Meillä sukupolvikapina liittyi enemmänkin myöhäiseen modernisaatioon (myöhään maalta kaupunkiin ja palkkatyöhön, kansallisen yhtenäisyyden sosiaalinen ja poliittinen vartiointi ja kombinaatio, työttömyys, kansalliset ja agraarit arvoperinteet, e-pilleri, kouludemokratia) ja vahvaan sukupolviristiriitaan (talvisota-sukupolvi, jota vastassa oli kansainvälistyvä ja modernin liikkuva polvi, joka uhkasi kodin, uskonnon ja isänmaan järjetysarvoja). Vanhan valtaajat eivät suinkaan lähettäneet "taisteluterveisinään" kukkia Herbert Marcuselle, Che Guevaran haudalle tai Maolle. He halusivat tukea Maan Isää, Urho Kaleva Kekkosta, hänen poliittisissa pyrkimyksissään "edistyksellisen Suomen puolesta" (ainoa analogia tälle Euroopassa oli Jugoslavia, jossa Titolla oli 'kekkoslainen' asema). Suomen erityisasema ja Kekkonen osaltaan selittävät myös sitä, miten Suomen "kaikkien kukkien" -pluralismista ja uusvasemmistosta oli mahdollista siirtyä 1970-luvun kulttuuritaistolaisuuteen ja "tutkijaliittolaisuuteen" . Näiden liikkeiden anti-autoritaarisuus ja vapaus oli pienempää kuin sen kritisoimat nationalistiset ja kristillis-porvarilliset arkkityypit. Toisaalta useimmista 1960-70 -luvun taitteen monista "demokratiavouhottajista" ja "partaradikaaleista" tuli osa hyvinvointivaltion propagoijia, politiikan ja hallinnon establishmenttia. Tällä sukupolvella on nyt jämäkkä ote vallasta - mm. presidentti Halonen, pääministeri Lipponen ja ulkoministeri Tuomioja tunsivat toisensa jo 1960-luvun yhden asian liikkeissä ja Sadankomiteassa.