Politiikka ei siis jää vain määrittelykamppailun kohteeksi. Taitavat politikoijat ja aate- ja käsitehistoriasta tietoiset intellektuellit osaavat määritellä poliittiset areenat (käsitteet) itselleen otollisella tavalla.(Palonen 1993B, 6-16.) Tällöin he saavat suosiollisen tai sankarillisen paikan (median) teatterissa, kertomuksissa (narraatioiden politiikka) tai perspektiiveissä. Esimerkiksi taloudelliset toimijat ja taloustieteilijät kykenevät usein hallitsemaan politiikankin agendaa ja pelitilaa. Talouden luvut, faktat ja välttämättömyydet kuunnellaan ja luetaan tosiasioina ja välttämättömyyksinä.

Pörssiheilahtelut ja velanmaksuohjelmat määrittelevät suoraan politiikan luonnetta ja liikkumatilaa. Politiikkojen puhemaisema on dramaattisesti muuttunut taloudellisen kasvun, hyvinvoinnin ja tasa-arvon laajentamisen (Heiskasen superideologiat, 1976) ajoilta 1970- ja 1980-luvuilta. Nyttemmin ei enää lupailla entiseen malliin ja tulevaisuuden visiointi on muuttunut "jäitä hattuun"-puheenvuoroiksi ja kiristyvän taloudellisen kilpailun 'välttämättömyydet' tekevät koko (lupaus)politiikasta epäsuositun. Professori Kyösti Pekonen (1991) puhuukin näiltä osin 'välttämättömyysretoriikasta'. On tunnettua, kuinka 1990-luvun keskeiset poliitikotkin ovat omaksuneet aika lailla politiikkaa puolustelevan tai sitä anteeksipyytävän puhetavan. Ministerit saattoivat varoitella poliittisista aloitteista ja spekuloinneista, "etteivät markkinat vain suutu".

Hallituksen asiantuntijat saattoivat summata, kuinka velanmaksupakkojen Suomessa on "sitä parempi, mitä vähemmän meillä on politiikkaa, esimerkiksi asunto- ja maatalouspolitiikkaa". Valtio-oppineina meidän on tietenkin turhaa moralisoida (ekonomismi) tai ihailla (valtioviisaus) näitä asenteita: olennaista on nähdä , kuinka politiikan liikkumatila on kaventunut. Tilanne muistuttaa aika lailla 'Paasikiven-Kekkosen linjan' aikakautta. Ulkopolitiikan realiteeteista tuli kaikkia 'realistisia' voimia sitova valtioviisas kaanon, jonka välttämättömyyden toistaminen jatkui ja jatkui...samalla ulkopolitiikan pohdinta, vaihtoehdot jäivät vähiin ja ulkopolitiikan vaikutus ulottui sisäpolitiikkaan saakka. Politiikan kielen ja annettujen premissien (tosiasioiden) tutkimus onkin tärkeä osa politiikan tulkintaa. Esimerkiksi hallinnon tutkimuksessa on tarkasti eritelty sitä tapaa, millä markkinaohjaus (tehokkuus, tulosvastuu, privatisointi) on vaikuttanut politiikan ja hallinnon kulttuureihin (Salminen 1993, 151-159).

Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuus (1986) oli ja on poliittisesti ladattu juttu. Tuon jälkeen on vaikea ajatella, että politiikka olisi vain kansallinen asia. Riskiyhteiskunnan teorian (Ulrich Beck 1993) mukaan juuri ekokriisin uhka vaatii meiltä globaalia politiikkaa, on pakko ylittää kansallisen poliittisen järjestelmän ("säiliöyhteiskunnan", Beck 1999) rajat ja viime kädessä yksilöt itse ovat vastuussa ekologisesti kestävästä harkinnasta. Suojatulliajat ja kansalliset lintukodot ovat mennyttä aikaa. Suomessakin keskusteltiin paljon Tsernobylin kriisin vaikutuksista. Oppositiojohtaja, kokoomuksen Ilkka Suominen, perusteli taiten kriisin heikkoon jälkihoitoon ja kriisitiedottamiseen liittyvää välikysymystään (parlamentarismin periaatteen mukainen yritys osoittaa hallitukselle, ettei se nauti eduskunnan enemmistön luottamusta ja joutuisi näin eroamaan). Kriisinhallinta ei ollut kunnossa, ja Suomi on yllätetty valmistautumattomana.

Mutta myös hallitus osasi argumenttinsa. Pääministeri ja myös runoilijana kunnostautunut Kalevi Sorsa vastasi kokoomukselle ja epäili sen luopuneen entisiltä linjoiltaan. Pääministeri käänsi syytösasetelman päälaelleen. Hän totesi kokoomuksen luopuneen vanhasta kansallisesta linjastaan ja nimensä etuliitteestä 'kansallinen'. Kokoomus tavallaan politikoi pyhillä ja yhteisillä asioilla, keikutteli yhteistä venettä ja vaaransi kansallista yhtenäisyyttä. Näin Sorsa yritti syöttää kokoomukselle sen omaa keittoa ja saada kokoomuksen linjan näyttämään vastuuttomalta. Aika taitavaa politiikan retoriikkaa: 'kansallinen' on käynyt pitkään politiikan ja politikoinnin vastaisesta iskusanasta ja ideologiasta.

Mauno Koiviston nousu Suomen presidentiksi 1980-luvun alussa perustui kuuluisaan "Koivisto-ilmiöön" (analyysistä, ks. Pekonen 1990). Kuvioon liittyi myös koivistolaisen taitava imagonluonti. Tämän kuvanluonnin perusasetelma näyttäytyy Koiviston myöhemmän kirjan otsikossa - "Politiikkaa ja politikointia" (1988, tulkinnan taustasta, vrt. Palonen 1993 ja Pekonen 1990). Tuolloinen pääministeri määritteli areenan ja roolijaot mustavalkoisesti: rehellisen ja reilun politiikan ja kulisseissa tapahtuvan politikoinnin kielikuvien mukaisesti. Ei liene epäselvyyttä siitä, kumpaan kategoriaan tuleva presidentti itse kuului. 'Politikoinnin' termi viittasi Kekkosen taustalla vaikuttavaan K-linjalaiseen ryhmään ja Ahti Karjalaisen taustajoukkoihin, jotka eivät epäilleet pelikeinoja - muun muassa Moskovan kortteja - kampanjoinnissaan. Vastustaja haluttiin leimata epärehelliseksi ja pejoratiivisten (halventavien) keinojen käyttäjäksi. Ja Koivistosta itsestään taas saatiin tässä areenan valaistuksessa esiin suomalaisen turvallinen, yritteliäs ja sitkas puoli.

Tätä puolta Koiviston presidenttikampanjassa korostettiin taitavasti ja monin tavoin. Koiviston vaalikuva oli maskuliinisen komea, töitä pitkään tehneen (työ)miehen ja hänen kypsyytensä ilmaus. Samalla Koiviston pitkä linja kaukopartiomiehestä ja Turun sataman kommunistien vastustajasta koulunpenkille, tohtoriksi ja pankinjohtajaksi ja aina pääministeriksi saakka vertautui monien sodanjälkeisten suomalaispolvien karaistumiskertomukseen. Kansalaiset kokivat itsekin tehneensä sitkeästi töitä ja osallistuneensa suomalaisen hyvinvoinnin sitkaaseen rakentamistyöhön - itsekurillisesti, hikisesti ja rakentavasti. Koiviston rehellisyysjargon löysi suomalaiset. Koivisto-ilmiö oli valmis, hänet valittiin virkaansa yli puoluerajojen ensimmäisellä valitsijamiesvaalikierroksella. Rehellisyys maan perii! Nosteeseen päässyttä Koivistoa onkin verrattu amerikkalaissheriffiin, joka yksinäisenä karismana ratsastaa kaupunkiin ja puhdistaa sen likaisista peliluolista ja bordelleista.

Politiikan ulkopuolelta (esimerkiksi työstä) tuleva rehellisyysaalto on usein ollut poliittisessa käytössä. Vaikka terveen järjen ja rehellisyyden (työelämän saavutukset) arvot ovatkin usein politiikan vastaisen ilmapiirin perustoja, niitä voi käyttää myös politiikan areenan määrittelyssä tavalla, joka avaa teitä vallan asemiin. Karismaattisilla johtajilla on usein kyky käyttää symboleita, joilla on välitöntä kannatusta keskeisten kansalaisryhmien keskuudessa. Koivistoa on usein pidetty vähän politikoivana ja taloudellisena realistina (jopa pahan ilman lintuna, pessimistinä), mutta taitava imagokampanja kertoo myös toisesta Koivistosta. Hallitut kuvat voivat pettää. Joskus Koivisto onkin tokaissut, kuinka kaikkein kieroin politiikan puhetapa voikin liittyä siihen, että politiikko "puhuukin totta", ilmaisee rehellisesti omat tavoitteensa ja luopuu kieroilusta. Tämä saattaa hämmentää vastustajia ja he eivät tiedä, mistä on kysymys. Koivisto ei siis ole mikään harmiton totuudenpuhuja, vaan taitava sanankäyttäjä (reetori), joka osaa taustoittaa erilaisilla puhetavoilla politiikkaa ja näin luoda sille tarkoituksenmukaisen areenan (roolit, juonet, kulissit ja valaistuksen).