On ilmeistä, että sellaiset käsitteet kuten 'politiikka', 'kansainvälinen politiikka', 'valta', 'hallinto' ja 'valtio' kuuluvat politiikan ilmiön ja näin yleisen valtio-opin tutkimuskohteen piiriin. Nämä käsitteet ja termit ovat kuitenkin monimielisiä ja ne merkitsevät eri poliitikkojen, journalistien tai tutkijoiden puheissa eri asioita. Politiikan tutkimuksen perustermit tai tutkimuskohde eivät ole yksikäsitteisiä ja yhdellä eksaktilla tavalla määriteltävissä.
Yleisen valtio-opin johdantokurssille osallistuneiden nuorten mietelmät ja kielikuvat siitä, mitä politiikka oikeastaan on, ovat tässä suhteessa kuvaavia:
Kuvion erilaiset ja ristiriitaiset ajatelmat ja määritykset osoittavat hyvin, kuinka vellovaa politiikkakeskustelu on. Jotkut korostavat politiikan ilmiön harkinnanvaraisuutta, sopimuksellisuutta ja rauhallisuutta, jotkut taas pitävät sitä taisteluna. Mediayhteiskunnassa politiikka määrittyy usein likaisena pelinä tai välttämättönä pahana, kun taas idealistisina aikakausina politiikka voi olla kansalaishyve ja maailmanparantamisen mahdollisuus. Myös politiikan toimijat voivat vaihdella: joskus vain valtion instituutiot hoitavat yhteisiä asioita; radikaalifeministit taas uskovat vain henkilökohtaisten tekojen ja tasa-arvon merkitykseen maailman muuttamisessa. Voidaan perustellen esittää määritelmiä, jotka lyövät toisiaan korville. Politiikan tutkijoidenkin keskuudessa uskotaan hyvin erilaisiin politiikan määrityksiin. Kansalaiskeskustelusta poiketen tutkijat ovat kuitenkin tietoisia omista perinteistään ja perspektiiveistään politiikkaan.(Berndtson 1991,17-23.)
Kuten useimmissa ihmistieteissä valtiotieteidenkin (esim. sosiologia, taloustiede, yhteiskuntahistoria ja valtio-oppi) piirissä tutkimuskohteiden ja niitä koskevien aineistojen luonteesta käydään jatkuvaa väittelyä. Usein akateeminenkin keskustelu kiihtyy, kun tullaan lähelle ihmisen perustavia puolia, keskustelua ihmisyksilön psyykkeestä, rakkaudesta ja vihasta, vallankäytöstä ja politiikasta. Puhutellaan asioita, jotka ovat olemassa ja heijastuvat dramaattisesti ihmisen elämäntoiveissa, menossa ja raadollisessa puolessa. Mutta harvoin kukaan tutkija väittää lopullisesti tai tyhjentävästi ilmaisseensa tutkimuskohteensa olemisen tai muodostumisen tavan.
Rakkaus ja viha, oikeudentunto, vallankäyttö ja politiikka ovat silti olemassa, vaikka niitä onkin hankala määritellä. Kokemuksemme ja ilmaisumme, taiteilijoiden luovat näkemykset tai tutkijoiden analyysit voivat tavoittaa ja pelkistää ne vain jossakin kontekstissa (jollain hetkellä - jossakin suhteessa - jotakin taustaa vasten). Vain yksinkertaistettu luonnontieteellinen (naturalistis-positivistinen) tutkimus voi lähinnä luonnonilmiöitä tutkiessaan väittää ideansa perustuvan kaikkien tutkijoiden yhteisymmärrykseen, helposti omaksuttavaan ja toistettavaan kaavaan: esimerkiksi voimme aika helposti sopia painovoiman (kaavan) mukaisista ilmiöistä ja niiden mittaamisesta, esimerkiksi omenan putoamisesta puusta ja sen vaatiman ajan mittaamisesta (painovoiman kaavalla ja siihen sijoitettvila vakioilla). Tähän liittyy ihmistieteiden ja politikan tutkimuksen pirullisuus (edes tutkimuskohteesta ja sen määrittelystä ei olla yhtä mieltä) ja kiehtovuus (tutkimme elämän klassisia ja jatkuvasti askarruttavia perusongelmia).
Sitä paitsi, mitä lähemmäs maailman järjestystä ja arvoja koskevaa eripuraa ja ristiriitoja me tulemme, sitä vaikeampi meidän on päästä yhteisymmärrykseen 'politiikasta' tai 'vallasta'. Erityisesti politiikan käytännön kentillä ja akateemisen maailman käytännöllisessä filosofiassa sekä valtaa pohtivassa sosiologiassa ja valtio-opissa käsitellään kiistanalaisia ja ristiriitaisia asioita. Asioiden, ongelmien ja (yhteiskunnallisten)suhteiden määrittelyvaikeus ja kamppailu tästä näyttää liittyvän itse näihin puhetapoihin ja oppialoihin. Valta- ja poliittiset suhteet ihmisten, ryhmien ja puolueiden ja kansallisvaltioiden välillä näyttävät olevan epäsymmetrisiä (osapuolilla erilaiset kyvyt, resurssit ja valta-asemat) ja kamppailun- ja pelinalaisia. Kiistely ja yhteisymmärryksen puute asioista näyttää liittyvän itse politiikan ilmiöön ja (demokraattisen, hyväksyttyjä perusteita etsivän) vallankäytön ytimeen. (Palonen 1993A, 7-29.)
Tämä keskustelu liittyy omaksumaamme valtiokäsitykseen: onko se monistinen ja ehdoton vai onko sen yhtenäisyys riippuvainen (kansalais)yhteiskunnan ristiriidoista ja monista muista muista toimijoista sekä kansainvälisistä odotuksista.( Berndtson 1996, mm. 44-48 ja 201-212.)
Politiikan tarkkailijan ja tutkijan onkin oltava varovainen, ettei hahmota ihmisten välisten suhteiden, yhteiskunnan tai kansainvälisen yhteisön ongelmia harmittomalla, lapsellisella tai ristiriidattomalla tavalla. Monet muut tieteenalat voivat pelkistää asioita yksikäsitteisiksi tai tarkastella eheitä systeemejä tai prosesseja.
Nuorisotutkimusverkoston sivuilta löytyy kiintoisa tekstikokonaisuus, missä esittäytyvät eri tieteenalojen tavat jäsentää nuoruutta.
(http://www.alli.fi/nuorisotutkimus/nuoriso-www/minunnuorisoni.htm#Kari Paakkunainen)"
Poliittinen järjestelmä eroaa monin tavoin sosiaalisista, ekologisista tai taloudellisista systeemeistä. Esimerkiksi Robert Dahl on kiteyttänyt poliittisen järjestelmän tunnusmerkit kahdeksaan seikkaan, joissa nousee esiin politiikan epäreilut asemat, resurssit ja valtakamppailu. 1
Monesti poliittisten suhteiden ja ideologioiden palauttaminen ja samastaminen muihin yksikäsitteisiin ja harmonisiin elämänilmiöihin tavallaan riisuu politiikan politiikasta.
Esimerkiksi politiikan näkeminen "yhteisten asioiden hoitamisena" (koulukirjaesimerkki) yksinkertaistaa aika konservatiivisella tavalla monien valtakamppailujen hahmottamista. Usein myös vahvan idealistiset ajatukset politiikasta saattavat olla vaarallisen epärealistisia ja johtaa entistä isompiin ongelmiin; esimerkiksi rauhanpolitiikan projektit (rauhan puolustaminen merkitsee monille aseisiin tarttumista) ja reaalisosialismin kokemukset (sosialismin retoriikka lupasi vapautta työväenluokalle, mutta loi giljotiinien järjestelmän).(Brown 1997, 11-18.)
Samalla tavoin politiikan projektin mieltäminen kypsien keski-ikäisten tai vanhempien miesten ammatti- ja valtiotaitona tai minä tahansa kommunikaationa tai face-to-face -sopimisprosessina ei tee oikeutta poliittisen ilmiön erityislaadulle ja vallan oikeutusta (legitimiteettiä) hakeville kysymyksille. Se voi myös johtaa siihen, että harmittomilla määrittelyillä kadotetaan pohdittavien ilmiöiden erityinen poliittisuus tai vallankäyttö. 2
Jotkut tutkijat - esimerkiksi moderni klassikko Carl Schmitt (1927/1932), marxilaiset luokkataisteluteoreetikot tai kansainvälisen politiikan konfliktiluonnetta korostavat tutkijat - ovatkin nähneet ristiriidan politiikkaa luonnehtivaksi perusasiaksi. Ristiriita voi koskea asiantiloja, arvoja, hyväksyttävää vallanjakoa tai valintoja. Ja jotkut näistä tutkijoista menevät vielä pidemmälle ja väittävät, että vasta 'vihollissuhteen' olemassaolo, selkeä jako 'meikäläisiin' ja 'teikäläisiin' ('heikäläisiin') ja tämän asetelman tuottama kamppailu ja 'kyttääminen', toiminnan optimointi suhteessa yhteiseen vastustajaan, tuottaa politiikalle erityisen asetelman. Riskit, epäjatkuvuus, kehityksen murrokset ja järjestyksen jatkuva kyseenalaistatuminen leimaavat tätä käsitystä. Ristiriidat ovat alku ja käyttövoima politiikalle: politiikan katsotaan olevan järjestelmä, joka jäsentää ja pyrkii ratkomaan ristiriita- ja osattomuuskokemusta, myös 2000-luvun taitteessa.
2000-luvun taitteessa näyttäisi Suomessa juuri kysymys keskuksen ja periferian (kaupunkimaisten kasvukeskusten ja harvaanasuttujen syrjäseutujen) ristiriidasta olevan kärjistymässä.
(http://www.eva.julkaisut/raportit/alue99/sisällys.htm)
Politiikan kamppailullinen ja pelillinen aktiviteetti ei aina tee selkeää eroa 'taistelun' ja sodan maailman suhteen (Clausewitz 1832). Sota voi olla politiikan (kylmä tai kuuma) jatkomahdollisuus ja päinvastoin, sotaa seuraa usein aktiivinen poliittinen murrosvaihe tai kriisi, millä "sotatila rauhoitetaan ja ratkaistaan". Ylimalkaan ajatukset politiikasta kamppailuna nostavat etualalle ristiriitaisen tulevaisuuden, missä niukoista ja epävarmoista resursseista ja peliasemista käydään (asema)taistelua. (Kylmän sodan asemataistelusta, ks. Brown 1997, 104-121) Ja jos kamppailu on avoin ja mukana on vähintään kaksi suhteellisen tasasuhtaista osapuolta, kukaan ei tiedä etukäteen väännön lopputulosta, kylmän sodan uhittelun jälkeistä kompromissia (aseriisuntasopimukset), voittajaa (henkilövaali) tai kompromissia (budjetin koostumusta).
Toisaalla konsensusta eli yhteisymmärrystä korostavat politiikan analyytikot hahmottavat politiikan yhteisten asioiden hoitamisena ja ongelmanratkontana ja järjestyksen puitteissa tapahtuvana kriisien hallintana. Yksittäisten toimijoiden omat dogmit, radikaali peluu epävarmoissa tilanteissa tai konfliktiteorioiden (sovittamattomat) ristiriidat eivät kuulu kuvaan. Poliittisen järjestelmän sopimukset, välttämättömyys- tai selviytymisopit sekä sopeutuminen ja yhteisten riskien hallinta nousevat esiin. Toimijat perustavat politiikkansa olemassaolevalle ja realistiselle pohjalle ja uskovat yhteisiin annettuihin arvoihin.
Tavoitteiden yhteensovittamisessa (Jansson 1990, 222-23I) - millä pyritään usein tulevaisuuden hallintaan ja ennakointiin - voidaan turvautua synteeseihin (uusien yhdistävien arvojen pohjalta), kompromisseihin (pienin yhteinen nimittäjä tai välitysehdotus) tai lehmänkauppoihin (toistensa kanssa yhteismitattomat arvot tai resurssit kimpataan ratkaisuissa).3
Politiikkaan näyttävät usein liittyvän sekä ristiriidan ja epävarmuuden että sopimisen ja vastuun elementit. Politiikkaa tarvitaan, se on usein välttämätöntä niukkojen mahdollisuuksien ja ristiriitaisten tilanteiden ratkaisemisessa. Politiikan teorioissa on usein mukana myös vastuun ulottuvuus. Kamppailua korostavissa ideoissa avoin peli tai taistelu riskiyttävät osalliset, kaikki toimintarepertuaarit ovat käytössä ja heittäytyessään peliin osalliset ovat vastuussa kaikesta tästä. Kun taas konsensuaalisimmissa näkemyksissä avointen asioiden ja keinojen kokoelma (repertuaari) ei ole yhtä avoin ja vastuu usein merkitsee juuri (etukäteen) sovittujen lähtökohtien kirjaamista ja uusien sopimisvarojen ja -keinojen yhteistä hallintaa tai minimointia.
Olemme myös ongelmia toisillemme. Yhtä lailla parlamenttipolitiikassa kuin parisuhteissakin on nykyisin mahdollista puhua ongelmista, sovitella niitä ja joskus vaikka erota; se ei ole modernin sosiaalisen elämän loppu, vaan se voi olla uuden alku. Traditionaalisessa tilanteessa (suvun ja uskonnon valta) kaiken lähtökohtana oli järjestys: valtiollista yhteisymmärrystä ei saanut rankaisematta häiritä eikä pyhää avioliittoa rikkoa.
Politiikka ei ole siis vain välttämätöntä vaan myös mahdollista, mahdollisen taitoa, joissa uudet valinnat voivat nousta esiin ja saada ratkaisevan aseman. Ongelmien myöntäminen on rauhanomaisen ja modernin politiikan alku - toisaalla peloton mielikuvitus voi luoda vaihtoehtoja tulevaisuutta koskeviin päätöksiin. Moderni kansalainen antaa omassa elämässään tilaa poliittiselle väittelylle ja luottaa poliittisen järjestelmän kykyyn ja julkisuuteen nostaa esiin kuumia kysymyksiä ja niiden oivallisia ratkaisuja. Aina tämä ei ole helppoa.
Demokraattisessa järjestelmässä on annettu myös lääkäreille lakko-oikeus. Lääkärilakon pitkittyessä (2001 kesällä) niin sanottu yleinen etu (kansalaisten oikeudet terveyspalveluihin) ja leikkausjonoja pitkittävä lakko asettuvat vastakkain. Mitä tehdä? Politiikassa ei ole selviä pelisääntöjä. Kumpi asettaa etusijalle: potilaat vai lääkärien laillinen vaatimusliike?
1900-luvun loppupuolella (varsinkin 1960-luvulta eteenpäin) politiikka ei myöskään ole jäänyt vain sille vihityille kentille kuten eduskuntaan tai virallisen aseman saaneisiin puolueisiin. Poliittiset asiat, toimijat ja peliasetelmat muuttuvat. 4
Politiikan, vallan, hallinnon ja valtion tutkimus on aina myös käytännöllistä, praktista toimintaa. Se ei voi matematiikan tai luonnontieteen tapaan edes teeskennellä helppoa puolueettomuutta maailman asioiden ja arvovalintojen edessä. Valtio-opin tutkimusongelmat nousevat käytännöstä. Esimerkiksi koko yleinen valtio-oppi (modernissa mielessä) perustettiin Helsingin yliopistoon erittelemään muuttuvia poliittisten voimien suhteita ja kasvattamaan alan virkamiehiä. Tieteenalan tuloksia - jos ne ovat ymmärrettäviä ja relevantteja - voidaan aina käyttää hyväksi käytännön politiikassa. Esimerkiksi puoluesihteerit voivat lukea pirun tarkkaan sen, mikä koskee nuorten arvoja ja vaalipassiivisuutta sekä hyödyntää nämä tietonsa. Tai, kuuman ja kylmän sodan aikana tutkijoiden johtopäätöksillä, voimasuhdearvioilla tai optioilla saattaa olla merkityksensä johtajien erilaisina harkintaperusteluina (Brown 1997, 244-47, jossa Brown kunnioittaa tieteenalaa kansainvälisten suhteiden perustavimpana itseymmärryksen luojana).
Ei olekaan olemassa helppoja ratkaisuja tutkimuksen arvovapautta koskeviin ratkaisuihin: esimerkiksi vallanjako, kansalliset edut, sukupuolikysymykset tai ekologinen etiikka tuottavat päänvaivaa valtio-oppineillekin. 5.
Berndtson (1996, 93 -105) on korostanut politiikan tutkimuksen neljää ominaisuutta, jotka identifioivat tieteenalaa sekä suhteessa arkipuheeseen että muihin yhteiskuntatieteisiin: Käsitteellisyys-teoreettisuus-empiirisyys-käytännöllisyys.
Tutkijoiden väliset erot tulevat esiin eri maiden ja samankin maan eri yliopistojen ja niiden tieteenalaa luonnehtivien perustavien (valintakoe)kirjojen välillä. Helsingissä luetaan Berndtsonin (1997) teosta, Turussa Paloheimo-Wibergiä (1997) ja Jyväskylässä "grand-old-intellektuelli" Janssonin (1990) teorioita. Vahvat professorit ja politiikan tutkimuksen sisäinen laitos- tai linjajako (yleinen-hallinto-kansainvälinen politiikka) heijastuvat alan "intriigeissä" (yliopisto-auktoriteetit ja niiden keskinäiset pelit) ja varsinkin politiikan tutkimuksen oppituolien määrittelyissä, täyttämisessä ja käytännön hoitamistavoissa. Samanlainen kilpailu tieteenalan määrittelyssä ja eri ainelaitosten välillä on vallalla kansainvälisesti, tieteenalan keskukset ja periferiat myös muuttuvat ajan kuluessa. Yliopistojen erot tieteenalan itseymmärryksen kannalta ovat suuret. Kansainväliset ja kansalliset yhdistykset vartioivat osaltaan tieteenalan rajoja, itsenäisyyttä ja resursseja (esimerkiksi kongresseja, lehtiä, www-julkaisuja jne.)
Vilkaise Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin laitoksen tutkintoesittelyiden lisäksi myös Tampereen, Jyväskylän, Turun, Åbo Akademin, Vaasan ja joidenkin ulkomaisten opinahjojen perustietoja sekä opiskelijoiden käytännön orientaatioita alalle. 6
Aina ei ole selvää, mikä asema valtio-opin tutkijoilla tai professoreilla on oman aikansa poliittisen itseymmärryksen tutkijana tai paaluttajana. Joku voi pitää esimerkiksi emeritusprofessori Jaakko Nousiaista vaikutusvaltaisimpana politiikan tulkkina Suomessa; onhan hän kirjoittanut jo neljäkymmentä vuotta sitten monille tutun ja A-oppimäärän tiiliskivikirjana edelleenkin toimivan "Suomen poliittisen järjestelmän".
Voi vallan hyvin kysyä, mikä intellektuaalinen merkitys on monella käytännön poliitikolla tai kirjailijalla ollut poliittista järjestelmää ruotivien perusajatusten (paradigmojen) kehittämisen kannalta. Mikä vaikutus on esimerkiksi Väinö Linnalla ("Täällä Pohjantähden alla" -tarina, joka jäsentää poliittisen kulttuurimme mobilisaatiota, murroksia ja kompromisseja sammakkoperspektiivistä), Juho Kusti Paasikivellä ja Urho Kaleva Kekkosella (suomalaista kylmän sodan aikaista realismia perustelevat argumentit ja ratkaisut) tai Pekka Kuusella ("60-luvun sosiaalipolitiikka" -kirja, mikä toi lähtemättömästi julkisuuteen myöhemmin sangen jaettuja hyvinvointivaltioratkaisuja perustelevat argumentit) suomalaisen poliittisen järjestelmän uudistamisen ja itseymmärryksen kannalta. 7
Politiikka ja vallankäyttö näyttäisivät siis olevan monimielinen ja kameleonttimainen ilmiö- ja käsitemaailma. Sen lisäksi, että Politiikan tutkimuksen peruskäsitteilläkin voi konstruoida perusteltuja tulkintoja maailmasta, niillä voi yhtä lailla pelata ja hämätä, valottaa ja varjottaa politiikan toimijoita (rooleja) ja tarinoita (juonia, mediamaisemia, rooliasemia). Politiikan taide ja teatteri eivät ole vain media-ajan kielikuvia. Klassisessa aristoteelisessa kirjallisuudessa pohdittiin paljon retoriikkaa (asioiden esittämisen tapaa, suostuttelua ja moraalia). Politiikan maailmaan ei voida helposti hallita pelkästään rationaalisin (objektiivisen tiedon ja ei-luonnontieteen omaisen päättelyn tai mallintamisen) avuin. Jopa silloin kun käännämme politiikan ja vallan termejä ja käsitteitä kielestä toiseen tapahtuu poliittista tulkintaa. Yhteiskunnallisia termejä käytetään eri yhteyksissä ja esimerkiksi koko polit-sanastoperheen kirjo ja vastaavuudet eri kielissä ovat sangen moninaiset. 8
Politiikalla on yhteys kiistaan ja sen arviointiin, mitkä asiat ja arvot ovat 'tosiasioita' (Palonen 1997 ja Rorty 1989). Kamppailun lisäksi politiikka liittyy sopimuksiin ja ristiriitoihin - toisaalta niukkoihin resursseihin ja yhteisiin ajatuksiin välttämättömästä ja 'tosiasiallisista' (valta)suhteista - toisaalta kiistanalaisiin asemiin ja vaihtoehtoihin sekä avoimeen, epävarmaan, uskonvaraiseen tulevaisuuteen. Politiikan pirullisuus on juuri tässä monimielisyydessä. Mutta samassa asiassa piilee sen inhimillinen kiehtovuuskin. Voimme pohtia ihmisten välisten suhteiden vaikeuksia, ristiriitoja ja ratkaisun ehtoja - koskaan saavuttamatta lopullista politiikan insinööritutkintoa tai taito-oppia.
Politiikan ilmiön ja käsitteen, itse asiassa politiikan tutkimuksen perustavan kohteen, muutosta voi jäsentää vaikkapa seuraavilla tavoilla (jäsennyksestä, ks. Palonen 1983B). Voi puhua politiikan ilmiön ja käsitteen (1) historiallisesta ja (2) kulttuurisesta muutoksesta sekä niiden asemasta määrittelykamppailun (3) kohteena ja/tai sen (4) areenana.
Esimerkkejä
1 historiallisesta muutoksesta 9
2 kulttuurisesta muutoksesta10
3 politiikan käsitteestä määrittelykamppailun kohteena11
4 politiikasta areenana12
Viitteet
1. Robert E. Dahl (1971): "Poliittinen järjestelmä on jokainen inhimillisten suhteiden pysyvä muodostuma, jossa vallalla, hallitsemisella ja auktoriteetilla on merkitsevä osuus". Poliittista järjestelmää yhdistävätkin Dahlin mukaan seuraavat kahdeksan seikkaa:
Näkemyksessä heijastuu dahlilainen poliittinen kyynisyys ja realismi. 'Kynos'-kantasana liittyy räksyttäväään koiraan - mikä on kriittisen asenteen ja etäisyyden alku? Eliittiteoreettinen skeptisyys tarkoittaa mm. sitä, ettei uskota vallankäytön demokraattisuuteen tai tasavertaisuuteen, vaan nähdään vallan olevan aina jotenkin keskittynyttä eliiteille. Nämä voivat puolestaan olla joillain tavoin valitsijoiden (rahvaan) katseen alla tai jopa vaihdettavissa toisiin eliitteihin.
2. Esimerkiksi elämäntapavihreä ja teknokraatti mieltävät idean poliittisesta kamppailusta sangen eri tavoin. Pehmolle saattaa politiikkaa olla monet arkielämän valinnat kasvatuksessa, kuluttamisessa, kierrätyksessä tai rakkauselämässä. Sosiaaliteknokraatti mittaa taas asioita isolla kädellä kuten kansantalouden kasvutermein ja palkkatyön arvoin. Jos tutkimme näiden poliittisten toimijoiden välistä suhdetta ja miellämme politiikan vain joidenkin yhteisten arvojen määrittelyksi ja jakamiseksi, katoaa suhteesta elämän perusteita koskeva eripura. Politiikassa onkin usein kyse "ohi-puhumisesta", erilaisista kielipelistä, tahallisista tai tahattomista väärinymmärryksistä tai ideologioista, joita politiikan tarkkailijan tulee ymmärtää eikä poistaa analyysistään hankalana asiana.
Toiseksi esimerkiksi sopinee europarlamentaarikko Paavo Väyrynen. Väyrystä pidetään kameleonttimaisena, taktiikan ja pelin taitajana ja populistisena EU-kriittisenä hahmona. Jotkut ovat valmiit väheksymään tai jopa moralisoimaan Väyrystä näiden arvioiden vuoksi. Jotkut taas kunnioittavat hänen kykyjään ja tätä kautta avautuvaa mahdollisuutta ajaa esimerkiksi EU-politiikasta kärsineiden asiaa. Väyrynen lämmittää ihmisten mieliä - saa punan nousemaan ihmisten kasvoille - sekä kielteisenä että myönteisenä hahmona. Tutkiaksemme hänen poliittisuuttaan emme voi purkaa tätä kahtiajakoa ja kiistaa tai lähteä siitä, että politiikan ilmiöön eivät kuulu jotkut arvot tai taktiset menettely- tai pelitavat. Juuri epäviralliset ja 'likaisiksi' nimetyt suostuttelu-, retoriset ja pelitaidot voivat politiikassa olla tehokkaita tai korvaamattomia. Samoin voi 'likaisten' keinojen vastustamisella saada itselleen moraalista arvostusta ja näin vankempia politiikan asemia ja pelivaroja.
3. 2000-luvun taitteessa Suomelle tyypillinen laajapohjainen sini-puna -hallitus perustaa monet ratkaisunsa Suomen yhteisiin välttämättömiin etuihin, joista on sovittu asiantuntijoiden, monin tulevaisuutta järkevästi hallinnoivin oppirakennelmin (esim. kestävä kehitys) ja 'kolmikannan' kompromissiajatuksin. Hallituksen omiin dokumentteihin perustuva päätöksentekoteoria voisi tulkita tilanteen helposti konsensuaaliseksi. Kun taas jotkut konfliktiteoriat tulkitessaan 2000-luvun taitteen poliittista järjestelmää, pohtivat usein laajempia aineistoja (kansalaisten tuki) tai laajempia ja kriittisempiä tutkimusasetelmia (puolueiden toiminnan uskottavuuskriisi tai poliittisen vallan luisuminen markkinoiden suuntaan).
4. Politiikan aiheiden ja osallisten monopoli ei ole virallisilla instituutioilla tai puolueilla. Mediayhteiskunta, valovoimaiset yksilöt, asioiden kansainvälistyminen tai kansalaisliikkeet vaikuttavat kiistanalaisten asioiden esiinnousuun. Ne politisoivat asioita epävirallisin tavoin.
Jonain päivänä politiikan päiväjärjestyksessä (agendalla) voi olla ykkösenä valtion firman johtajan erottaminen, mikä perustuu epävirallisiin seksuaalisen lähentelyn argumentteihin. Tällöin mediakansalaiset saattavat muutamaksi viikoksi jakautua kuuman poliittisesti väitteleviin kahteen-kolmeen perustavaan 'puolueeseen': (1) "Käpälöintiä on aina tapahtunut ja tapahtuu työpaikoilla" -realisteihin; (2) "Asiat on päätettävä oikeudessa"-legalistit (päätösten laillisuutta korostavat ihmiset); (3) "Vihdoinkin työpaikkalähentelyt tulevat poliittiseen julkisuuteen ja saavat oikeudenmukaisen/tasa-arvopoliittisen ratkaisunsa". Kansalaiskeskustelulla ja julkisilla (asiantuntija)auktoriteeteilla on huomattava merkitys työpaikkahäirintäkeskustelun ja tasa-arvopolitiikan tulevaisuudelle. Seuraavalla viikolla politiikan maisema voi taas olla radikaalisti toisenlainen. Maahanmuuttajiin kohdistuneet väkivaltaiskut saattavat sähköistää ja dramatisoida uusia polemiikkeja ja ulottuvuuksia poliittisessa tasa-arvo-keskustelussa.
Politiikka on kameleonttimainen (1900-luvun alun modernien kirjalijoiden termi) ilmiö: kukaan ei tiedä tänään, mitkä asiat, suhteet ja ongelmat voivat olla kuumia huomenna ja mikä/mitkä toimijat ne sinne nostavat. Politiikka voi vaihtaa paikkaa (tilaa) ja luonnettaan (väriään).
5. Etukysymykset pitäisi tiedostaa, ettei tutkija ota mitään näkökulmaa annettuna, esimerkiksi miehistä kieltä ja silmää tai kansallista etua ja perinnettä. Tutkijoiden onkin tarkan eksplisiittisellä (julkisella ja seurattavissa olevalla) tavalla perusteltava ja argumentoitava näkökulmansa (traditionsa tai politiikka-käsityksensä), aineistonsa (kokemusperäiset ja empiiriset havainnot tai muut tulkintaperustat) ja menetelmänsä (tapa tehdä johtopäätöksiä). Tässä tutkijat eivät voi välttää arvottavia ja rajattuja näkökulmia; ne on reilusti tunnustettava ja kirjoitettava esiin.
Arvovapaus on yhtä vaikea valinta kuin määritellä tutkittavan asian kannalta relevantti aineisto ja ongelma (esimerkiksi ristiriita tai väittely).Tutkijan omat arvot tai etäisyys kohteeseen ei ole sama asia kun arvo-ongelma ja ristiriidat itse kohteessa - joihin tutkijan ei pidä sekaantua tai joita hän ei voi väheksyä tai neutralisoida tekemättä väkivaltaa kohteelleen. Esimerkiksi Max Weber jäsentää politiikan juuri kiistanalaisina politiikan hyväksyttävyyttä (legitimiteettiä) koskevina arvo-ongelmina ja puhuu joskus siitä, kuinka tutkijan pitää 'satunnaistaa' oma näkökulmansa tällaiseen ilmiöön. Rauhantutkija voi analysoida kompromissi-konsensuksen ehtoja tai edellytyksiä luopua väkivallasta. Realisti taas voi raadollisella tavalla osoittaa rauhanneuvotteluiden näennäisyyden ja taustalla olevan valtataistelun ja voimatasapainon ratkaisevan merkityksen. Tutkijan kielen ja päättelyn erottavatkin poliitikkojen, journalistien ja arkitoimijoiden puheesta juuri läpinäkyvä näkökulman valinta ja argumentatiivisuus. Kesken tutkimuksen ei vaihdeta perustelemattomasti näkökulmaa tai aineistoa vaan kerrotaan johdonmukaisesti oma päättely ja sidotaan se muuhun akateemiseen keskusteluun ja traditioon (esimerkiksi klassikot).
Usein tutkija haluaa avoimesti kertoa myös praktisen aiheen tai eettisen sytykkeen tutkimukselleen - samoin kuin popularisoida tuloksiaan. Tutkija voi katsoa itseään provosoivan saamelaisten maaomistuskysymyksiä käsittelevän ohjelman TV:stä ja innostua pohtimaan marginaalikulttuurien asemaa suomalaisessa politiikassa ja myöhemmin myös ottaa kantaa Lapin nykyisin maanomistus- ja jokamiehenoikeuden tulkintoihin. Tutkijoilla on myös erilaisia suhtautumistapoja julkisuuteen. Monet haluavat itselleen kulttuurista pääomaa ja mainetta ja sen edellyttämää julkisuutta ja ovat valmiit popularisoimaan ongelmiaan ja tulkintojaan. Jotkut tutkijat taas haluavat piiloutua populaarijulkisuudelta ja keskittyä suppeaan tutkijaverkostoon, jolloin polemiikki huipputasolla lähentyy jonkinlaista ystävien argumentoitua kirjeenvaihtoa. Myös tutkijat vaihtavat tyylejä (retoriset pelit) ja kamppailevat erilaisissa julkisuuksissa siitä, kenen tutkijan tai minkä tieteenalan disipliini (käsitteet) parhaimmin jäsentävät nykyilmiöitä. Esimerkiksi taloudellista globalisaatiota jäsennetään kilvan taloustieteilijöiden, sosiologien ja valtio-oppineiden kesken: ovatko talouden, sosiaalisten suhteiden vai vallan/politiikan käsitteet ja tutkijadiskurssit käypiä selittämään kehitystä?
6 Valtiotieteellinen tiedekunta Helsingin yliopistossa (laitokset, opiskelijavalinnat, opinto-opas, kirjastopalvelut, ATK-tietoja ja satoja lisälinkkejä):
http://www.valt.helsinki.fi/
Muiden yliopistojen ja korkeakoulujen valtio- ja yhteiskuntatieteelliset laitokset:
http://www.helsinki.fi/tied./yliopist.html
esim.Jyväskylän yliopiston politiikan tutkimuksesta, ks.
http://www.jyu.fi/yhtfil/OPA99VAL.htm
Hallinto-opin laitosten ja akateemisen harrastuksen suomalaislinkit:
Helsingin yliopisto:http://www.valt.helsinki.fi/vol/index.htm
Lapin yliopisto:http://www.urova.fi/~ytk/hallinto/hallinto.htm
Turun yliopisto: http://www.abo.fi/fak/esf/lindman/
Kuopion yliopisto: http://www.uku.fi/laitokset/tht/
Tampereen yliopisto: http://www.uta.fi/laitokset/hallinto/Linkitl.htm.
Vaasan yliopisto:
http://www.uwasa.fi/ytt/hlosto.html#Hallintotiede_index
Valtio-opin opiskelijat ry/VOO, missä opiskelijan käytännön arkitietoa:
http://www.helsinki.fi/jarj/VOO
Valtiotieteellinen yhdistys ry ja Politiikka -lehti:
http://www.helsinki.fi/jarj/vty/
American Political Science Association (APSA):
http://apsanet.org/
The Political Science Research Page:
http://www.cudenver.edu/psrp/psrp/html#contents
Politiikan tutkimuksen organisaatioita, yhdistyksiä ja julkaisuja ympäri maailman sekä opiskelutietoja Indianan yliopistosta:
http://www.indiana.edu/~iupolsci/paddress/orgs.htm
Fachbereich Politische Wissenschaft der Freien Universität Berlin:
http://www.sowifo.fu-Berlin.de/osi/
The London School of Economics ans Political Science:
http://www.lse.ac.uk/
Valtiotieteelliset opinnot Lundissa, Ruotsissa:
http://www.svet.lu.se/
7. Aikoinaan näillä intellektuaalisilla puheenvuoroilla, tarinoilla ja aloitteilla on ollut poliittista maailmankatsomusta muokkaava ja uudistava merkitys ja näiden 'mandariinien' (käytäntöä ja teoriaa välittävien keskeisten älykköjen) kontribuutiot ovat heijastuneet myös valtio-oppineiden käsityksissä ja itseymmärryksessä - eikä aina vain tutkimuskohteina vaan poliittista todellisuutta ja sen historiallista jäsentymistä koskevina paradigmoina. Linna loi myyttisen tarinan suomalaisen torpparin ja duunarin yhteiskunnallisesta heräämisestä (1880-1910-luvut) ja järjestäytymisestä, rahvaan kohtaamista (Ensimmäisen maailmansodan ja kapinan sekä itsenäistymisen murroksista, 1910-1930 -luvut) ja Toisen maailmansodan murroksesta (kärsimykset ja sitä seurannut Toivon ja Pelon dialektiikka), ajatuksen puna-multa -yhteistyön siunauksellisuudesta ja eheyttävästä poliittisesta vaikutuksesta sekä sosiaalivaltiosta (1937-1960-luvun alku).
Paasikivi (kylmän sodan jakojen väliin jääneen pikkuvaltion selviytymisen sankaritarina) ja Kekkonen (Euroopan ja turvallisuus- ja yhteistyökongressi ETYK 1975 uudenlaisen realistisen Euroopan kartaston tai toisen maailmansodan lopputulosten poliittisen legitimaation dokumentteina) toimivat ja kirjoittivat 'realismin' hengessä, paasasivat ja argumentoivat suomalaisille poliittisille toimijoille toisen maailmansodan muuttuneita turvallisuuspoliittisia voimasuhteita, niiden vaatimia realistisia oppeja ja uudelleenmäärittyvää pikkuvaltioiden poliittista liikkumavaraa ja kartastoa. Suomalainen realismi - jossa on kritisoitu juristien idealismia ja legalismia, uskoa erityisesti kansainväliseen oikeuksiin ja sopimuksiin - on ollut laajemminkin luomassa paradigmaa kansainväliselle valtio-opille.
Kylmän sodan realismin perusälykkö Hans Morgenthau inspiroitui jo nuorena miehenä suomalaisen kansallisen ja kansainvälisen oikeuden professorin Rafael Erichin realistisista ja oikeuden normeja epäilevistä tulkinnoista ja pikkuvaltiorealismista. Erich oli myös yksi niistä yliopistomiehistä, joka toimi valtio-opin oppituolin arkkitehteina, 1920-luvun alussa. Kuusi taas halusi löytää modernin kompromissin perustelut keynesiläisestä talouspolitiikasta, tasa-arvoideasta ja teollisen yhteiskunnan politiikan kompromissipartnereista. Näiden herrojen ajatukset myös kohtasivat 1960-luvun Suomessa ja sen "Suuressa Kompromississa", jolloin monet 2000-luvun alun politiikassa koeteltavat kultuuriset sopimukset ja arvot (sedimentit) omaksuttiin: tulopolitiikka, sosiaalivaltio, kansainvälinen kauppa- ja kulttuuripoliittinen avautuminen NL:on kanssa tehtyjen sopimusten puitteissa ja kasvupolitiikka.
Poliittiset aikalaisajatukset ja -paradigmat sekä tarinat heijastuvat siis myös tutkimuksiin. Ne voivat myös helposti saada vallitsevan tai jälkiviisaan eli presentistisen historian tai tutkimuksen paradigman merkityksen. Näillä voidaan tehdä nykypäivän ratkaisuja arvokkaaksi, osaksi lineaarisia ja 'edistyviä' tarinoita. Joku voi väittää suomalaisen 'realismin' muodostavan Suuren Linjan (Snellmanista, myöntyväisyyslinjasta, Paasikivestä ja Kekkosesta aina Linnaan, Koivistoon ja Lipposeen, jotka nyttemmin luovivat Saksan/Preussin ja Venäjän/Neuvostoliiton vaihtuvien voimasuhteiden välissä. Joku voi väittää, että Kekkonen (joka inspiroitui mm. valtiososialistisia oppeja 1920- ja 1930 -luvulla opettaneneen valtio-opin professorin Yrjö Ruudun luennoista) ja Kuusi yhdessä Linnan eheytymisoppien kanssa loivat suomalaisen konsensuksen, jonka rakentamista Johannes Virolainen ja Kalevi Sorsa sekä heidän perintöprinssinsä ja -prinsessansa ovat jatkaneet ja puolustaneet.
Joku voi väittää, että länsimainen demokratia ja politiikan tutkimus ovat syntyneet antiikin Kreikassa ja niiden keskustelu- ja kehitystarina on suoraan jatkunut aina meidän päiviimme saakka, amerikkalaisen liberaalin demokratian ja 'Political Science'-tradition suojissa. Nykymaailmaa jäsentävät ja sen toimijoita ylentävät tarinat voivat siis olla myös poliittisia; puhutaan narraatioiden ja myyttien politiikasta. Valtio-opin aate- ja käsitehistoriassa ei enää uskotakaan Suuriin Kertomuksiin ja niiden jatkuvuuteen vaan korostetaan ajatuksellisten ja käsitteellisten murrosten, "vuosisatojen unohdusten" ja paradigmavallankumosten merkitystä. (Skinner 1978.)
Politiikka-käsitekin on muuttunut tulkinnaltaan, sitä on käytetty kirjavissa konteksteissa ja yhtä lailla moraalisena hyveenä kuin moralisoinnin kohteenakin. Poliittisten projektien - liittyvät ne sitten kristilliseen perinteeseen, eurooppalaiseen realismiin ja sosiaalivaltion kehitykseen tai 'Political Democracy/Science' -perinteen jatkuvuuteen - historia voi silti avautua meille. Voimme yrittää ymmärtää eri aikojen olosuhteita ja toimijoita - ja josssakin vaiheessa älytä, mihin heidän demokratia- tai politiikka-tulkintansa oli vastaus.
8.
| suomi | saksa | ranska | englanti |
| politiikka | die Politik die Politie die Polizey |
le politique la politique une politique la politie |
politics policy polity |
| poliittinen | politisch | politique | political politic |
| poliittisuus | das Politische | le politique | the political |
| politikointi | politicking | ||
| politikoida | politisieren (intr.) | politiquer | |
| tehdä politiikkaa | Politik. treiben | faire de la politique | make politics |
| politisoida | politisieren (tr.) | politiser | politicize |
| politisointi | Politisierung Durchpolitisierung |
politisation | politicization |
| politisoituminen | Verpolitisierung | ||
| (politismi) | Politizismus | politisme | politism |
| poliitikko | der Politikei | le politique le politicien l'homme politique |
politician |
| politikoitsija | die PolitikerIn der Politikant der Politikaster |
le politiquant le politiqueur |
|
| ('pol.kysymys) | ein Politikum | ||
| ei-poliittinen | apolitisch | apolitique | apolitical |
| epäpoliittinen | unpolitisch | impolitique | impolitical |
| antipoliittinen | antipolitisch | antipolitique | anti-political |
| politiikanvastainen | widerpolitisch | contre-politique | (counter-political) |
| epäpoliittisuus | Apolitismus | apolitisme | |
| epäpolitisointi epäpolitisoituminen |
Entpolitisierung | dépolitisation | depoliticization |
| ylipolitisoituminen | Überpolitisierung | surpolitisation | |
| ylipoliittinen | überpolitisch | surpolitique | |
| umpipoliittinen | metapolitisch | métapolitique | |
| postpoliittinen | postpolitique transpolitique |
9. 'Politiikan' dramaattinen historiallinen muutos näkyy jo 1960-luvun ja 2000-luvun taitteen välisenä aikana. Hannu Salaman "Juhannustanssit"-proosakirja (1965) yhdisti kuvauksessaan seksin, kiroilun ja uskonnon. Salama sai tästä jumalanpilkkasyyteen, jokainen suomalainen joutui valitsemaan kantansa "salamalaisena" tai "salaman-tuomitsijana", kunnes Kekkonen viimein armahti rangaistuksen saaneen nuoren kirjailija-idolin. Tuolloinen moraalinen ja kiihkeä poliittinen väittely tuskin toistuu nykyisissä modernin kirjallisuuden oloissa, jolloin moinen tyylittely tuntuisi lähinnä toistolta. Uskonnollinen yhtenäiskulttuuri ja sen realistinen rikkominen ei enää liikuta meitä yhtä syvältä. Silloinen politiikka ei ole politiikkaa enää! Silti, kannattaa olla varovainen: esimerkiksi Yhdysvalloissa nousee vähän väliä erilaisia Darwinin ja seksivapauden vastaisia uskonsotia ja jos poliittinen kultuurimme suuresti amerikkalaistuu ei tiedä vaikka...politiikan moraaliset ulottuvuudet palaisivat? Esimerkki osoittaa, kuinka joku asia voi menettää poliittisuutensa.
Toinen esimerkki taas viestii siitä, kuinka joku asia voi muuttua poliittiseksi. Luonto (puhdas ilma, vesi tai metsä) koettiin luonnonantimena. 1950-luvun Suomessa sillä ei juuri ollut asemaa yhteiskunnallisessa ja poliittisessa keskustelussa. Mutta pian 1960-luvun myötä - jolloin muutamat hullut kuten nuori Pentti Linkola ja Rafael Carson kirjassaan "Hiljainen kevät" alkoivat herätellä ihmisiä kulutuksen ongelmista ja luonnon saastumisesta - tällainen 'luonnollisuus' yhteiskunnallistui ja politisoitui. Sittemmin Koijärviliikkeen (1979) jälkeen jokainen kunnon poliitikko ja kansalainen ainakin juhlapitimikseen puhuu ekologiasta ja kestävästä kehityksestä yhteiskuntapolitiikan tavoitteina. Luonnon hyväksikäyttö talouden ja kasvun aikaansaamiseksi ja luonnonarvot ovat edelleenkin ristiriidassa keskenään: Linkola vastaa klassisilla argumenteillaan Suomen Kuvalehdelle 1995 (http://www.sll.fi/vuotos/Linkola.html).
Silti voidaan väittää, että 1990-luvun myötä monet luonnonsuojelun kysymykset ovat jopa menettäneet poliittista jännitettään. Ekologisesta varjelusta on tullut osa hallintoa, vähemmän 'poliittista'. Konsensuaalinen suojelupuhe on laajentunut. Vihreät ovat mukana valtion ytimessä - hallituksessa - määrittelemässä politiikan agendaa ja he ovat menettäneet ainakin osan yhteiskunnallisesta liikevoimastaan ja glamouristaan, poliittinen liikevoima ja viehkeys on rapissut tai haalistunut. Heille on käynyt vähän samoin kuin Max Weberin mukaan käy aloitteille ja politiikalle, mikä nousee yhteiskunnasta (liikkeestä) virallisen valtion areenalle ja saa esimerkiksi lain tai instituution aseman: politiikka voi laillistuessaan, instutionalisoituessaan, rutinoitua ja 'kuolla'. Ainakin 'realo'vihreiden (vastapainona radikaaleille 'fundo'vihreille - saksalaisen kielipelin mukaan) ja ekologian paikka politiikassa on muuttunut sen jälkeen kun ekologian normien vartioinnista on tulut osa laajaa kansallista ja Natura-hallintoa. Myös työväenliikkeelle ja sen poliittisuudelle on länsimaissa käynyt vähän samalla tavalla: 1900-luvun alussa liike oli kansanliike ja häirikkö, se esitti politisoivia vaatimuksia valtiolle ja työnantajiille. Tavoitteet on osin toteutettu ja liike on saanut asemia politiikan ja valtion instituutioissa, se puolustaa saavuttamiaan etuja ja asemia; nykyradikaalien mielestä sen poliittisuus on kuollut ja siitä on tullut "kehityksen jarru" ja osa valtiovaltaa.
Historiallinen muutos ei liity vain käsitteen alaan vaan eettis-moraaliseen perussisältöön. Poliittista aktiivisuutta pidetään joskus kansalaishyveenä, joskus taas raadollisena aktiviteettina ja jopa moraalisesti halvennettavana (pejoratiivisena) ilmiönä. Antiikin Kreikassa politiikan kantasana 'polis' viittasi kaupunkivaltioon. Siellä jokainen kansalainen (eivät kuitenkaan lapset, naiset, orjat eivätkä eläimet!) saattoi muuttua poliitikoksi. Tällöin siirryttiin torille ('agoralle') ja osallistuttiin tulevaisuteen liittyvien ratkaisujen tekoon. Politiikka oli hyve, tavallaan myös uskonnollista ja taiteellista tulevan hyvän elämän ennakointia (antisipaatiota).
Keski-ajalla taas kirkon maailmankuvan uhkaaminen ja rikkominen oli poliittista kiistanalaistamista ja pyhän lain rikkomista. 1900-luku puolestaan pitää sisällään erilaisia politiikka-suhteen kausia. "Hullu vuosi" - 1968 merkitsi ainakin joillekin kultuurivallankumousta ja politisoi monia uusia asioita länsimaissa yliopistokampuksilta kolmanteen maailmaan ja elämäntavan kysymyksiin; politiikka oli osa edistyksellistä 'progressiivista' arkea. 1970-luku jatkoi tätä kehitystä - puhutaan jopa ylipolitisoitumisen vuosikymmenestä - totinen ja kollektiivinen puoluepeli oli monen nuoren elämänprojekti. 1980- ja 1980-luvulla varsinkin politiikan kollektiivinen peli on taas ollut lähinnä kirosana, nuorisotukimuksen mukaan useimmat nuoret pitivät koko politiikkaa likaisena tai "paskaisena" pelinä, missä poliitikot ajoivat vain omia etujaan ja antoivat tyhjiä lupauksia.
1970-luvulla politiikan peli oli kunniassaan, monet kuuluivat johonkin (puolue)poliittiseen ryhmään: kovat kundit kehuivat käyneensä kaljalla politiikan kovien pelureiden, esimerkiksi Paavo Väyrysen tai Uffe Sundqvistin, kanssa ja omakin maine kasvoi. Mutta vain kymmenen vuotta myöhemmin jo pelkkä tunnustus kuulumisesta johonkin puolueorganisaatioon saa kuulijat epäilemään: "mihin sinä oikein pyrit, haluatko rahaa, valtaa vai naisia ?". Nuorten vaalipassiivisuutta ja puolue-elämään rekrytoitumista on myös tutkittu tarkoin empiirisin (laajat, kerätyt ja 'kokemusperäiset') aineistoin.
Politiikan käsitteen moraalikoodi tai -konnotaatiot vaihtuvat. Ja kuten edellä esitetyt esimerkit osoittavat 'politiikan' ja 'ei-politiikan' suhde ja poliittisten asioiden ja suhteiden paikat muuttuvat. Eri aikoina politisoidaan ja kiistetään eri asioita. Samoin politikointikeinot eli politiikan taidot (esimerkiksi tyyli, vakuuttelu ja pelitaidot) muuttuvat.
10. Kuten historiassakin, oman aikamme kansallisissa ja ryhmäkulttuureissa politiikka ymmärretään ristiriitaisin tavoin. Monissa afrikkalaisissa kulttuureissa ei tunnusteta yksilöllisen valinnan merkitystä politiikassa ja asiat hahmottuvat yhteisöjen toiminnan ja vastuun avulla. 'Polis'-kantasanaakaan ei juuri näissä alkuperäiskielissä tunneta. Lisäksi traditio määrittää sosiaalisten ongelmien ratkaisujen tapaa.
Länsimaissa ja varsinkin uudella mantereella politiikka on sen sijaan jo pitkään rakentunut yksilökeskeiseen vaali- ja valintajärjestelmään. Uskotaan vaalivalitsijan yksilöllisiin oikeuksiin ja harkintakykyihin. Ideana on se, että vasta tätä kautta yhteinen etu tai niiden kirjo voisivat kanavoitua (artikuloitua) ja hahmottua yleisempien ohjelmien (aggregaatio) kannatuksena. Pohjoismaatkin erottuvat muista poliittisista kulttuureista: kunnallisen itsehallinnon idea, talonpoikien itselliset perinteet, hyvinvointivaltion laajat käsivarret ja luterilaisuus esimerkiksi luovat erityistä pohjoismaista kudosta, mitä ei välttämättä löydy muualta.
Pienessäkin kansallisvaltiossa voidaan uskoa sangen erilaisiin politiikan visioihin (käsitteisiin). Pohjoissuomalainen ikääntynyt perinteisen puolueen kannattajamies saattaa luottaa ajatukseen, että hänen yhteisönsä normeja (epävirallisia arvoja) vuosikymmenet vartioinut puolueensa ja sille vaaleissa annettu juhlallinen ääni (suomalaiskirjallisuuden kuulu kiantolainen 'punainen viiva', jonka piirtämiseen opittiin 1906 ensimmäisissä valtiopäivävaaleissa) on "sitä itseään" - politiikkaa. Urbaanin Suomen talouspoliittinen vallankäyttö saattaa rakentua vallan toisin. Jonkun herkästi maailmantalouden muutoksiin reagoivan firman tapa politikoida voi perustua yhteiskuntaverkostoon, missään luodaan kontakteja hyvin heterogeenisiin suuntiin. Puoluekontaktit ja vaaliaktiivisuus voivat olla ainakin joskus osa tätä toimintaa ja lobbaamista, mutta perustavoitteet liittyvät yhteiskunnan ilmapiiriin, suosiollisiin mielipide- ja muihin johtajiin ja kontakteihin.
Politiikalle vihityt kansalliset organisaatiot tai henkilöt ovat vain osa tätä kontaktipintaa. Tämän toimintaympäristön realismi merkitsee 'politiikan' ymmärtämistä laajasti, dynaamisista valta-asemista käsin. Monet suomalaiset nuoret ja keski-ikäiset ihmiset eivät enää jaa yhteisen järjestäytymisen tai puolueuskollisuuden merkitystä, monet henkilökohtaiset yhteydet ja ratkaisut (ammatin, koulutuksen ja kulutuksen valinnat, epäsovinnaisetkin vaikuttamistavat kuten boikotit tai yleisönosastokirjoitukset) saattavat olla poliittisia ja äänestysratkaisut ovat vain (mahdollinen) osa vaikuttamista. Oma lukunsa yksilöllisen politiikkakäsityksen kirjossa ovat monet radikaalit feministit, joille "henkilökohtainen on poliittista" ja koko vallankäyttöä ja vaihtoehtoja jäsentävä optiikka saattavat rakentua henkilökohtaisten ratkaisujen ja intimiteetin maailmasta. Se, mitä syöt ja kulutat, lapsiasi kasvatat, liikut ja rakastelet, saattaa olla tärkeintä. Näin voidaan luoda feministisen etiikan mukaisia 'vapauden saarekkeita' ja laajemminkin maailma voi vapautua miehisistä (patriarkaatin, miehisen repression tai fallokratian) rakenteista.
Sosiaalisen sukupuolen tutkijat korostavat, ettei naisella ole pysyvää luonnetta ja olemusta vaan sukupuolisroolit opitaan sosiaalisessa ja kulttuurisessa (poliittisessa) vuorovaikutuksessa (antiessentialismi). Jotkut traditionaaliset miestutkijat taas pitävät kiinni naisen staattisista luonteenpiirteistä, esimerkiksi äidillisistä ja "hellapoliisi´" -rooleista (essentialismi). Jotkut feministitutkijat, kuten Kristeva ja Irigaray, ovat puolestaan valmiita nostamaan etualalle joitakin naisten eristyispiirteitä, jotka antavat naisille miehiä parempia näköalaoja yhteiskuntaan. He puhuvat esimerkiksi siitä, kuinka nainen on miestä lähempänä ruumiin rytmiä ja impulsseja. Samoin naissukupuoli ei ole vain 'yksi' vaan "enemmän". Näin nainen kykenee miestä laajempaan empatiaan ja refleksiivisyyteen. (Jos kiinnostaa, ks. laajemmin julkaisuja ja tietopakettia: http://www.naisunioni.fi).
11. Politiikan ja vallan (kuten myös hallinnon ja valtion) käsitteet ovat määrittelykamppailun kohteita. Tiedostaen tai tietämättään monet poliittiset ideologiat tai kasvatustavat muokkaavat tai provosoivat omilla tavoillaan ja viesteillään ihmisten itseymmärrystä vallan ja politiikan suhteen. Markkinamaailman ihanteet, yrittävän yksilön ja kuluttavan hedonistin ideaalit opettavat meitä maailmaan ja ihmissuhteisiin, joissa ei ole olemassa itsensä toteuttamisen suuria esteitä tai 'rakenteita': epätasa-arvoiset mahdollisuudet, vallan pelimerkkien ja asemien hurjat erot ihmisryhmien välillä, köyhyys tai joidenkin kompetenssien puute eivät muodostu elämässä etenemisen tai politiikanteon esteeksi. Ne eivät ole osa politiikan ongelmia tai päiväjärjestystä. Politiikkaa ryhmien välisten erojen tai jännitteiden tunnistamisessa tai vähentämisessä ei tarvita, politiikka on pikemminkin haitta kuin hyöty.
Tämä ongelma on yhteiskuntatieteessäkin tuttu. Mallit, jotka lähtevät järkevistä ja oman edun valvontaan keskittyvitä yksilöistä (esimerkiksi taloustiede tai naiivi versio rationaalisen valinnan teoriasta), eivät aina tunnista eroja ja epäsymmetrioita, ihmisten kokemuksissa tai arvolähtökohdissa. Markkinaliberaalit toimijat ovat usein tietoisia siitä, mitä äärimmäinen yksilövapauden ihannointi merkitsee: maailman raivaamista sellaisista ajatuksista ja tottumuksista (esim. Politiikka), jotka häiritsevät sen toimintaa.
Mediat ovat tunnetusti uusi valtiomahti. Kalevi Sorsa aikoinaan lanseerasi termin "infokratia" kuvaamaan tiedotusvälineiden itsenäistynyttä vallankäyttöä, missä politiikan ilmiöt tulkittiin nurinkurisesti. Onkin ilmeistä, että kaupallistuneet ja kansainvälistyneet mediat eivät ole vain monipuolinen julkisuuksien kenttä ja välittävä areena (medium), missä kiistanlaiset ideat muhivat ja keskustelevat keskenään. Tiedotusvälineiden nopeus ja kulttuurinen asema sekä kyky "palvella" kansalaisten tiedon- ja arviointivälineiden sekä näkökulmien tuottajana ovat dramaattisesti kasvaneet. Tätä myötä ne ovat osittain korvanneet perinteisiä poliittisia voimia kansalaiskeskustelun väylinä. Harvat enää kokoontuvat etujärjestönsä tai puolueensa "tupailtaan" (Keskustan perinne) tai vuosikokoukseen kuuntelemaan "poliittista tilannetta" eikä ainakaan opintokerhoon (vasemmiston aatteellinen perinne). Kansalaisten ja vallankäyttäjien välinen dialogi on jäänyt medioille, jotka ovat myös ottaneet etäisyyttä vallankäyttäjiin.
Toisin oli esimerkiksi Kekkosen aikoina, jolloin (puolue)media oli lähellä vallankäyttäjiä ja se oli enemmän valtiollista. Nyttemmin varsinkin populaarin median (nuorisoradiot, iltapäivälehdet, kansainvälinen rock-kulttuuri, internet-chattailu) suhtautuminen politiikan päätöksentekijöihin on sangen kyyninen ja sisältää osin samoja "herravihan" piirteitä kuin vanha rahvaan kulttuuri ja järjestäytymisperinne. Tämä kyynisyys tarttuu ja leviää helposti ja varmasti kuvastelee myös monia tavallisten ihmisten tuntoja, ihmiset epäilevät asioita eivätkä enää helposti kiinnity mihinkään tiukaan arvoperustaan tai ideologiaan. Mutta monesti tämä kyynisyys ja politiikalla ilkamointi jää myös helpoksi "kaupalliseksi" ratkaisuksi ja yksittäisten 'shokeeraavien' paljastusten tekemiseksi.
Syvempi ja analyyttisempi vallan ja poliittisen kulttuurin kritiikki ja toimijoiden poliittisten suhteiden arvio jää tekemättä. Ja kyynisyys ja terveen järjen mukainen politiikan arvostelu ja moralismi laajenee. Me - lehtien kirjoittajat ja lukijat - katsomme närkästyneenä sivusta (yleisön etäisyyden päästä) ja päivittelemme kun politikan toimijat pelaavat likaista peliään ja heille se jääkin! Näin media usein ylläpitää skeptistä ja kyynistä suhdetta politiikkaan, ajatus politiikasta likaisena pelinä ja poliitikkojen omien etujen ajamisena on universaali mediayhteiskuntien kielikuva politiikasta. Ihmiset jäävätkin helposti passiivisiksi katsojiksi, jotka seuraavat, kuinka aktiivit subjektit (median pelaajat, huom. englannin play, saksan spiel ja ruotsin spela) toimivat. Tutkija Anu Kantola on argumentoinut huolensa julkisuuden yksityistymisestä.
12. Politiikka ei siis jää vain määrittelykamppailun kohteeksi. Taitavat politikoijat ja aate- ja käsitehistoriasta tietoiset intellektuellit osaavat määritellä poliittiset areenat (käsitteet) itselleen otollisella tavalla.(Palonen 1993B, 6-16.) Tällöin he saavat suosiollisen tai sankarillisen paikan (median) teatterissa, kertomuksissa (narraatioiden politiikka) tai perspektiiveissä. Esimerkiksi taloudelliset toimijat ja taloustieteilijät kykenevät usein hallitsemaan politiikankin agendaa ja pelitilaa. Talouden luvut, faktat ja välttämättömyydet kuunnellaan ja luetaan tosiasioina ja välttämättömyyksinä.
Pörssiheilahtelut ja velanmaksuohjelmat määrittelevät suoraan politiikan luonnetta ja liikkumatilaa. Politiikkojen puhemaisema on dramaattisesti muuttunut taloudellisen kasvun, hyvinvoinnin ja tasa-arvon laajentamisen (Heiskasen superideologiat, 1976) ajoilta 1970- ja 1980-luvuilta. Nyttemmin ei enää lupailla entiseen malliin ja tulevaisuuden visiointi on muuttunut "jäitä hattuun"-puheenvuoroiksi ja kiristyvän taloudellisen kilpailun 'välttämättömyydet' tekevät koko (lupaus)politiikasta epäsuositun. Professori Kyösti Pekonen (1991) puhuukin näiltä osin 'välttämättömyysretoriikasta'. On tunnettua, kuinka 1990-luvun keskeiset poliitikotkin ovat omaksuneet aika lailla politiikkaa puolustelevan tai sitä anteeksipyytävän puhetavan. Ministerit saattoivat varoitella poliittisista aloitteista ja spekuloinneista, "etteivät markkinat vain suutu".
Hallituksen asiantuntijat saattoivat summata, kuinka velanmaksupakkojen Suomessa on "sitä parempi, mitä vähemmän meillä on politiikkaa, esimerkiksi asunto- ja maatalouspolitiikkaa". Valtio-oppineina meidän on tietenkin turhaa moralisoida (ekonomismi) tai ihailla (valtioviisaus) näitä asenteita: olennaista on nähdä , kuinka politiikan liikkumatila on kaventunut. Tilanne muistuttaa aika lailla 'Paasikiven-Kekkosen linjan' aikakautta. Ulkopolitiikan realiteeteista tuli kaikkia 'realistisia' voimia sitova valtioviisas kaanon, jonka välttämättömyyden toistaminen jatkui ja jatkui...samalla ulkopolitiikan pohdinta, vaihtoehdot jäivät vähiin ja ulkopolitiikan vaikutus ulottui sisäpolitiikkaan saakka. Politiikan kielen ja annettujen premissien (tosiasioiden) tutkimus onkin tärkeä osa politiikan tulkintaa. Esimerkiksi hallinnon tutkimuksessa on tarkasti eritelty sitä tapaa, millä markkinaohjaus (tehokkuus, tulosvastuu, privatisointi) on vaikuttanut politiikan ja hallinnon kulttuureihin (Salminen 1993, 151-159).
Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuus (1986) oli ja on poliittisesti ladattu juttu. Tuon jälkeen on vaikea ajatella, että politiikka olisi vain kansallinen asia. Riskiyhteiskunnan teorian (Ulrich Beck 1993) mukaan juuri ekokriisin uhka vaatii meiltä globaalia politiikkaa, on pakko ylittää kansallisen poliittisen järjestelmän ("säiliöyhteiskunnan", Beck 1999) rajat ja viime kädessä yksilöt itse ovat vastuussa ekologisesti kestävästä harkinnasta. Suojatulliajat ja kansalliset lintukodot ovat mennyttä aikaa. Suomessakin keskusteltiin paljon Tsernobylin kriisin vaikutuksista. Oppositiojohtaja, kokoomuksen Ilkka Suominen, perusteli taiten kriisin heikkoon jälkihoitoon ja kriisitiedottamiseen liittyvää välikysymystään (parlamentarismin periaatteen mukainen yritys osoittaa hallitukselle, ettei se nauti eduskunnan enemmistön luottamusta ja joutuisi näin eroamaan). Kriisinhallinta ei ollut kunnossa, ja Suomi on yllätetty valmistautumattomana.
Mutta myös hallitus osasi argumenttinsa. Pääministeri ja myös runoilijana kunnostautunut Kalevi Sorsa vastasi kokoomukselle ja epäili sen luopuneen entisiltä linjoiltaan. Pääministeri käänsi syytösasetelman päälaelleen. Hän totesi kokoomuksen luopuneen vanhasta kansallisesta linjastaan ja nimensä etuliitteestä 'kansallinen'. Kokoomus tavallaan politikoi pyhillä ja yhteisillä asioilla, keikutteli yhteistä venettä ja vaaransi kansallista yhtenäisyyttä. Näin Sorsa yritti syöttää kokoomukselle sen omaa keittoa ja saada kokoomuksen linjan näyttämään vastuuttomalta. Aika taitavaa politiikan retoriikkaa: 'kansallinen' on käynyt pitkään politiikan ja politikoinnin vastaisesta iskusanasta ja ideologiasta.
Mauno Koiviston nousu Suomen presidentiksi 1980-luvun alussa perustui kuuluisaan "Koivisto-ilmiöön" (analyysistä, ks. Pekonen 1990). Kuvioon liittyi myös koivistolaisen taitava imagonluonti. Tämän kuvanluonnin perusasetelma näyttäytyy Koiviston myöhemmän kirjan otsikossa - "Politiikkaa ja politikointia" (1988, tulkinnan taustasta, vrt. Palonen 1993 ja Pekonen 1990). Tuolloinen pääministeri määritteli areenan ja roolijaot mustavalkoisesti: rehellisen ja reilun politiikan ja kulisseissa tapahtuvan politikoinnin kielikuvien mukaisesti. Ei liene epäselvyyttä siitä, kumpaan kategoriaan tuleva presidentti itse kuului. 'Politikoinnin' termi viittasi Kekkosen taustalla vaikuttavaan K-linjalaiseen ryhmään ja Ahti Karjalaisen taustajoukkoihin, jotka eivät epäilleet pelikeinoja - muun muassa Moskovan kortteja - kampanjoinnissaan. Vastustaja haluttiin leimata epärehelliseksi ja pejoratiivisten (halventavien) keinojen käyttäjäksi. Ja Koivistosta itsestään taas saatiin tässä areenan valaistuksessa esiin suomalaisen turvallinen, yritteliäs ja sitkas puoli.
Tätä puolta Koiviston presidenttikampanjassa korostettiin taitavasti ja monin tavoin. Koiviston vaalikuva oli maskuliinisen komea, töitä pitkään tehneen (työ)miehen ja hänen kypsyytensä ilmaus. Samalla Koiviston pitkä linja kaukopartiomiehestä ja Turun sataman kommunistien vastustajasta koulunpenkille, tohtoriksi ja pankinjohtajaksi ja aina pääministeriksi saakka vertautui monien sodanjälkeisten suomalaispolvien karaistumiskertomukseen. Kansalaiset kokivat itsekin tehneensä sitkeästi töitä ja osallistuneensa suomalaisen hyvinvoinnin sitkaaseen rakentamistyöhön - itsekurillisesti, hikisesti ja rakentavasti. Koiviston rehellisyysjargon löysi suomalaiset. Koivisto-ilmiö oli valmis, hänet valittiin virkaansa yli puoluerajojen ensimmäisellä valitsijamiesvaalikierroksella. Rehellisyys maan perii! Nosteeseen päässyttä Koivistoa onkin verrattu amerikkalaissheriffiin, joka yksinäisenä karismana ratsastaa kaupunkiin ja puhdistaa sen likaisista peliluolista ja bordelleista.
Politiikan ulkopuolelta (esimerkiksi työstä) tuleva rehellisyysaalto on usein ollut poliittisessa käytössä. Vaikka terveen järjen ja rehellisyyden (työelämän saavutukset) arvot ovatkin usein politiikan vastaisen ilmapiirin perustoja, niitä voi käyttää myös politiikan areenan määrittelyssä tavalla, joka avaa teitä vallan asemiin. Karismaattisilla johtajilla on usein kyky käyttää symboleita, joilla on välitöntä kannatusta keskeisten kansalaisryhmien keskuudessa. Koivistoa on usein pidetty vähän politikoivana ja taloudellisena realistina (jopa pahan ilman lintuna, pessimistinä), mutta taitava imagokampanja kertoo myös toisesta Koivistosta. Hallitut kuvat voivat pettää. Joskus Koivisto onkin tokaissut, kuinka kaikkein kieroin politiikan puhetapa voikin liittyä siihen, että politiikko "puhuukin totta", ilmaisee rehellisesti omat tavoitteensa ja luopuu kieroilusta. Tämä saattaa hämmentää vastustajia ja he eivät tiedä, mistä on kysymys. Koivisto ei siis ole mikään harmiton totuudenpuhuja, vaan taitava sanankäyttäjä (reetori), joka osaa taustoittaa erilaisilla puhetavoilla politiikkaa ja näin luoda sille tarkoituksenmukaisen areenan (roolit, juonet, kulissit ja valaistuksen).