin, joiden avulla meihin saadaan mediapalvelun (maksullinen nettiyhteys, iltapäivälehti, tv-kanava) ostoon johtava 'shokki'vaikutus, aavistus uutisen (tuotteen) 'uutuudesta'.
10. Demokraattinen karisma
Esimerkiksi entiset toimittajat Esko Seppänen ja Paavo Väyrynen osaavat toimia ilman järjestöapparaattien tukea medioissa ja mediavaaleissa ja saavat hurjan karismakannatuksen (ainakin joissain vaaleissa). Kyösti Pekonen (1994) onkin oivallisesti tulkinnut, että "demokraattisen karisman" (vahvojen yksilöiden) paluu politiikkaan voi politisoida (sähköistää, dramatisoida ja luoda jännitteisiä vaihtoehtoja) uudelleen jämähtänyttä, konsensuaalista ja rutinoitua sekä vaihtoehdotonta (hallinnollistunutta, valtiollistunutta) poliittista kulttuuria. Näin vahvat puolueiden (oppositio tai fraktio) johtajat, vaihtoehtoliikkeiden tai ideologioiden johtajat ja vahvat karismat voivat laajasti pelastaa politiikkaa - jopa palauttaa politiikkaa politiikkaan!
Myös viimeaikaiset presidentinvaalit ovat osoittaneet karismaattisten henkilöiden voiman poliittisten arvokeskustelujen ja vaihtoehtojen artikuloinnin voimavarana. Politiikan imagoperustaistuminen ei aina merkitse keskustelun pinnallistumista tai ohentumista. Vahvat ja usein puoluejohtojen kontrollin ulkopuolelta nousseet ehdokkaat (Martti Ahtisaari, Tarja Halonen ja Elisabeth Rehn) osoittavat, miten responsiivisuus ja herkkyys potentiaalisten kannattajaryhmien suhteen voi toimia henkilöpohjalta - kerätä erilaisia kannattajryhmiä vähän amerikkkalaiseen tyyliin.
Kaikki henkilöehdokkaat ovat joutuneet myös hurjaan face-to-face -kohtaamisten ja intensiivisen mediajulkisuuden myllyyn kansalaisjulkisuudessa. Henkilökohtaisten asioiden (koirat, lihavuudet, harrastukset, henkilötaustat, uskottomuudet...) lisäksi politiikan asiateemat ulkopolitiikasta sosiaalivaltioon on käyty kymmentuntitissa medialähetyksissä läpi. Pelkkä imago ei ole riittänyt, vaan poliitikkojen on pitänyt osoittee, onko heissä myös substanssia, onko heillä persoonaan kitetyvä message ajallemme! Puoluekollektiiveja ja ohjelmajulistuksia herkemmin ja intiimimmin ehdokkaat voivat liikkua, lähestyä ja etääntyä, kansalaisryhmien mielipidemaisemissa.
Kuinka moni meistäkään on lukenut jonkin puolueen kollektiiviset ja vakavat periaatteet, puolueohjelman? Kuinka paljon käsityksemme nykypuoleista seuraa eri tavoin merkityksellistämiämme puoluejohtajia tai ehdokasvalintojamme? Yli puolet alle 50-vuotiaista suomalaisista valitsee vaaleissa ensin ehdokkaan sitten vasta puolueen. Presidentin henkilövaaleja voi verrata myös 1970-luvun Kekkosen ajan valitsijamiesvaaleihin ja niiden avoimuuteen, demokraattisuuteen ja periaatteelliseen sisältöön. Vaaliasetelmaa ja keskustelua kontrolloivat tuolloin Moskova, Kekkonen itse, puolueet (ehdokasasettelu), valitsijamiesvaalien vaalikierrokset (esim. mahdolliset "mustat hevoset", täysin uudet ehdokkaat vaalien toisella kierroksella) ja (ulko)poliittinen peli. Ehkä elämme toisenlaisessa poliittisessa todellisuudessa: tuolloin Politiikka oli Isojen Poikien Siirtoja ja kansa seurasi. Nyttemmin jopa nuoret voivat presidentinvaalien eri kierroksilla innostua pelaamaan vastustajia ulos ja omia sisään.
11. Kaupallinen media - politiikan uusi ja nopea viestikapula?
(Kaupallisen) median nopeuden, poliittisen dramatisaatiokyvyn ja poliittisuuden ratkaisee usein se, kuinka monipuolisia tehtäviltään varioivat ja toiminnallisesti erilliset kansalliset ja kansainväliset julkisuudet ovat ja kuinka hyvin ne osaavat keskustella kaikkia julkisuusyhteisöjä koskettavista asialistoista (agendoista) ja niiden sisällöistä: markkinoista, alueista, köyhistä, sukupolvista, vähemmistöistä? Ainoastaan raha ei ole tässä tärkeä, kyse on myös mediaprofession kehittymisestä. Maria-kaisa Aula (1993) on esittänyt kiinnostavan empiirisen haastattelututkimuksen havainnon, jonka mukaan Kekkosen ajan toimittajat elivät kimpassa aikansa poliitisen eliitin kanssa - nyttemmin nuorempi toimittajasukupolvi on etäisyytä ottavampi, professionaalisempi ja kriittisempi. Se on osittain ottanut vanhoja puolueiden "terveen populistisia" tehtäviä taloudellisen ja poliittisen eliitin arvostelussa.
Jotkut postmarxilaiset tutkijat ovat kuitenkin sitä mieltä, että kapitalistinen tuotantotapa ja arvonmuodostus on kehittynyt niin pitkälle, että mitkään inhimilliset tuotteet ja suhteet eivät voi jäädä sen ulkopuolelle. Viimeisetkin kiinalaiset tai Suomen saamelaiset ajattelevat vaihtoarvoissa ja rahassa - ihmissuhteita, eri elämänalueita tai taidetta lasketaan hyötysuhteissa ja 'pääomassa' jne...Myös politiikan tuotteita, imagoja voidaan ostaa. Tiedämme, että puolueesta riippumatta Suomessa ostetaan asiakaskyselyitä ja jopa kampanjoita mainostoimistoilta: "Haluaisin tilata sellaisen ja sellaisen....menestyvän kaman." Voidaankin väittää, että politiikan imagoista on tullut Lux-saippuan kaltaisia mainostuotteita, joiden suosio voidaan mitata itsenäistyneillä mainos- ja vaihtoehtomarkkinoilla (ei niiden käyttöarvon tai sisällön suhteen). Näin vaalienkin vaihtoehdot tavallaan eläisivät omaa elämäänsä, kuvitteellisilla ja pinnallisilla mainos- ja vaihtoarvomarkkinoilla, mikä ei enää tekisi oikeutta kansalaisten "aidoille" yhteismitattomille, eettisesti ristiriitaisille ja harkintakykyisille ajatuksille ja odotuksille?
Markkinateoria voi tietenkin vastata tähän, että juuri markkinat ovat nopein, dynaamisin ja monipuolisin tapa tuottaa hyödyke maksimaalisen laajalle kuluttaja- ja asiakasjoukolle maailmassa, myös silloin kun puhutaan etiikasta ja politiikan sisällöistä. Jopa jotkut markkinataloudesta viehättyneet vihreät laskelmoivat 1980-luvun kulutusjuhlien aikaan, että ekologinenkin maailma ratkeaa markkinatiedon ja -kulutuksen kautta! Ekologisesti tietoiset kuluttajat valitsevat kestävän ja sosiaalisesti tuotetun tavaran ja palvelun - näin luontoa likaavat ja epäsosiaalisesti tuotetut hyödykkeet putoavat pois markkinoilta, ja vihreä yhteiskunta nousee?
Usko pelkkiin markkinoihin on taas rapisemaan päin. Eivätkä hurjat skenaariot politiikan markkinaperustaistumisesta voi olla kokonaan korrekteja, vaikka ne korrektisti kuvaavatkin vaali- ja galluppuolueidemme monia piirteitä. Ehkä myös meidän kuluttajien arvostelukyky on kasvanut, emme valitse tyhjiä imagoja vaan ajassa hengittäviä, sisältöja pursuavia karismaattisia ideasampoja? Onko kuitenkin niin, etteivät markkinatkaan kykene nostamaan tyhjiä imagoja tai tuottamaan puoluekampanjoita ilman perimmäistä messagea tai vaihtoehtoa?
12. Jopa EU:n kansanvaltaisuus vähintäänkin ontuu. Kansalaisilla on heikot vaikutusmahdollisuudet, eurovaalit mobilisoivat meilläkin vain kolmanneksen suomalaisista. Kansalaisten suorilla vaaleilla valitsemat unionin kannalta relevantit toimijat - Euroopan parlamentti ja kansalliset parlamentit - käyttävät vain vähän ja kansalaisten mielestä epämääräisesti valtaa suhteessa muihin unioin toimielimiin (esim. komissio, keskuspankki). Eurooppalaista poliittista yhteisöä tai identiteettiä ei ole kehittynyt; ihmiset eivät toimi eurooppalaisina vaan usein oman elinkeinonsa tai kansallisuutensa puitteissa. Kansalaiset jopa pitävät eurovaaleja "toisen asteen vaaleina" tai kokevat, että niissä "on vähemmän pelissä kuin kansallisissa vaaleissa", jolloin kansalliset kysymykset heijastuvat eurovaalivalinnoissa - ei päinvastoin. Monet huomioitsijat katsovatkin, että Euroopassa on tapahtumassa siirtymä "sallivasta konsensuksesta" (jolloin eliitillä on vapaat kädet rakentaa Eurooppaa) kohti vaatimusta kansalaisten aktiivisesta suostunnasta (kansalaisten painostus, kritiikki ja suostumus).(Martikainen-Pekonen 2000.)
Kulttuurin globaalit suuret linjat ja politiikka
Globaalit kehityslinjat ovat yhteydessä kulttuurin suuriin kehityslinjoihin (erit. Fornäs 1995) ja niiden tulkinnan haasteisiin. (1) Modernisaatio ja historiallistuminen vaativat epäortodoksista ja monitieteistä dialogia, myös kulttuurin toimijat itse on saatava mukaan tulkintaan. (2) Kulttuurin eriytymis- ja erilaistumisprosessit koskevat varsinkin nuorten alakulttuureja ja identiteettejä sekä niiden vuorovaikutusta ja sekottumista, hybridisaatiota. (3) Perinteisiä yhteisöjä ja kansallisia ideologioita laajemmat symbolit, globaaliriskit, tekstit, muodit ja teemat osoittavat uusien sukupolvien elämän kulturalisoitumista ja medioitumista. (4) Modernin maailman kulttuuriset suhteet, merkit ja dialogi ovat kasvavassa määrin refleksiivisiä ja itseensäviittaavia; yksilölliset ja kulttuurien välillä 'surffailevat' identiteetit nousevat ja samalla toimivat suvereenein tavoin ja oppivat lisää kulttuurisessa vuorovaikutuksessa, uudet kulttuuriset verkot sekä tuottavat toimivia subjekteja että ovat niiden tuottamia. Meitä ei enää ehkä olekaan eksistentialisti Heideggerin kielikuvaa käyttääksemme heitetty sosiaalisiin tai kansallisiin luokkiin vaan kulttuurin eläviin verkkoihin ja kielipeleihin?
13. Nuorten kuvitteelliset maisemat
Nuorten teksteissä esiintyvät kuvitellut maailmat (tai kuvitteelliset maisemat, engl. 'Imaginary landscapes: Appadurai 1990 ja tulkinnasta, ks. Heiskanen 1998, 368-371) ovat jossain määrin kulttuurisesti itsenäisiä diskurssjeja, kuvia ja teemoja, jotka välittävät paikallista ja globaalia. Monet tutkijat puhuvatkin glokaalista maailmasta. Usein nämä 'kuvitteelliset maisemat' ovat mediaperustaisia - nousevat ja laskevat vaihtuvissa teemoissa "maailmankatsomojensa" edessä ja aktiivisessa tulkinnassa. Voi puhua muodikkaasti virtuaalisesti turistimentaliteetista ja eurooppalaisesta reflektiosta. Tässä suhteessa vallankin vapaus, epävarmuudella pelaaminen (kontingenssin hyväksikäyttö) ja poliittinen tila ylipäänsä ovat osa nuorten arsenaaleja. Kylmän sodan loppu, globaali talous ja teknologia sekä riskien individualistinen kohtaaminen antavat oikeutuksen ja mahdollisuuden virtuaalielämälle.
Appadurain viisi "kuvitteellista maisemaa" (em. lähteet) relativoivat kaikkea perinteistä, myös vanhoja kuvitteellisia yhteisöjä kuten kansakuntaa tai kansallisvaltiota.
(1) "Etnoscape" -ulottuvuus puhuttelee globaalin kokemuksen yhtä olennaista puolta. Rauhattomuus on osittain seurausta opiskelijoiden, tuttujen, turistien, vierastyöläisten ja maahanmuuttajien erilaisista rajojen ylityksistä ja sekottumisista.
(2) "Techno-scape" viittaa teknologiaan, joka monessa tapauksessa on 'paikkaan-sitomatonta'. Fyysinen ja geograafinen kartasto ei enää kuvastele korrektilla tavalla kykyämme liikkua poliittisissa ja tilasuhteissa. Identiteetin perustat ja koko esteettisen mielikuvituksen arsenaalit ovat uudella tavalla käytössä - esimerkiksi tietokoneen ääressä, missä vain.
(3) The "Financescape" muodostuu nopealiikkeisistä rahan ja pääoman liikkeistä ja siirroista. Appadurai korostaa, kuinka pääoma liikkuu ihmisten päiden yläpuolella.
(4) Appadurain "ideoscape" merkitsee ei-osallistuvaa politiikan ulottuvuutta. Erilaisten maailman kuvien (maisemien) yhteenliittyminen, missä heijastuu valistuajatus ja valtiolliset tai oppositioideologiat.
(5) Mutta "mediascape" puolestaan sisältää monin tavoin muotoutuneita ja arvotettuja - mutta pitkälle yleistettyjä - median kertomuksia ja kulttuuriteollisuuden tuotteita. Periaatteessa nämä mallit tuottavat ja uusintavat stereotyyppisiä maailmankuvia, mutta projektioissa ja tavassaan stimuloida mielikuvitusta ne ovat omiaan luomaan uusia elämäntyylejä. (Appadurai 1990.)
Appadurain kategoriat eivät kuitenkaan kohtaa monille muille (nuorio)tutkimuksille relevanttia (6) "ecoscape" -ulottuvuutta. Ympäristöasiat ja ekologian riskit eivät asetu millekään edellä mainitulle ulottuvuudelle. Päinvastoin, monet nuoret haluavat esittää, kuinka muut aika lailla hegenomiset 'maisemat' problematisoituvat suhteessa ekologiseen näkökulmaan. Varsinkaan ekomaisemaa ei enää hallitse maan hallitus tai perinteiset ideologiat ja liikkeet, jotka perustuvat keskus-periferia -ajatukselle.
14. Kulttuurinen ja uskonnollinen fundamentalismi nostaa päätään monissa nuorisoryhmissäkin - eräänlaisena vastauksena nopeaan globalisaatioon sekä traditioiden ja järjestysten rapautumisen tuottamaan epävarmuuteen, identiteettikriisiin. Kulttuurinen epävarmuus (kontingenssi) tuottaa paradoksaalisesti toisaalta valinnan vapautta, poliittista tilaa ja kulttuurista rikkautta, toisaalta valinnan pakkoja ja 'luusereita', joilla ei ole modernin kulttuurin vaatimia kansainvälisiä, refleksiivisiä ja joustavia kompetenseja. Nämä ryhmät kaipaavat usein yksinkertaisia, puhdistavia, autoritaarisia ja fundamentaaalisia "turvaidentiteettejä", mistä voivat käydä machoryhmät ala sporttiväkivalta tai skin head-ryhmä, uususkonnolliset tai uusnationalistiset ryhmät.
Bauman (1997) on esittänyt hyvin ladattuja ja huolestuneita kommentteja globalisaatiokehityksestä - "modernin globalisaation vankilasta", missä globaali laki voi yhdistyä globalisoituneessa rikkaudessa - ja paikallinen järjestys voi toteutua paikallistuneessa köyhyydessä. Samalla kun polarisaatio köyhien ja rikkaiden välillä kasvaa näiden historiallisten voimien yhteys ja riippuvaisuus ja niiden tuottama mobilisaatio vähenee. Köyhien kohtalo on edelleen liikkumattomuudessa, tai muutossa kaupungin kärjistyvien ongelmien keskelle. Marginaali ghettoistuu, elää kompensoivilla hyödykkeillä (stimulantit, viihde) ja turvautuu fundamentalistsiin arvoihin. Me emme tunnista enää rikkaitamme, kapitalistejamme ja köyhiämme, luokkataistelu on ohi. Baumannin tulkinta on pessimistinen ja hän sitoutuu vanhaan kansalliseen luokka-ajatukseen ja solidaarisuuteen. Toisaalla utopistisemmat tulkit yllyttävät meitä katsomaan globaaliin tulevaisuuteen Appadurain ja Beckin inspiroimana: solidaariset siteet voivat rakentua kaikenlaisten McDonalds -yhteiskuntien tuolle puolen, toteutetuissa kuviteltujen maisemien synteeseissä, mitä keinotekoiset rajat eivät rajoita. Ihmiset tekevät itse karttansa.
15. Hyvinvointipalvelut - politiikan loppu?
Työväenliikkeen veteraanit kommentoivat tyhjentyviä työväentaloja hyvinvoinnin ja TV:n Suomessa tyypilliseen tapaan 1980-luvun Suomessa: "..eivät taida kaikki saabit ja volvot mahtua työväentalon pihaan...ja opintokerhojakin perustetaan vain valtionavun toivossa, kun ei enää muuta itse osata...". TV ja radio muuttivat jo sodan jälkeen dramaattisesti suomalaista julkisuutta ja poliittisen keskustelun ehtoja, maisemaa. Iltamat ja opparit jäivät.
'Kollektiivisiin ruotuihin' (selkeät ideologiat ja armeija-, työyhteisö- tai kirkkoperäiset identiteetit ja retoriikat puolueisiin kuulumisen ja niiden tehtävien kuvaamisessa) kuuluminen ei ole enää lainkaan itsestäänselvää. Se ei ole enää yhtä tarpeellista: sosiaalinen turvallisuus ja identiteetti luodaan hyvinvointivaltiossa. Se ei ole enää poliittisesti yhtä välttämätöntä: niukkuuden yhteiskunnan tarpeet ja katkeruus eivät enää entiseen tapaan kollektiivisesti mobilisoi kansalaisia laajentamaan hyvinvointipalveluja, poliittinen ilmaisuvapaus ja -keinot ovat yksilöllisempiä - syrjäytyneet eivät muodosta uutta "sosiaalis-kollektiivista" liikettä.
16. Puolueet osaksi systeemiä: jäsensuhteiden oheneminen, solidaarisuuden ongelmat ja kansalaisyhteiskunnan köyhtyminen
Populaarimmin (läpi)valtiollistumisesta on puhuttu esimerkiksi hallinnollistumisena, byrokratisoitumisena tai virkamiesmäistymisenä. "Herrottumisen" ja rutinoitumisen sekä ohentuneiden jäsen- ja kannattajasiteiden tai "nuoriso-ongelman" (1% nuorista kuuluu puouepoliittisiin järjestöihin) tuntevat kaikki Suomen puolueet ja keskeiset etujärjestöt - ainakin puoluekokousten kriittisissä katsauksissa. Pohditaan, mikä erottaa fiksun virkamiehen tavallisen asiallisesta poliitikosta. Mietitään, miten voitaisiin verkostoitua (vasemmistoliitto, vihreät ja sittemmin myös demarit) vaihtoehtoliikkeiden ja elävien liikkeiden kanssa tai jalkautua kansan tai kentän pariin. Miten ay-liike voisi muuttua "kolikkoautomaatista" tai "työttömyyskorvaustoimistosta" takaisin kansanliikkeeksi? Miten huippu-urheilijoita tuottavat firmat valtionapuineen voisivat paremmin innostaa joukkoliikuntaa?
Habermas (esim. 1985) onkin omassa kriittisessä teoriassaan paljon pohtinut myöhäisteollisen (1973) yhteiskunnan valtion roolia ja nähnyt sen ekspansion taustalla kapitalistisen järjestelmän uusintamisen yhä uusien ongelmien ja sfäärien tasolla. Uudet ongelmat vaativat uudet interventiot. Yhtä lailla ekologiset (ulkoiset) ongelmat kuin ihmisen henkisenkin tasapainon (sisäiset ja terapeuttiset, antropologiset) häilyminen vaativat valtion puuttumista asioihin. Näin valtio tavallaan tukee markkinaehtoisen tuotannon, kvalifoidun työnteon ja kuluttamisen laajentamisen ohjelmaa - taaten sen tasapainoisen kasvun ja "hallitun rakennemuutoksen", oikeiston ja vasemmiston kompromissin oloissa. Tämä julkinen puuttuminen elämän ehtoihin ja ihmisten arkielämään menee niin pitkälle, että Habermas ei puhu enää vain interventiosta vaan "kolonisaatiosta", missä aiemmin vapaa ihmisten elämismaailma ('Lebenswelt', minkä rationalisuus on 'kommunikatiivista') kolonisoituu, tulee (ainakin osaksi) julkisen sääntelyn alaiseksi, sitä vedetään 'systeemin' piiriin. (Vrt. Berndtson 1996, 207-211.)
Meidän onkin vaikea kuvitella omia elämänkäytäntöjämme tai arkeamme, joka ei olisi jollain tavalla 'julkisen' kurinalaisuuden, kasvattamisen tai ohjauksen kohteena. Koko sosiaalisaatio ja (valistus)kasvatus (ehkäisyvalistuksesta, äitiysneuvoloista yleiseen terveyshygieniaan ja -elämäntapainformaatioon tai päiväkotiopetuksesta ja harrastuspiireistä yliopistoon) pyrkii kasvattamaan meistä tietyllä tavalla tasapainoisia, kilpailukykyisiä yksilöitä). Terapia (kuraattoreista neuvotteluihin ja terapioihin ja hoitoonohjaukseen) takaa mentaalisen kehityskelpoisuutemme; sosiaalipalvelut (sosiaalitarkkaajan toimeentulokorvaukseen liittämästä "normalisointiohjelmasta" sosiaalisia ongelmia elämänkaarta ja -ongelmia tasaaviin eläke-, sairausvakuutus- ja työttömyysturviin) silloittavat sosiaalisia polkujamme ja kokemuksiamme. Fyysinen arkemme valvontakameroista, liikkennesäännöistä ja -teknologiasta ja korttelipoliisista rakennusnormeihin ja koulujen opetustilojen turvallisuussäännöksiin on tuhansien normien ja asetusten ja kontrolloivien katseiden alaista. Itsenäistä kansalaisyhteiskuntaa ei välttämättä enää 70-lukulaiseen tapaan ole edes olemassa. Vapaita ja idealistisia joukkopuolueita, joiden forumeilla kaikki kansalaisaktivistit toimisivat, voi nykyisin lähinnä muistella.
Habermas myös kritisoi poliittisen koneiston asemaa osana kansainvälistä ja kansallista itsenäistä ja "teknistynyttä" systeemiä (hallinnon ja talouden rationaalisuus on sangen päämääräorientoitunutta), joka toimii ihmisten päiden yläpuolella "rahan" ja "vallan" resurssein. Puolue- ja järjestöapparaatti on pitkälle itsenäistynyt eikä se enää kykene poliittisten ristiriitojen artikuloiintiin, reformeihin tai kansalaisten "solidaarisuuden" organisointiin, vaan nämä aloitteet nousevat muualta yhteiskunnasta (toisaalla tässä verkkokurssin jaksossa ja Berndtsonin teoksessa (1996, 160-168) käsitellään mm. uusia yhteiskunnallisia liikkeitä, yksilökohtaisia ja elämänpoliittisia projekteja, kansalaisaloitteita, globaalia politiikkaa ja politiikan (vaihtoehtoisia) julkisuuksia ja elämäntapoja).
Olennaista ei ole tässä moralisoida kehitystä tai paljastaa orwellilaisia valvovia silmiä eri puolilta aiemmin vapaata yhteiskuntaa, vaan osoittaa, kuinka dramaattisesti perinteisten poliittisten voimien (kollektiivien) toimintakenttä on muuttunut jälkiteollisessa ja valtion sääntelemässä yhteiskunnassa.
Ihminen on oman onnensa seppä
Yli 90% nuorista suomalaisista työttömistä (15-29 v.) hyväksyy ainakin jossain määrin väitteen, että "ihminen on oman onnensa seppä" (NUORA 1998). Tämä osoittaa ainakin nuorten oman individualistisen eetoksen ja tulkinnan siitä, miten yhteiskunnallinen tulevaisuus määräytyy.
Myös monet muut tutkimukset viittaavat siihen, että kevyet jälkimateriaaliset ja yksilökohtaista vapautta ja itsensä toteuttamista sekä omintakeista ja uutta identiteettiä hakevat arvot ovat nousussa. Nuoret äänestäjät valitsevat - jos yleensä menevät vaaliuurinille -ennemmin yksilöitä kuin puolueita; puolueiden toiminnassa yksilöt (imagot) nousevat. Nuorten osallistumista koskevissa tutkimuksissa monien kollektiivisten tai vaalidemokratiaan liityvien osallistumistapjen suosiot laskevat, mutta yksilölliset osallistumisrepertuaarit - monesti epäviralliset, jopa radikaalit keinot, protesteista graffiteihin - saavat lisää kannatusta. (Esim. Pesonen-Sänkiaho-Borg 1993.) Näin irtonaiset äänestäjä- ja osallistujaryhmät voivat myös uudella tavalla politisoida tilanteita - 'yllättää', nopeasti muuttaa aktioiden suuntaa, median kuvakulmia ja vaalien voimasuhteita. "Linnalaisen" kollektiivinen ja "yrmy" marssi puoluekarsinoissa jatkui pitkään samoissa asetelmissa, vasemmiston ja oikeiston kannatussuhde muuttui vain hiukan 1910-luvulta 1960-luvulle. Kriisit ja sodat tietenkin muuttivat myös poliittisia voimia.
Kollektiivinen osallistumiskulttuurin monet piirteet haipuvat: sukupolvi- ja rakennuskertomukset rapautuvat työläisen ja talonpojan oikeuksien laajentamisen myötä; päämäärä-keino -rationaliteeti voi murtua; alueelliset, kisälliperinteet ja ideologiset kollektiivit katoavat; kristillinen, työ- ja sotilasperäinen kollektiivisuus ja ohjelmakieli jäävät historiaan; elämänkestävä mukaanheittäytyminen ideologisten vahtoehtojen puolesta tai niiden varassa vähenee. Toisaalta yksilöllisyys heijastuu monissa suunnissa: markkina- ja mediaperustainen tarpeentyydytys, yksilökohtainen kyyninen ja sarkastinen asenne euro- ja kansallisen poliittisen (vaali)asetelman edessä; elämyksellisyys, kokeilut, tilanteellistuminen - 'pleasure-periaate' (mikä-tuntuu-hyvälle) yhteiskunnallisen onnistumisen ei-juhlallisena, mutta legitiiminä, perusteena; subjektiviteetti ja identiteettityö keskiössä; arvorationaalisuus; oma keho tai eläinsuojelu itsenäisen poliittisen ilmaisun kenttinä; sukupuoli (gender), luonto ja 'globaali' politisoitavina maailmoina.
17. Messiaaninen Beck yksilöllistyvän maailman 'zeitgeistina'
Riskiyhteiskunnan teoriassa (Beck 1993) nähdäänkin juuri poliittisen vastuun yksilöllistyminen poliittisuuden kasvuna, ala- ja elämänpolitiikan kasvuna. Enää eivät vastuulliset kansakunnat tai poliittiset liikkeet voi esittää naiiviin kasvuajatukseen tai lineraariseen kehitykseen liittyviä helppoja utopioita, lupauksia "hyödykkeista" (paremmat eläkkeet, laajemmat lomat) vaan monessa suhteessa edessämme on riskejä, "haitakkeita". Kollektiivienkaan maailma ei voi toimia meidän puolestamme. Palkkatyö voi loppua ja työpaikat paeta alta; ekologinen kriisi ei kysy valtakunnan eikä kollektiivirajoja, yksilö on vastuussa sen edessä jollei muusta niin itsestään; maailman ongelmat ovat olennaisesti yhteisiä ja globaaleja, ne huutavat meiltä monenlaista vastuuta; kasvun ja materian mannaa ei yksinkertaisesti riitä kaikille; teknologiat - esimerkiksi geenimanipulaatio - tuovat uusia riskeja yhtä lailla kuin hallitsevat entisiä.
Yksilöiden elämä ei ole muussakaan suhteessa standardista, vanhojen normien ja suunnitelmien mukaista, hallinnassa: elämäntavan, parisuhteen, identiteetin ja (pysyvän) ammatinharjoittamisen valinnat ovat auki. Yksilön on viime kädessä itse tehtävä ratkaisunsa, oltava refleksiivinen (myös eettisesti ja poliittisesti) omien yhteiskunnallisesti ja globaalisti merkityksellisten ratkaisujensa edessä. Epävarmuus ja standardien puute ja elämänhaasteiden yksilöllistyminen antaa paradoksaalisesti tilaa juuri yksilökohtaiselle valinnalle ja politiikalle. Riskien kohtaaminen ja kriisi ovat aina olleet avoimia paikkoja, poliittisen muutoksen mahdollisuuksia. Asiat eivät ole kenenkään hallussa, hallinnassa ja suunnitelmassa (sen enempää tsaarin, Kekkosen kuin sosiaalidemokraattisen koulutussuunnittelijankaan). Yksilön on otettava vastuu - halusi hän sitä tai ei. Esimerkiksi koulutuksen ja ammatin valinta ja niiden eettinen muokkaaminen ovat keskiössä.
Beck ei puhu yhteiskunnallisen vallankumouksen puolesta, vaan "toisesta modernista", jota me voimme olla luomassa vastuullisten ratkaisujemme ja epävirallisten "pyöreä pöydän verkostojen" ja "globaalien poliittisten puolueiden" avulla. Nämä verkostot olennaisella tavalla rikkovat työnjakoa, kansallisia ja armeijarajoja, salaisia valmistelu- ja asiantuntijakulttuureja ja hierarkkista osallistumisperinnettä vastaan. Kunkin ongelman suhteen "osalliset" voivat nousta esiin. Tätä kautta myös puolueet, parlamentit ja sosiaalipalvelujärjestelmät (instituutiot) voivat liikkua, oppia refleksiiviseen ja vastuulliseen politiikkaan.
Monien tutkijoiden mukaan Beck on messiaaninen, yliarvioi ihmisten motivaatioita osallistua epävirallisesti ja ohi instituutioiden. Jotkut taas näkevät hänet elitistinä, joka ei ota huomioon modernisaatiohäviäjiä (yksilöitä ja ryhmiä, jotka häviävät yksilöllisesti vastuullistetussa ja kansainvälistyvässä kilpailussa ja syyllistävät itseään tästä).
Monet tutkijat taas korostavat jälkiteollisen yhteiskunnan yksilöllistymisen heijastuvan lähinnä kuluttajaroolin ja -valinnan kasvuna. Tämäkin kehitys on usein näennäistä; esimerkiksi muoti (tuhansien ihmisten samankaltaiset valinnat) osoittaa, kuinka sarjallisia ja "yleisiä" kuluttajavalinnat ovat - ympäri maailman. Berndtson (1996, 141-44) epäilee myös individualismia ja referoi kiinnostavaa tutkimusta, jossa osoitetaan, kuinka fatalistista ja kollektiivista voi suomalasinuortenkin arvomaailma olla. Toisaalla monet haastattelututkimukset tukevat tätä ja osoittavat, kuinka nuoret toisaalla ilmoittavat ajattelevansa yksilöllisesti, mutta samalla kunnioittavat yhteiskunnan järjestysinstituutioita ja keskeisiä yhteisiä arvoja.
Individualismikeskustelu on auki.
18. Jos esimerkiksi kulttuuriministeriö on huolestunut kultuuripalvelujen alueellisesta kehityksestä, se ei välttämättä käänny vaaleissa valittujen kansanedustajien tai kollektiivisen järjestökentän (joka on rapautunut ja valtiollisten edustuselinten tasolla lakkautettu) puoleen vaan ostaa asiasta arviointitutkimksen ja selvityksen. Professio korvaa demokraattista ja kollektiivista keskustelua ja responsiivisuutta. Siirtyminen (a) demokratian laajentamispolemiikista kohti (b) markkinakieltä ja (c) uusia professioita on ollut nopeaa myös meillä. Uudistajat ovat hyväksyneet "kilpailuvaltioon" siirtymisen ja korostaneet esimerkiksi (veronmaksajien) säästöjä ja tehokkuutta, kun taas monet kehityksen vastustajat ovat korostaneet osallistumismahdollisuuksien sekä sosiaalisten ja poliittisten argumenttien väistymisen tuottamia ongelmia.