Aikoinaan näillä intellektuaalisilla puheenvuoroilla, tarinoilla ja aloitteilla on ollut poliittista maailmankatsomusta muokkaava ja uudistava merkitys ja näiden 'mandariinien' (käytäntöä ja teoriaa välittävien keskeisten älykköjen) kontribuutiot ovat heijastuneet myös valtio-oppineiden käsityksissä ja itseymmärryksessä - eikä aina vain tutkimuskohteina vaan poliittista todellisuutta ja sen historiallista jäsentymistä koskevina paradigmoina. Linna loi myyttisen tarinan suomalaisen torpparin ja duunarin yhteiskunnallisesta heräämisestä (1880-1910-luvut) ja järjestäytymisestä, rahvaan kohtaamista (Ensimmäisen maailmansodan ja kapinan sekä itsenäistymisen murroksista, 1910-1930 -luvut) ja Toisen maailmansodan murroksesta (kärsimykset ja sitä seurannut Toivon ja Pelon dialektiikka), ajatuksen puna-multa -yhteistyön siunauksellisuudesta ja eheyttävästä poliittisesta vaikutuksesta sekä sosiaalivaltiosta (1937-1960-luvun alku).
Paasikivi (kylmän sodan jakojen väliin jääneen pikkuvaltion selviytymisen sankaritarina) ja Kekkonen (Euroopan ja turvallisuus- ja yhteistyökongressi ETYK 1975 uudenlaisen realistisen Euroopan kartaston tai toisen maailmansodan lopputulosten poliittisen legitimaation dokumentteina) toimivat ja kirjoittivat 'realismin' hengessä, paasasivat ja argumentoivat suomalaisille poliittisille toimijoille toisen maailmansodan muuttuneita turvallisuuspoliittisia voimasuhteita, niiden vaatimia realistisia oppeja ja uudelleenmäärittyvää pikkuvaltioiden poliittista liikkumavaraa ja kartastoa. Suomalainen realismi - jossa on kritisoitu juristien idealismia ja legalismia, uskoa erityisesti kansainväliseen oikeuksiin ja sopimuksiin - on ollut laajemminkin luomassa paradigmaa kansainväliselle valtio-opille.
Kylmän sodan realismin perusälykkö Hans Morgenthau inspiroitui jo nuorena miehenä suomalaisen kansallisen ja kansainvälisen oikeuden professorin Rafael Erichin realistisista ja oikeuden normeja epäilevistä tulkinnoista ja pikkuvaltiorealismista. Erich oli myös yksi niistä yliopistomiehistä, joka toimi valtio-opin oppituolin arkkitehteina, 1920-luvun alussa. Kuusi taas halusi löytää modernin kompromissin perustelut keynesiläisestä talouspolitiikasta, tasa-arvoideasta ja teollisen yhteiskunnan politiikan kompromissipartnereista. Näiden herrojen ajatukset myös kohtasivat 1960-luvun Suomessa ja sen "Suuressa Kompromississa", jolloin monet 2000-luvun alun politiikassa koeteltavat kultuuriset sopimukset ja arvot (sedimentit) omaksuttiin: tulopolitiikka, sosiaalivaltio, kansainvälinen kauppa- ja kulttuuripoliittinen avautuminen NL:on kanssa tehtyjen sopimusten puitteissa ja kasvupolitiikka.
Poliittiset aikalaisajatukset ja -paradigmat sekä tarinat heijastuvat siis myös tutkimuksiin. Ne voivat myös helposti saada vallitsevan tai jälkiviisaan eli presentistisen historian tai tutkimuksen paradigman merkityksen. Näillä voidaan tehdä nykypäivän ratkaisuja arvokkaaksi, osaksi lineaarisia ja 'edistyviä' tarinoita. Joku voi väittää suomalaisen 'realismin' muodostavan Suuren Linjan (Snellmanista, myöntyväisyyslinjasta, Paasikivestä ja Kekkosesta aina Linnaan, Koivistoon ja Lipposeen, jotka nyttemmin luovivat Saksan/Preussin ja Venäjän/Neuvostoliiton vaihtuvien voimasuhteiden välissä. Joku voi väittää, että Kekkonen (joka inspiroitui mm. valtiososialistisia oppeja 1920- ja 1930 -luvulla opettaneneen valtio-opin professorin Yrjö Ruudun luennoista) ja Kuusi yhdessä Linnan eheytymisoppien kanssa loivat suomalaisen konsensuksen, jonka rakentamista Johannes Virolainen ja Kalevi Sorsa sekä heidän perintöprinssinsä ja -prinsessansa ovat jatkaneet ja puolustaneet.
Joku voi väittää, että länsimainen demokratia ja politiikan tutkimus ovat syntyneet antiikin Kreikassa ja niiden keskustelu- ja kehitystarina on suoraan jatkunut aina meidän päiviimme saakka, amerikkalaisen liberaalin demokratian ja 'Political Science'-tradition suojissa. Nykymaailmaa jäsentävät ja sen toimijoita ylentävät tarinat voivat siis olla myös poliittisia; puhutaan narraatioiden ja myyttien politiikasta. Valtio-opin aate- ja käsitehistoriassa ei enää uskotakaan Suuriin Kertomuksiin ja niiden jatkuvuuteen vaan korostetaan ajatuksellisten ja käsitteellisten murrosten, "vuosisatojen unohdusten" ja paradigmavallankumosten merkitystä. (Skinner 1978.)
Politiikka-käsitekin on muuttunut tulkinnaltaan, sitä on käytetty kirjavissa konteksteissa ja yhtä lailla moraalisena hyveenä kuin moralisoinnin kohteenakin. Poliittisten projektien - liittyvät ne sitten kristilliseen perinteeseen, eurooppalaiseen realismiin ja sosiaalivaltion kehitykseen tai 'Political Democracy/Science' -perinteen jatkuvuuteen - historia voi silti avautua meille. Voimme yrittää ymmärtää eri aikojen olosuhteita ja toimijoita - ja josssakin vaiheessa älytä, mihin heidän demokratia- tai politiikka-tulkintansa oli vastaus.
