'Politiikan' dramaattinen historiallinen muutos näkyy jo 1960-luvun ja 2000-luvun taitteen välisenä aikana. Hannu Salaman "Juhannustanssit"-proosakirja (1965) yhdisti kuvauksessaan seksin, kiroilun ja uskonnon. Salama sai tästä jumalanpilkkasyyteen, jokainen suomalainen joutui valitsemaan kantansa "salamalaisena" tai "salaman-tuomitsijana", kunnes Kekkonen viimein armahti rangaistuksen saaneen nuoren kirjailija-idolin. Tuolloinen moraalinen ja kiihkeä poliittinen väittely tuskin toistuu nykyisissä modernin kirjallisuuden oloissa, jolloin moinen tyylittely tuntuisi lähinnä toistolta. Uskonnollinen yhtenäiskulttuuri ja sen realistinen rikkominen ei enää liikuta meitä yhtä syvältä. Silloinen politiikka ei ole politiikkaa enää! Silti, kannattaa olla varovainen: esimerkiksi Yhdysvalloissa nousee vähän väliä erilaisia Darwinin ja seksivapauden vastaisia uskonsotia ja jos poliittinen kultuurimme suuresti amerikkalaistuu ei tiedä vaikka...politiikan moraaliset ulottuvuudet palaisivat? Esimerkki osoittaa, kuinka joku asia voi menettää poliittisuutensa.
Toinen esimerkki taas viestii siitä, kuinka joku asia voi muuttua poliittiseksi. Luonto (puhdas ilma, vesi tai metsä) koettiin luonnonantimena. 1950-luvun Suomessa sillä ei juuri ollut asemaa yhteiskunnallisessa ja poliittisessa keskustelussa. Mutta pian 1960-luvun myötä - jolloin muutamat hullut kuten nuori Pentti Linkola ja Rafael Carson kirjassaan "Hiljainen kevät" alkoivat herätellä ihmisiä kulutuksen ongelmista ja luonnon saastumisesta - tällainen 'luonnollisuus' yhteiskunnallistui ja politisoitui. Sittemmin Koijärviliikkeen (1979) jälkeen jokainen kunnon poliitikko ja kansalainen ainakin juhlapitimikseen puhuu ekologiasta ja kestävästä kehityksestä yhteiskuntapolitiikan tavoitteina. Luonnon hyväksikäyttö talouden ja kasvun aikaansaamiseksi ja luonnonarvot ovat edelleenkin ristiriidassa keskenään: Linkola vastaa klassisilla argumenteillaan Suomen Kuvalehdelle 1995.
Silti voidaan väittää, että 1990-luvun myötä monet luonnonsuojelun kysymykset ovat jopa menettäneet poliittista jännitettään. Ekologisesta varjelusta on tullut osa hallintoa, vähemmän 'poliittista'. Konsensuaalinen suojelupuhe on laajentunut. Vihreät ovat mukana valtion ytimessä - hallituksessa - määrittelemässä politiikan agendaa ja he ovat menettäneet ainakin osan yhteiskunnallisesta liikevoimastaan ja glamouristaan, poliittinen liikevoima ja viehkeys on rapissut tai haalistunut. Heille on käynyt vähän samoin kuin Max Weberin mukaan käy aloitteille ja politiikalle, mikä nousee yhteiskunnasta (liikkeestä) virallisen valtion areenalle ja saa esimerkiksi lain tai instituution aseman: politiikka voi laillistuessaan, instutionalisoituessaan, rutinoitua ja 'kuolla'. Ainakin 'realo'vihreiden (vastapainona radikaaleille 'fundo'vihreille - saksalaisen kielipelin mukaan) ja ekologian paikka politiikassa on muuttunut sen jälkeen kun ekologian normien vartioinnista on tulut osa laajaa kansallista ja Natura-hallintoa. Myös työväenliikkeelle ja sen poliittisuudelle on länsimaissa käynyt vähän samalla tavalla: 1900-luvun alussa liike oli kansanliike ja häirikkö, se esitti politisoivia vaatimuksia valtiolle ja työnantajiille. Tavoitteet on osin toteutettu ja liike on saanut asemia politiikan ja valtion instituutioissa, se puolustaa saavuttamiaan etuja ja asemia; nykyradikaalien mielestä sen poliittisuus on kuollut ja siitä on tullut "kehityksen jarru" ja osa valtiovaltaa.
Historiallinen muutos ei liity vain käsitteen alaan vaan eettis-moraaliseen perussisältöön. Poliittista aktiivisuutta pidetään joskus kansalaishyveenä, joskus taas raadollisena aktiviteettina ja jopa moraalisesti halvennettavana (pejoratiivisena) ilmiönä. Antiikin Kreikassa politiikan kantasana 'polis' viittasi kaupunkivaltioon. Siellä jokainen kansalainen (eivät kuitenkaan lapset, naiset, orjat eivätkä eläimet!) saattoi muuttua poliitikoksi. Tällöin siirryttiin torille ('agoralle') ja osallistuttiin tulevaisuteen liittyvien ratkaisujen tekoon. Politiikka oli hyve, tavallaan myös uskonnollista ja taiteellista tulevan hyvän elämän ennakointia (antisipaatiota).
Keski-ajalla taas kirkon maailmankuvan uhkaaminen ja rikkominen oli poliittista kiistanalaistamista ja pyhän lain rikkomista. 1900-luku puolestaan pitää sisällään erilaisia politiikka-suhteen kausia. "Hullu vuosi" - 1968 merkitsi ainakin joillekin kultuurivallankumousta ja politisoi monia uusia asioita länsimaissa yliopistokampuksilta kolmanteen maailmaan ja elämäntavan kysymyksiin; politiikka oli osa edistyksellistä 'progressiivista' arkea. 1970-luku jatkoi tätä kehitystä - puhutaan jopa ylipolitisoitumisen vuosikymmenestä - totinen ja kollektiivinen puoluepeli oli monen nuoren elämänprojekti. 1980- ja 1980-luvulla varsinkin politiikan kollektiivinen peli on taas ollut lähinnä kirosana, nuorisotukimuksen mukaan useimmat nuoret pitivät koko politiikkaa likaisena tai "paskaisena" pelinä, missä poliitikot ajoivat vain omia etujaan ja antoivat tyhjiä lupauksia.
1970-luvulla politiikan peli oli kunniassaan, monet kuuluivat johonkin (puolue)poliittiseen ryhmään: kovat kundit kehuivat käyneensä kaljalla politiikan kovien pelureiden, esimerkiksi Paavo Väyrysen tai Uffe Sundqvistin, kanssa ja omakin maine kasvoi. Mutta vain kymmenen vuotta myöhemmin jo pelkkä tunnustus kuulumisesta johonkin puolueorganisaatioon saa kuulijat epäilemään: "mihin sinä oikein pyrit, haluatko rahaa, valtaa vai naisia ?". Nuorten vaalipassiivisuutta ja puolue-elämään rekrytoitumista on myös tutkittu tarkoin empiirisin (laajat, kerätyt ja 'kokemusperäiset') aineistoin.
Politiikan käsitteen moraalikoodi tai -konnotaatiot vaihtuvat. Ja kuten edellä esitetyt esimerkit osoittavat 'politiikan' ja 'ei-politiikan' suhde ja poliittisten asioiden ja suhteiden paikat muuttuvat. Eri aikoina politisoidaan ja kiistetään eri asioita. Samoin politikointikeinot eli politiikan taidot (esimerkiksi tyyli, vakuuttelu ja pelitaidot) muuttuvat.
