Puolueet osaksi systeemiä: jäsensuhteiden oheneminen, solidaarisuuden ongelmat ja kansalaisyhteiskunnan köyhtyminen
Populaarimmin (läpi)valtiollistumisesta on puhuttu esimerkiksi hallinnollistumisena, byrokratisoitumisena tai virkamiesmäistymisenä. "Herrottumisen" ja rutinoitumisen sekä ohentuneiden jäsen- ja kannattajasiteiden tai "nuoriso-ongelman" (1% nuorista kuuluu puouepoliittisiin järjestöihin) tuntevat kaikki Suomen puolueet ja keskeiset etujärjestöt - ainakin puoluekokousten kriittisissä katsauksissa. Pohditaan, mikä erottaa fiksun virkamiehen tavallisen asiallisesta poliitikosta. Mietitään, miten voitaisiin verkostoitua (vasemmistoliitto, vihreät ja sittemmin myös demarit) vaihtoehtoliikkeiden ja elävien liikkeiden kanssa tai jalkautua kansan tai kentän pariin. Miten ay-liike voisi muuttua "kolikkoautomaatista" tai "työttömyyskorvaustoimistosta" takaisin kansanliikkeeksi? Miten huippu-urheilijoita tuottavat firmat valtionapuineen voisivat paremmin innostaa joukkoliikuntaa?
Habermas (esim. 1985) onkin omassa kriittisessä teoriassaan paljon pohtinut myöhäisteollisen (1973) yhteiskunnan valtion roolia ja nähnyt sen ekspansion taustalla kapitalistisen järjestelmän uusintamisen yhä uusien ongelmien ja sfäärien tasolla. Uudet ongelmat vaativat uudet interventiot. Yhtä lailla ekologiset (ulkoiset) ongelmat kuin ihmisen henkisenkin tasapainon (sisäiset ja terapeuttiset, antropologiset) häilyminen vaativat valtion puuttumista asioihin. Näin valtio tavallaan tukee markkinaehtoisen tuotannon, kvalifoidun työnteon ja kuluttamisen laajentamisen ohjelmaa - taaten sen tasapainoisen kasvun ja "hallitun rakennemuutoksen", oikeiston ja vasemmiston kompromissin oloissa. Tämä julkinen puuttuminen elämän ehtoihin ja ihmisten arkielämään menee niin pitkälle, että Habermas ei puhu enää vain interventiosta vaan "kolonisaatiosta", missä aiemmin vapaa ihmisten elämismaailma ('Lebenswelt', minkä rationalisuus on 'kommunikatiivista') kolonisoituu, tulee (ainakin osaksi) julkisen sääntelyn alaiseksi, sitä vedetään 'systeemin' piiriin. (Vrt. Berndtson 1996, 207-211.)
Meidän onkin vaikea kuvitella omia elämänkäytäntöjämme tai arkeamme, joka ei olisi jollain tavalla 'julkisen' kurinalaisuuden, kasvattamisen tai ohjauksen kohteena. Koko sosiaalisaatio ja (valistus)kasvatus (ehkäisyvalistuksesta, äitiysneuvoloista yleiseen terveyshygieniaan ja -elämäntapainformaatioon tai päiväkotiopetuksesta ja harrastuspiireistä yliopistoon) pyrkii kasvattamaan meistä tietyllä tavalla tasapainoisia, kilpailukykyisiä yksilöitä). Terapia (kuraattoreista neuvotteluihin ja terapioihin ja hoitoonohjaukseen) takaa mentaalisen kehityskelpoisuutemme; sosiaalipalvelut (sosiaalitarkkaajan toimeentulokorvaukseen liittämästä "normalisointiohjelmasta" sosiaalisia ongelmia elämänkaarta ja -ongelmia tasaaviin eläke-, sairausvakuutus- ja työttömyysturviin) silloittavat sosiaalisia polkujamme ja kokemuksiamme. Fyysinen arkemme valvontakameroista, liikkennesäännöistä ja -teknologiasta ja korttelipoliisista rakennusnormeihin ja koulujen opetustilojen turvallisuussäännöksiin on tuhansien normien ja asetusten ja kontrolloivien katseiden alaista. Itsenäistä kansalaisyhteiskuntaa ei välttämättä enää 70-lukulaiseen tapaan ole edes olemassa. Vapaita ja idealistisia joukkopuolueita, joiden forumeilla kaikki kansalaisaktivistit toimisivat, voi nykyisin lähinnä muistella.
Habermas myös kritisoi poliittisen koneiston asemaa osana kansainvälistä ja kansallista itsenäistä ja "teknistynyttä" systeemiä (hallinnon ja talouden rationaalisuus on sangen päämääräorientoitunutta), joka toimii ihmisten päiden yläpuolella "rahan" ja "vallan" resurssein. Puolue- ja järjestöapparaatti on pitkälle itsenäistynyt eikä se enää kykene poliittisten ristiriitojen artikuloiintiin, reformeihin tai kansalaisten "solidaarisuuden" organisointiin, vaan nämä aloitteet nousevat muualta yhteiskunnasta (toisaalla tässä verkkokurssin jaksossa ja Berndtsonin teoksessa (1996, 160-168) käsitellään mm. uusia yhteiskunnallisia liikkeitä, yksilökohtaisia ja elämänpoliittisia projekteja, kansalaisaloitteita, globaalia politiikkaa ja politiikan (vaihtoehtoisia) julkisuuksia ja elämäntapoja).
Olennaista ei ole tässä moralisoida kehitystä tai paljastaa orwellilaisia valvovia silmiä eri puolilta aiemmin vapaata yhteiskuntaa, vaan osoittaa, kuinka dramaattisesti perinteisten poliittisten voimien (kollektiivien) toimintakenttä on muuttunut jälkiteollisessa ja valtion sääntelemässä yhteiskunnassa.
