Kuten historiassakin, oman aikamme kansallisissa ja ryhmäkulttuureissa politiikka ymmärretään ristiriitaisin tavoin. Monissa afrikkalaisissa kulttuureissa ei tunnusteta yksilöllisen valinnan merkitystä politiikassa ja asiat hahmottuvat yhteisöjen toiminnan ja vastuun avulla. 'Polis'-kantasanaakaan ei juuri näissä alkuperäiskielissä tunneta. Lisäksi traditio määrittää sosiaalisten ongelmien ratkaisujen tapaa.
Länsimaissa ja varsinkin uudella mantereella politiikka on sen sijaan jo pitkään rakentunut yksilökeskeiseen vaali- ja valintajärjestelmään. Uskotaan vaalivalitsijan yksilöllisiin oikeuksiin ja harkintakykyihin. Ideana on se, että vasta tätä kautta yhteinen etu tai niiden kirjo voisivat kanavoitua (artikuloitua) ja hahmottua yleisempien ohjelmien (aggregaatio) kannatuksena. Pohjoismaatkin erottuvat muista poliittisista kulttuureista: kunnallisen itsehallinnon idea, talonpoikien itselliset perinteet, hyvinvointivaltion laajat käsivarret ja luterilaisuus esimerkiksi luovat erityistä pohjoismaista kudosta, mitä ei välttämättä löydy muualta.
Pienessäkin kansallisvaltiossa voidaan uskoa sangen erilaisiin politiikan visioihin (käsitteisiin). Pohjoissuomalainen ikääntynyt perinteisen puolueen kannattajamies saattaa luottaa ajatukseen, että hänen yhteisönsä normeja (epävirallisia arvoja) vuosikymmenet vartioinut puolueensa ja sille vaaleissa annettu juhlallinen ääni (suomalaiskirjallisuuden kuulu kiantolainen 'punainen viiva', jonka piirtämiseen opittiin 1906 ensimmäisissä valtiopäivävaaleissa) on "sitä itseään" - politiikkaa. Urbaanin Suomen talouspoliittinen vallankäyttö saattaa rakentua vallan toisin. Jonkun herkästi maailmantalouden muutoksiin reagoivan firman tapa politikoida voi perustua yhteiskuntaverkostoon, missään luodaan kontakteja hyvin heterogeenisiin suuntiin. Puoluekontaktit ja vaaliaktiivisuus voivat olla ainakin joskus osa tätä toimintaa ja lobbaamista, mutta perustavoitteet liittyvät yhteiskunnan ilmapiiriin, suosiollisiin mielipide- ja muihin johtajiin ja kontakteihin.
Politiikalle vihityt kansalliset organisaatiot tai henkilöt ovat vain osa tätä kontaktipintaa. Tämän toimintaympäristön realismi merkitsee 'politiikan' ymmärtämistä laajasti, dynaamisista valta-asemista käsin. Monet suomalaiset nuoret ja keski-ikäiset ihmiset eivät enää jaa yhteisen järjestäytymisen tai puolueuskollisuuden merkitystä, monet henkilökohtaiset yhteydet ja ratkaisut (ammatin, koulutuksen ja kulutuksen valinnat, epäsovinnaisetkin vaikuttamistavat kuten boikotit tai yleisönosastokirjoitukset) saattavat olla poliittisia ja äänestysratkaisut ovat vain (mahdollinen) osa vaikuttamista. Oma lukunsa yksilöllisen politiikkakäsityksen kirjossa ovat monet radikaalit feministit, joille "henkilökohtainen on poliittista" ja koko vallankäyttöä ja vaihtoehtoja jäsentävä optiikka saattavat rakentua henkilökohtaisten ratkaisujen ja intimiteetin maailmasta. Se, mitä syöt ja kulutat, lapsiasi kasvatat, liikut ja rakastelet, saattaa olla tärkeintä. Näin voidaan luoda feministisen etiikan mukaisia 'vapauden saarekkeita' ja laajemminkin maailma voi vapautua miehisistä (patriarkaatin, miehisen repression tai fallokratian) rakenteista.
Sosiaalisen sukupuolen tutkijat korostavat, ettei naisella ole pysyvää luonnetta ja olemusta vaan sukupuolisroolit opitaan sosiaalisessa ja kulttuurisessa (poliittisessa) vuorovaikutuksessa (antiessentialismi). Jotkut traditionaaliset miestutkijat taas pitävät kiinni naisen staattisista luonteenpiirteistä, esimerkiksi äidillisistä ja "hellapoliisi´" -rooleista (essentialismi). Jotkut feministitutkijat, kuten Kristeva ja Irigaray, ovat puolestaan valmiita nostamaan etualalle joitakin naisten eristyispiirteitä, jotka antavat naisille miehiä parempia näköalaoja yhteiskuntaan. He puhuvat esimerkiksi siitä, kuinka nainen on miestä lähempänä ruumiin rytmiä ja impulsseja. Samoin naissukupuoli ei ole vain 'yksi' vaan "enemmän". Näin nainen kykenee miestä laajempaan empatiaan ja refleksiivisyyteen. (Jos kiinnostaa, ks. laajemmin julkaisuja ja tietopakettia: http://www.naisunioni.fi).
