Yhteiset ideologiat syntyvätkin Downsin (1957) mukaan juuri sen vuoksi, että informaatiomme yhteiskunnallisista eduista ovat puutteellisia ja epätäydellisiä. Puolueet juuri rakentavat löyhiä ohjelmia maksimoidakseen omaa etuaan vaaleissa; yksilöt säästävät aikaa ja vaivaa voidessaan valita itselleen läheisimmän puolueen ja vaatimuslistan. Näin eksaktin loogisilla ja matemaattisilla malleilla voidaan analysoida sitä, miten intensiivisesti puoluevaihtoehdot artikuloivat ('kalastelevat') kansalaisten erilaisia etuja yhteiskunnan suunnassa (kilpailuastelmat, toimijoiden määrä ja erot). Poliittisten ryhmien strategisessa toiminnassa siis saattaa olla yhteisiä piirteitä ja selviytymisratkaisuja - ainakin "laskennallisella" tasolla.

Riker (1962) on problematisoinut koalitionmuodostuksen ehtoja (esimerkiksi parlamentissa, missä rakennetaan hallitusohjelmaa ja -pohjaa, budjettia tai pelivaran sisältävää lakikokonaisuutta). Selkeässä peliteoreettisessa asetelmassa - "nollasummapelissä", missä kaupankäyntiehdot ja informaatio ovat kaikien tiedossa ja "toisen voitto on toisen häviö" - muodostetaan useimmiten maksimaalisen pieniä koalitioita (hallituspohjia, äänestysblokkeja tai hyötyjä jakavia liittoja). Saavutettu suhteellinen etu jokaiselle sopimusosapuolelle on näin suurin. Esimerkiksi suomalaisessa parlamentarismissa tällainen ideaalinen koalitio on sellainen, jonka yhteisvoima on mahdollisimman vähän yli 100 kansanedustajan (niukasti yli puolet parlamentista). Rationaalisen toiminnan teorian liepeillä pohditaan myös paljon ns. vapaamatkustajan ongelmaa. Sen taustalla on myös eräänlainen pohdittu etuargumentti: miksi osallistua tai äänestää, jos kerran ilman sitäkin jotkut muut hoitavat ja ratkaisevat yhteiset asiat ja ongelmat? Demokratian paradokseista puhutaan paljon: nekin usein jäsentävät ryhmä- ja agendavalintojen vaikeutta. Yksi tällaisista on Condorcetin paradoksi. Jos kolmen henkilön tai ryhmän (A-C) preferenssit eli suosituimmuusjärjestys (1-3) eroavat seuraavan periaatteen mukaisesti (A: 1, 2, 3; B: 2, 3, 1; C: 3, 1, 2) niin, mikä voisi olla "kansanvaltainen" tai korrekti yhteinen ratkaisu?

Päätöksentekoa voidaan yrittää analysoida rationaalisuusoletusten mukaisesti myös riskin tai epävarmuuden vallitessa (Paloheimo-Wiberg 1997, 279-285). "Riskitilanteessa" (karkea esimerkki; otatko mukaan huomiselle työmatkallesi sateenvarjon vai et?) poliittisen valitsijan tulee osata laskea ja optimoida erilaisten vaihtoehtojen tuottamat hyödyt (utiliteetit). Jos sääennuste kertoo, että huomenna sataa X%:n todennäköisyydellä, voit analysoida omat hyötysi neljän tilanteen varassa: (a) sataa ja otat mukaasi sateenvarjon; (b) ei sada, mutta sateenvarjo on mukana; (c) sataa, mutta jätit varjon kotiin; (d) sadetta ei tule ja varjo on kotona. Osatessaan täsmentää eri vaihtoehtojen hyödyt, voi toimija ratkaista sateenvarjon kotiin jättämisen (c ynnä d) ja mukaan ottamisen (a ynnä b) hyödyt ja haitat.

Myös erilaisia vaalijärjestelmiä ja niiden formaalista luonnetta äänestäjien tahdon ilmaisijana ja artikuloijana voidaan analysoida mallien avulla. Kymmenkunta vuotta sitten pohdittiin valtio-oppineiden piirissä (Hannu Nurmi 1987, Dag Anckar 1988 ja Pertti Suhonen 1988) erilaisia järjestelmiä ja esimerkiksi niin sanottu hyväksymisäänestys-periaate nousi esiin. Jotkut uskoivat, että tilanne, jossa valitsija voisi antaa äänensä kaikille "hyväksymilleen" ehdokkaille olisi tyydyttävin ja näin kansalainen voisi sisällyttää äänestyslippuunsa vallitsevaa käytäntöä enemmän informaatiota. Jotkut taas otaksuivat, että näin valittaisiin "ymmyrkäisiä", "kaikkia miellyttäviä ehdokkaita" ja ehdokasasetelma tihentyisi poliittiseen 'kompromissikeskustaan' ja vähiten ärsyttäviin ehdokkaisin ja asioihin. Jännittävää keskustelussa oli se, että hyvin ja loogisesti argumentoitu valtio-oppineiden vaihtoehto ei saanut juuri populaareja kommentteja. Tämäkin osoittaa politiikan ja sen järjestelmien vertailun tunteenomaisen ja ideologisen ulottuvuuden ja perinneriippuvuudet. Luonnontiedemäisen varma tietokaan ei sitä jaksa aina liikuttaa.