Hyvinvointipalvelut - politiikan loppu?

Työväenliikkeen veteraanit kommentoivat tyhjentyviä työväentaloja hyvinvoinnin ja TV:n Suomessa tyypilliseen tapaan 1980-luvun Suomessa: "..eivät taida kaikki saabit ja volvot mahtua työväentalon pihaan...ja opintokerhojakin perustetaan vain valtionavun toivossa, kun ei enää muuta itse osata...". TV ja radio muuttivat jo sodan jälkeen dramaattisesti suomalaista julkisuutta ja poliittisen keskustelun ehtoja, maisemaa. Iltamat ja opparit jäivät.

'Kollektiivisiin ruotuihin' (selkeät ideologiat ja armeija-, työyhteisö- tai kirkkoperäiset identiteetit ja retoriikat puolueisiin kuulumisen ja niiden tehtävien kuvaamisessa) kuuluminen ei ole enää lainkaan itsestäänselvää. Se ei ole enää yhtä tarpeellista: sosiaalinen turvallisuus ja identiteetti luodaan hyvinvointivaltiossa. Se ei ole enää poliittisesti yhtä välttämätöntä: niukkuuden yhteiskunnan tarpeet ja katkeruus eivät enää entiseen tapaan kollektiivisesti mobilisoi kansalaisia laajentamaan hyvinvointipalveluja, poliittinen ilmaisuvapaus ja -keinot ovat yksilöllisempiä - syrjäytyneet eivät muodosta uutta "sosiaalis-kollektiivista" liikettä.