Politiikan ja vallan (kuten myös hallinnon ja valtion) käsitteet ovat määrittelykamppailun kohteita. Tiedostaen tai tietämättään monet poliittiset ideologiat tai kasvatustavat muokkaavat tai provosoivat omilla tavoillaan ja viesteillään ihmisten itseymmärrystä vallan ja politiikan suhteen. Markkinamaailman ihanteet, yrittävän yksilön ja kuluttavan hedonistin ideaalit opettavat meitä maailmaan ja ihmissuhteisiin, joissa ei ole olemassa itsensä toteuttamisen suuria esteitä tai 'rakenteita': epätasa-arvoiset mahdollisuudet, vallan pelimerkkien ja asemien hurjat erot ihmisryhmien välillä, köyhyys tai joidenkin kompetenssien puute eivät muodostu elämässä etenemisen tai politiikanteon esteeksi. Ne eivät ole osa politiikan ongelmia tai päiväjärjestystä. Politiikkaa ryhmien välisten erojen tai jännitteiden tunnistamisessa tai vähentämisessä ei tarvita, politiikka on pikemminkin haitta kuin hyöty.
Tämä ongelma on yhteiskuntatieteessäkin tuttu. Mallit, jotka lähtevät järkevistä ja oman edun valvontaan keskittyvitä yksilöistä (esimerkiksi taloustiede tai naiivi versio rationaalisen valinnan teoriasta), eivät aina tunnista eroja ja epäsymmetrioita, ihmisten kokemuksissa tai arvolähtökohdissa. Markkinaliberaalit toimijat ovat usein tietoisia siitä, mitä äärimmäinen yksilövapauden ihannointi merkitsee: maailman raivaamista sellaisista ajatuksista ja tottumuksista (esim. Politiikka), jotka häiritsevät sen toimintaa.
Mediat ovat tunnetusti uusi valtiomahti. Kalevi Sorsa aikoinaan lanseerasi termin "infokratia" kuvaamaan tiedotusvälineiden itsenäistynyttä vallankäyttöä, missä politiikan ilmiöt tulkittiin nurinkurisesti. Onkin ilmeistä, että kaupallistuneet ja kansainvälistyneet mediat eivät ole vain monipuolinen julkisuuksien kenttä ja välittävä areena (medium), missä kiistanlaiset ideat muhivat ja keskustelevat keskenään. Tiedotusvälineiden nopeus ja kulttuurinen asema sekä kyky "palvella" kansalaisten tiedon- ja arviointivälineiden sekä näkökulmien tuottajana ovat dramaattisesti kasvaneet. Tätä myötä ne ovat osittain korvanneet perinteisiä poliittisia voimia kansalaiskeskustelun väylinä. Harvat enää kokoontuvat etujärjestönsä tai puolueensa "tupailtaan" (Keskustan perinne) tai vuosikokoukseen kuuntelemaan "poliittista tilannetta" eikä ainakaan opintokerhoon (vasemmiston aatteellinen perinne). Kansalaisten ja vallankäyttäjien välinen dialogi on jäänyt medioille, jotka ovat myös ottaneet etäisyyttä vallankäyttäjiin.
Toisin oli esimerkiksi Kekkosen aikoina, jolloin (puolue)media oli lähellä vallankäyttäjiä ja se oli enemmän valtiollista. Nyttemmin varsinkin populaarin median (nuorisoradiot, iltapäivälehdet, kansainvälinen rock-kulttuuri, internet-chattailu) suhtautuminen politiikan päätöksentekijöihin on sangen kyyninen ja sisältää osin samoja "herravihan" piirteitä kuin vanha rahvaan kulttuuri ja järjestäytymisperinne. Tämä kyynisyys tarttuu ja leviää helposti ja varmasti kuvastelee myös monia tavallisten ihmisten tuntoja, ihmiset epäilevät asioita eivätkä enää helposti kiinnity mihinkään tiukaan arvoperustaan tai ideologiaan. Mutta monesti tämä kyynisyys ja politiikalla ilkamointi jää myös helpoksi "kaupalliseksi" ratkaisuksi ja yksittäisten 'shokeeraavien' paljastusten tekemiseksi.
Syvempi ja analyyttisempi vallan ja poliittisen kulttuurin kritiikki ja toimijoiden poliittisten suhteiden arvio jää tekemättä. Ja kyynisyys ja terveen järjen mukainen politiikan arvostelu ja moralismi laajenee. Me - lehtien kirjoittajat ja lukijat - katsomme närkästyneenä sivusta (yleisön etäisyyden päästä) ja päivittelemme kun politikan toimijat pelaavat likaista peliään ja heille se jääkin! Näin media usein ylläpitää skeptistä ja kyynistä suhdetta politiikkaan, ajatus politiikasta likaisena pelinä ja poliitikkojen omien etujen ajamisena on universaali mediayhteiskuntien kielikuva politiikasta. Ihmiset jäävätkin helposti passiivisiksi katsojiksi, jotka seuraavat, kuinka aktiivit subjektit (median pelaajat, huom. englannin play, saksan spiel ja ruotsin spela) toimivat. Tutkija Anu Kantola on argumentoinut huolensa julkisuuden yksityistymisestä.
