Oikeat 'puolueet' eivät ole Gramscin mukaan useinkaan r.p.-mallisia (rekisteröityneitä vaalipuolueita) vaan "kollektiivisia intellektuelleja", jotka kykenevät artikuloimaan ja esittämään historiallisesti ja kulttuurisesti toimivan tulkinnan sosiaalisista ongelmista ja voimista. Näin esimerkiksi 1960-luvulla "Kekkosen" ja "Ei-kekkosen" puolueet olivat olennaisia poliittisen kulttuurin jäsennysperustoja Suomessa. Kekkonen kykeni luomaan historiallis-poliittisen blokin (mm. sosiaalivaltio, puna-multa kansanrintama, neuvostosuhteet ja -kauppa, omalajinen historiantulkinta ja flirtti nousevan uusvasemmiston kanssa "lastenkutsuilla"...) ja vakiinnuttamaan sen valtiossa ja valtiovallan avulla. Usein kollektiivinen intellektuelli on dynaamisimmillaan kun sen johdossa on nopealiikkeinen virtuoosi. Gramsci erotteli 'puolueensa' ajattelijat kahteen kategoriaan: traditionaalisiin (opettajat, papit, koulutetut) ja orgaanisiin (kentän, yhteisöjen ja maakunnan itseoppineet tulkit ja ilmaisijat) intellektuelleihin, joilla molemmilla oli paikkansa puolueiden ideologian kehittämisessä.

Gramsci itsekin oli mukana italialaisessa tehdasneuvostoliikkeessä ja kommunistisen puolueen ideologina. Ennen valtaanpääsyään Mussolini kuunteli parlamentissa kyttyräselkäisen ja 1950-senttisen kielitieteilijän, Antonio Gramscin, puhetta ja tokaisi, kuinka hän valtaan päästyään vangitsisi Gramscin aivot. Ja ne myös teljettiin, Gramsci kirjoitti suurimman osan tuotanostaan kirjeissä vankilasta. Muutamat niistä on julkaistu myös Suomessa, vankilavihkoina. 2000-luvun taitteessa jotkut globaalin pääoman kritisoijat ovat turvautuneet Gramsciin analysoidessaan markkinoiden vallan legitimiteettiä. Talouden vapaa myllertäminen (aloite) maailmassa ilman poliittista kontrollia ei ole gramscilaisen tulkinnan mukaan mikään luonnollinen tai annettu asia. Me olemme itse poliittisesti antamassa pääomalle sen legitiimin paikan ja roolin, edustaa ja organisoida yleistä etua maailman mitassa.